Samassa veneessä ja omassa veneessä

Alustaja oli pohtinut yhteiskunnallista pirstoutumista ja pyysi meitä ajattelemaan kanssaan. Hän toi Kari Turusen ajatuksen kolmesta filosofisesta perustarpeesta: jäsentyminen, kiinnittyminen ja tekeminen.

Väitettiin, että pirstoutumista on tapahtunut ja yhteisöt ovat liikkeessä. Auktoriteetit tai ammatit eivät enää yhdistä. Sen sijaan näyttää, että yhteistyö identiteettien perustalta merkitsee. Taloudellinen kilpailu, konservatismi ja populismi jakavat että yhdistävät. Yhden asian liikkeitä putkahtelee.

Turvallisuus, toimeentulo ja vapaus motivoivat silti edelleen. Ehdotettiin, että ihminen on eksyksissä, koska on biologisena olentona tottunut pieniin yksiköihin. Nyt hän sen lisäksi voi vertailla globaalisti.

Kiinnostava kysymys koski sitä, mistä tavoitteet tulevat ja kuka ne asettaa.

Onko meillä edes yhteisiä tavoitteita? Halutaanko sellaisia?

Muutamat kannustivat hengen rientoihin pirstoutumista vastaan. Ihminen on kokonaisuus. Tarvitsemme rauhaa keskittyä. Tarvitsemme vapautta ajatella. Erimielisyys on oletus kahvilassakin.

Ja hups, nyt tulee mainos! Hans, Ola & Anna Rosling: Faktojen maailma. ”Asiat ovat nimittäin peremmin kuin koskaan, vaikka simpanssi arvaa enemmän oikein kuin sinä.”

Sillä. On vaikeaa asettaa yhteistä päämäärää, jos yksi puhuu ilmastovouhotuksesta, toinen ilmastonmuutoksesta ja kolmas ilmaston lämpenemisestä. Ja on kurjaa, kun joku sairastuu narkolepsiaan rokotteesta.

Mahtuuko sinun veneeseesi enemmän kuin neljä? Onko yhteinen vene mahdoton ajatus? Kuvattiin kauniisti kuinka yleisnerous on kollektiivista, erikoistuminen taas yksilön ominaisuus.

Yhteiseen voidaan pyrkiä myös väkivallalla. Jotkut putoavat kelkasta. Muutamien on pakko menestyä.

Millainen vapaus on kivaa? 

Kommunikoiva. ”Vaikeinta on johtaa itseään”

Mainokset
Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Gygeen tarina

Riku kertoi Antiikin tarinan paimen Gygestä, joka löytää sormuksen. Sormusta kääntämällä pystyi muuttumaan näkymättömäksi. Gyges varastelee tämän turvin. Hän päätyy lopulta kuningattaren mieheksi murhattuaan ensin kuninkaan.

Tarina herätti mielikuvituksemme. Miten se jatkuisi? Saako paha palkkansa? Tekeekö sattuma varkaan, korruptoiko valta aina? Jos saa ansaitsematonta, miten osaa käyttää sen viisaasti? Mitä on rehellisyys?

Päädyimme pohtimaan onnellisuutta ja merkityksellisyyttä haluamisen ja saamisen kohdalla. Onko mieltä, jos saa kaiken mitä haluaa?

Aloimme perata kysymystä vastaamalla kyllä tai ei.

”Ei, jos se kaikki on aineellista”, ehdotettiin. ”Voi olla”, vastattiin. Aineellinen ei anna kaikkea, mutta ei se estäkään merkityksellistä elämää. Suuren tuoton hankkiminen voi tuntua merkitykselliseltä. Sekin vaikuttaa, mitä ajattelen saamisesta.

”Ei, koska kaikkea ei voi saada”. Ihmisen halu on loputon, kertoi jo Russell. Ikuisen elämän tavoittelu nauratti. Lukemattomat mahdollisuuden houkuttelevat. ”Mutta halunhan voi itse määritellä. Jos on kaikki, niin on kaikki”, kritisoitiin. Voin myös lakata haluamasta, teottomasti, buddhalaisittain, loputtomana pyrkimyksenä. ”Annan harmien olla”, kertoi pieni opettajani.

”Ei, jos saa kaiken ilman omaa panosta.” Lastenkasvatus tämän jo todistaa. ”Mutta olemmehan saaneet elämän”, muistutettiin. Ja onko olemassa mahdollisuus olla-mitään-missään-oppia-mitään-mistään, ilman panosta?

”Kyllä, jos oletuksena on ylemmyys ihmisenä”, kuten Kiinan keisari. Yksinäisellä saarella voin toki olla onnellinen. Mutta mihin perustan paremmuuteni?

”Kyllä, jos koen toteuttavani itseäni ilman taloudellisia huolia.” Kun minulta ei puutu mitään. Kipakoilla jatkoilla sanailimme vielä vastikkeettomuudesta ja henkisistä resursseista.

”Kyllä, jos jaan hyvää.” Elämä toisten kanssa. Ystävyys. Reilu jako. Työ.

Kysymys näyttää vastaavan itselleen. ”Mitä jos en halua sitä mitä tarvitsen?” ”Merkityksellisyyttä on aina, viimeisellä hetkelläkin. Tyytyväisyys on hetken tila.” ”Voisiko pelkkä oleminen olla merkityksellistä!”

Vaikka kukaan ei kysy eikä vahdi.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Käsite

Etsimmekö käsitteitä vai luommeko niitä pystyäksemme keskustelemaan ja ymmärtääksemme paremmin? Onko tämä pelkkää sanahelinää? Onko tekemisen kannalta oleellista se asennoituuko etsimiseen vai luomiseen? Miten voi tunnistaa sen kun ymmärrys asiasta ei etene sen takia että jokin käsite puuttuu, tai että käsite on liian epämääräinen?

Tapailimme näiden liepeillä. Käsitettä sinänsä ei määritelty. Olisikohan se auttanut, niin kuin monesti aiemmin? Kuvailimme ja olimme hiljaisia. Tunnustimme tuskaa käsitteellisyyden kanssa.

Sekä etsimme että luomme, nämä menevät päällekäin. Luominen nähtiin vaikeampana.

Lapsen ensimmäiset sanat ovat konkreettisia nimiä. Palaaminen sanojen etymologiaan tuo oivalluksia. Joskus on keksittävä uusi sana.

”Käsitteiden tarkoitus on lisätä ymmärrystä.” Niillä määritellään, tarkennetaan, pelkistetään. Onhan oleellista puhua samasta asiasta. Usein kysymme mistä nyt puhutaan? Keskustelu kehrää alkua aina uudelleen. ”Ja tulee tilanne, jossa kastepisara syntyy”

Käsite on konsepti. Konseptina se avaa uutta, laajentaa jonkin sisällön. Käsite on dynaaminen kielellisesti ja tulkinnallisesti. Ja onhan ekonomista kun sinulla on käsite. Käsitteet toimivat kuin työkalu: tieteenalojen kieli on opeteltava, sanoja on osattava käyttää, merkit on tunnettava.

Käsite voidaan kokea vaikeana, älyllistävänä tai muodollisena. Kantin ajatus kauneudesta ei lämmittänyt taiteilijaa. Eikä ihmiskäsitys tunnu kertovan olemisestani mitään. Sanahelinää riittää.

Eroavatko tieteen ja filosofian käsitteet jotenkin?

Ymmärrän suhteellisuusteorian jos ymmärrän. Voin puhua suhteellisuudesta siitä huolimatta. Epäselvästi tai selvästi. Jälkikeskusteluissa Ahti sai minut vakuuttumaan, että tieteen ristiriidattomuus on asia, joka ylipäätään selventää kaikkea ajattelua. Wittgenstein selittää, kuinka käsitteellinen sekaannus on harhailujemme syy.

”Tiedän kyllä mitä (aika) on, mutta kun pitää selittää muille.” Tai se, kun suuri kokemukseni saattaa olla yhdentekevää muille tai joillekin.

Muistin kuinka minut oli heitetty uimaan ja selviytymään outouteen. Peruskoulun koekaniinina matikantunnilla meinasin tukehtua unioniin ja alkioon. Ulkopuolisena. Mutta kun lillun, tunnen veden painon, ääriviivani ja liikkeen. Annan veden vetäytyä, toisen olla. ”Ja kyllä verenkiertokin voi olla runollista”, sanoo lääkäri.

Liittyä käsitteisiin, olla niiden sisällä. Kuin lapsi fysiikantunnilla: ”Kaikki on fysiikkaa tässä ympärilläni.” Kiitos opettaja, joka osaat avata ilmiöitä!

Jälkikeskusteluissa muistin vielä kokemuksen kun sana räjäytti tajunnan. Minulle sellainen oli dialogin mainitseminen. Kun koin, että ymmärrän hetkessä kuinka todellisuus on avoin. En ole hukkumaisillani.

Ainutkertainen käsite, ainutlaatuinen yhdistelmä!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Kohtaaminen

 

Kaisu kertoi näyttelystään Kohtaamisia. Hän maalaa nopeita muotokuvia virastotalon aulassa paikalle pysähtyvistä halukkaista. Teos on pitkä arkki, joka kiertyy maalauspöydältä kohti kattoa.

Kiinnostuimme. ”Sanokaa joku aito kohtaaminen”. Kohtasimmeko kahvilassa, kysyimme välillä. Tunnistimme runsauden ja tuttuuden, mutta myös vaikeuksia sanoittaa. Kysymys kasvokkain kohtaamisen ja virtuaalisen kohtaamisen luonteesta kulki alusta loppuun.

Aito, oikea ihminen vastapäätä minua, ehdotettiin vaatimuksena. Tunteet välittyvät kasvojen ilmeistä, elekieli antaa tietoja vaikka sanoja ei vaihdeta. Rehellisyys koetaan. Tunnemme vatsassamme oliko kohdattu.

Kohdata voi myös koskettamalla, eikä siinä edellytetä silmiä. Yleisönosastokirjoitus voi kolahtaa. Se, kun kohtaan itseni. Olipa kohdattu karhukin.

Kohtaaminen on yhteyden kokemista, vuorovaikutusta, jossa välittyy viesti. Se on keinoja vieraantumista vastaan: pyydän kuulluksi tulemista, kuuntelen ja kerron. Katsekontakti äidin ja vauvan välillä nähtiin perustaksi, josta tahtominen ja haluaminen kumpuaa.

Peilatessa viipyillään. Altistan itseni tilanteelle. Keskityn toiseen. Unohdan ennakkoluulot. Tutustun. Niillä tavoilla kun voin, jyräämättä ja vetäytymättä. Sulauttamatta toista itseen.

Ja aika pysähtyy. Läsnäolo vallitsee. Itse unohtuu.

Kohtaaminen vaikuttaa spontaanilta ja jotenkin tahattomalta. Sekä monenlaiselta.

Kokeilimme metaforia.

Vierailu. Kyläillessä on itsestäänselvää olla kommentoimatta sisustusta. Saamme kutsuja, kutsun meille tai kutsun itseni sinulle. Kysyn kuulumisia. Katselen hetken toisen silmillä. Sallin ja hyväksyn.

Lahja. Yllätys, jonka annan.

Tori. Aukeama. Pöytä tässä välissämme. Tunnistin vieraanvaraisuutta. Kuka minä olen? Kuka sinä olet?

Teos. Malli oli kertonut kylmien väreiden kulkeneen Kaisun maalatessa hänen kasvojaan.

Katsoo sinua ja kiittää.
Eikä pöytää enää ole.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Usko ja/vaiko Järki

Illan vetäjä laittoi taululle alekkain sanat: usko, toivo, järki, muutos(vastarinta), yhteisö, pelko. Myöhemmin listaan tuli vielä moraali. Ja hän toivoi, että mietimme hetken, mitä usko on – laajana käsitteenä ei uskontoihin sidottuna. Parilta tuli, ettei usko mihinkään nykymaailman tilanteessa; pari esitti intuitiota oman kokemuksen perusteella, vaikkei juuri usko mihinkään; yksi ajatus oli, että usko on laaja asia ja toive on ajasta, jolloin ihmiset voivat uskoa ja arvostaa toistensa erilaisia ajatuksia, tähän liittyy tietoisuuden asteen muutos. Joku pohti mikä ero on luottamuksen ja uskon välillä. Toisen ihmisen kohtaamiseen ja luontoon ja sen kiertokulkuun saattoi uskoa.

Ohjaaja kysyi: Mikä on järjen luotettavuus ilman uskoa? Eikö taloudellisiin ja poliittisiin ratkaisuihin liity usko? Tässä käytiin tiedemaailmassa, sen paradigmoissa ja muuttumisissa uuden tiedon myötä. Jälleen intuitiotakin sivuttiin, sen välitöntä tietämistä ilman rationaalista ajattelua. Pähkäilyn jälkeen useampi kommentti oli: järki ja usko lähenevät toisiaan!

Jos haluamme myönteistä kehitystä, mihin meidän pitäisi vaikuttaa? Ihmisten tunne kuulluksia tulemisesta on tärkeää. Dialogia ja yhteisötaitojen kehittämistä; myös pieniä tekoja ja hymyjä, välittämistä esitettiin.

Onko meille annettu viisautta, jota ei osata hyödyntää? Pohdimme historiaa ja muutoksia viimeisen 100v aikana. Jos haluaa elää yhteisössä joka perustuu uskoon, ihminen voi olla valmis tekemään kompromisseja. Kulttuuriset vaikutteet yhteisöissä, vaatimukset ja yhteiset uskomukset vaikuttavat ja voimakas usko voi estää analysoimasta asioita.

Mikä on uskon merkitys ja voima? Eräs ajatus oli: Se (usko laajana) on liima, joka yhdistää, auttaa löytämään yhteisen käsityksen yhteisestä hyvästä, auttaa lähestymisessä ja luottamuksen rakentamisessa toisiin, myös erilaisiin, ihmisiin. Usko tuo toivoa. Ja negatiivisessa mielessä (dogmaattinen) usko voi tuoda pelkoa, sulkea dialogin.

Lopuksi kysyttiin: Mikä on seuraava vaihe? ? Mitä se saa aikaan?
Miten pystytään vaikuttamaan? Perusteina kysymyksille aikoinaan saksalaisten usko Hitleriin, Trumpin valtaantulo ja Brexitin tapahtumat nyt.

Keskustelu sivusi enemmän yhteiskunnallisia asioita kuin uskonnollista uskoa. Lopun kysymyksiin ei tullut vastausta. Vaikka aika pessimistinen sävy oli välillä, haluan nostaa lopuksi kuitenkin nuo pienet positiiviset teot, joita jokainen voi tehdä ympäristössään. Eräs kertoi, kuinka hän voi pienen metsäpuron kunnostaa taimenille, viemällä soraa vaikka ämpäri kerrallaan. Alun sanoista minusta tärkeimmäksi sittenkin nousi Toivo.

Epiktetoksen matkassa

 

Ensilukemisella hämmennyimme Epiktetoksen (vv 50-120) Käsikirjasta:

”” Jotkut asiat ovat vallassamme, toiset eivät – Kaikki se, mikä on meidän vallassamme, on luonnostaan vapaata – Mutta se, mikä ei ole vallassamme, on muiden vallassa – Jos pidät muiden vallassa olevia asioita ominasi, joudut vaikeuksiin – Ihmisiä eivät järkytä niinkään itse asiat, vaan heidän käsityksensä asioista – Älä edellytä, että asiat tapahtuisivat siten kuin tahdot, vaan toivo niiden tapahtuvan juuri niin kuin niiden on tarkoitus tapahtua, niin saavutat rauhan – Sairaudesta on haittaa ruumiille, mutta ei tahdolle – Älä milloinkaan sano mistään asiasta: ”Olen menettänyt sen, vaan sano: ”Olen palauttanut sen takaisin” – Muista että olet näyttelijä sellaisessa näytelmässä kuin näytelmäkirjailija päättää sen olevan – Mutta kun kuka tahansa saa mielesi hämmentyneeksi ja sekaisin, etkö tunne häpeää? – Jos joku puhuu sinusta pahaa, vastaa: ” Hän ei nähtävästi tunne minun muita huonoja puoliani” – Olkoon silmiesi edessä joka päivä kuolema – Silloin et milloinkaan viljele alhaisia ajatuksia etkä halua mitään kohtuuttomasti.

””

Missä tilanteessa teksti on syntynyt? Ulkoistammeko liikaa nyky-yhteiskunnalle? Missä menee hyväksymisen rajat? Mikä määrittelee asioiden tarkoitukset? (Epiktetos tuntui menevän liian pitkälle. Oliko hän luovuttanut vai suojautuva? Eikö pitäisi taistella eriarvoisuutta vastaan, hänhän oli orja)

Epiktetos kirjoittaa, että vallassamme ovat mielipiteemme, harrastuksemme, mitä haluamme, mitä inhoamme. Kaikki oma toimintamme. Suomentaja on lisännyt alaviitteisiin ”käsitykset, pyrkimykset, tavoittelut ja karttamiset”.

Ne mitkä eivät ole vallassamme ovat ruumiimme, varallisuutemme, maineemme ja yhteiskunnalliset olosuhteemme (virat).

On osaksi kyse siitä mistä päätän, mihin pystyn, mihin rajoitun ja mihin laitan tekemistä. Tahdosta, vastuusta ja mielentiloista.

Sekin hämmensi, olisiko elämällä käsikirjoittajaa, ja näyttelenkö roolin? Epiktetoksen todellisuuskäsitys sisälsi jumalat. Mielenkiintoinen kysymys ohjaajan – kosmoksen, Jumalan tai kohtalon – antamasta tahdosta jäi vähälle. Epiktetos vihjaa siihen, että aktiivisella toiminnalla tulisi toteuttaa oma-jokin.

Suhteellisuudentajusta on myös kyse. Tulkitsemme aikaa. Olosuhteet muuttuvat. Vallankumouksia aavistetaan ja käynnistetään. ”Joskus annan olla, joskus satsaan vähän, joskus paljon”, oli vanha merimies ilmaissut.

Sisäisen vapauden myötä en anna liikaa valtaa toisille. Säilytän mielentyyneyden, itsearvostuksen ja luottamuksen. Kutsun toisia mukaan vaikka talkoisiin innostavasti. Olen kohtuullinen ja tuomitsematon, en masennu tai hermostu. Toimin myötätuntoisesti, autan, silti ottamatta toisten surua itselle.

Mikä on vallassani nyt?

”Mieleni, joka on täydellisen vapaa. Iloni. Tulin tänne vapaasta tahdosta, kuuntelen tai mietin, ja saan muuttaa ajatuksiani. Etsin syitä passiivisuudelle. Häpeä saa minussa kasvua aikaan. Vallassani on saada elämääni näyttäytymään kahteen suuntaan, vaihtaa näkökulmaa.”

Annan Epiktetoksen lohduttaa itseäni.

”Kaikki on lainassa. Mitään ei ole menetetty. Vaan palautettu”

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Ikä

Onko Ikä kysymys vai vastaus? Kahvilamme ainakin täyttää kymmenen vuotta.

Kysyttäessä biologista ikää kiemurtelimme. Jotkut eivät meinaa muistaa ikäänsä. Vastatessa selittelimme: ikä on numeroita tai kokemuksia. Se minkä koen henkiseksi iäkseni on eri. Jotkut kertoivat muodostavansa ensivaikutelmia arvioimalla ikää. Toiset kiinnittävät huomiota ikätovereihin.

Psykologia ja lääketiede luokittelevat elämää ikäkausina ja kypsyyksinä. Vauvoista jo voi nähdä eroja temperamentissa ja perityissä valmiuksissa. Pohdimme näitä, sekä lineaarisen aikakäsityksen rajallisuutta.

Ikä vaikuttaa siihen miten kuvittelemme elämän: olenko myöhään kypsynyt, liian jotakin vai ikärasisti? ”Kasikymppisen ei ole sopivaa hillua baarissa” ”Setämiehen kyytiin ei kannata lähteä”

Muutuinko tunnistettavasti jonkin ikäisenä, kysyin ja muistin. Haluaisinko ehkä elää uusiksi jonkun iän? Toimisiko se, ja miten? Yksi meistä halusi olla fiksumpi kaksikymppinen.

Joku Lapsi pysäyttää. Olemus on rauhallinen, pohtiva, eikä hän säntäile. Hän kysyy eri tavalla kuin impulsiivinen toverinsa. Ovatko nämä lapset ihmelapsia, vanhoja sieluja, iättömiä, rakastavien vanhempien lapsia, taiteilijoita, hyvät geenit perineitä vai kypsiä? Koulu vertailee, lapset vertailevat, tammikuun ja joulukuun lapsissakin on eroa.

Mutta eivät kaikki vanhatkaan ole kypsiä tai fiksuja. Ja lapset ovat jossain ylivertaisen taitavia.

Maahanmuuttajalasta voi hävettää kun vanhempi herra avaa hänelle oven.

Lakkaako menettämisen arvoinen joskus, vai onko aina jotain menetettävää?

Jonkin-ikäisenä jotkut antavat itselleen luvan olla kokonainen ja oma itsensä. Jos osaat olla tilannetajuinen, rohkea, kunnioittava ja hyvätapainen, huomautettiin. ”Todellisuus on käytöskeskeistä, ei suorasukaista”

Lapsuus mietitytti. Lineaarisesti se on alku, odottamista, kunnes olet täysi-ikäinen ja saavutat. Aikuisia sitten vaivaa lapsenmielisyyden katoaminen, kuolemanpelko tai esitys. Monille tulee pakko etsiä ”sisäistä lasta”, ominaislaatua ja oppimisen iloa.

Syklinen aika sen sijaan tempaa aikakaudet sisäkkäin. Kun muistan, kosketan iätöntä itsessäni ja toisessa. Kauanko-olen-elänyt on pitkä: ”Elän parasta aikaa” ”Olen kaiken ikäinen”

Viimeinen yöni -kuvitelmassa kerrottiin kuinka oma elämä hulvahti sekä huimana, numeroin, että väriaaltoina.

”Haluan olla kiva vanhus, jos minua hoidetaan”, oivallettiin.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Kohtuullisuus

 

Kultaiset patsaat, jouluhössötys, rikkaat ja köyhät, sekä keskeneräinen Nikomakhoksen etiikka innostivat meitä pohtimaan kohtuullisuutta. Kolistelimme ihan laitoja tunteaksemme ääripäät ja lopuksi tasapainon.

Kuulimme kuinka onni ja rikkaus ovat satujamme, toiveita vapaudesta. Tyhmä ei kannata olla, muistimme Aristoteleelta. Onko hyödyllistä joskus vatvoa, vaikka tätä fantasioinniksi nimettiinkin?

Jäimme pohtimaan matkan ja päämäärän suhdetta: ”Viivästetty tarpeentyydytys on menestyjän resepti” ”Tavoitteellinen toiminta on myös yhteiskunnan toimivuutta” ”Kyllä guruillekin elämä ennen valaistumista ja sen jälkeen on samaa: halonhakkuuta ja vedenkantoa” ”Liika ponnistelu vie huomion tästä hetkestä”

Mutta mitä kysyimme? Jos mitä-kysymyksillä tavoitellaan aineellista, ja ’miksi’-kysymyksillä jotain syvempää, mitä kysymme kohtuullisuudella?

Ainakin voin käyttää kieltä, joka näyttää ajatuskulkuni. Voin lakata opettamasta toisia.

Näytti, että raha ratkaisee. Jotkut mässäilevät, valtiot mahtailevat. Saan suuttua näistä, vallankumouksiakin on.

Onko kyse oikeudenmukaisuudesta vai tasajaosta? On mittareita. Verotus tasii. Asioita ratkotaan, lakeja säädetään.

Mutta kun punnitsen ja harkitsen, tulkitsen tavoilla mihin siinä kykenen. Kokonaisuuteen piirtyy lisää yksityiskohtia, jos tahdon. Näen tilanteeni, ja toimivat tavat.

”Kullekin tarpeensa mukaan”

Loistetaan, jossain kohtaa!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Mihin luottaisin?

 

Alkupuheenvuorossa pyydettiin miettimään mahdollisia matkaoppaitamme: kirjoja tai ajatuksia. Mikä tekee niistä merkityksellisiä, arvokkaita, luotettavia tai päteviä? Miten mittaamme ja testaamme pätevyyttä?

Vastauksia oli yhtä monta kuin meitäkin. Yhdellä lempikirja, toisilla mielikirjailija, itsekritiikki, analyyttisyys, oma kokemus, tunteet, tyyli ja arvomaisema.

On kyse sekä uskomuksista, toimintakulttuurista ja näiden analysoinnista: ”luen. Päivitän. Harkitsen. Annan kuulemani resonoida itsessäni.”

Keskustelu koski kirjaviisauden ja kokemuksen suhdetta. Kirjaviisaus määriteltiin ulkoa lainattuna tietona ilman taitoa ja käytäntöä. Se nähtiin myös teoreettisena tietona, jota en vielä osaa tai ole soveltanut.

Kerroimme tekevämme päätöksiä jatkuvasti ”ilman auktoriteetteja. Rehellisyyden pohjalta. Oman totuuteni pohjalta. Toimivuuden perusteella. Kokemukseeni luottaen.”

Ilta kipinöi kun ruodimme kokemuksellisuutta. Miksi se olisi luotettavinta, kuten ehdotettiin.

”Se on omakohtaista, elettyä, sisäistynyttä riippumattomuutta. Meillä on vain kokemus. Tiedolla on oltava eletty, lohduttava merkitys”.

Tämä voi olla luonteessamme. Olemme erilaisia. Yksi nauttii suhteellisuusteorian avauksista, toinen lukiessaan täydellisen lauseen, kolmas kun arki sujuu.

Voisiko kokemus olla synteesi kuullusta ja nähdystä? Peili, jonka toinen antaa. Peili, jossa saan etäisyyttä. ”Vuorovaikutus on paras opettaja”, uskottiin.

Huomattiin, että kirjatietoa ja kokemusta ei kannata erotella. Ne ovat jatkumossa. Sovellamme mitä ymmärrämme. Emme tiedä mistä tieto alkaa, mistä kokemus. Kokeilemme mikä toimii. Saamme tilaisuuksia kokea innostusta.

”Tiede ei ole faktakokoelma”, muistutettiin. Se on virheistä oppimista. Kuvittellun ja ajattellun testaamista. Päättelyä. Intuitiotakin.

Tarvitsemme tosiasioita voidaksemme hyvin. Koemme itsemme ehjiksi jos olemme selvillä menneisyydestämme.

Valitsemme kyllä ja ei koko ajan. Jätämme jotain pois, hakeudumme jonnekin. Kysymme totta ja kokonaisuutta uudestaan.

Avoin mieli huomaa oppivansa kaikilta. Luovaa järkevyyttä. Rikkautta!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Viisautta kehittämässä

Viisaudesta puhumme usein. Tällä kertaa halusimme ymmärtää myös kahvilakeskustelua ja sen kohottavaa vaikutusta.

Kahvilassa ei kannata viisastella, sillä sanomisensa joutuu perustelemaan.

Täällä on vaikea riidellä. Näkökulmia on enemmän kuin omassa mielessä keksii. Viisauttakin on monenlaista: ”Pohjanmaan vanhat naiset. Insinöörit. Taiteilijat. Tieteilijät. Loogikot. Intuitio.”

Kirjaviisaista emme välittäneet. Kansanviisaudet taas perustuvat elämänkokemukseen, yrityksen ja erehdyksen kautta opittuun. Suomalainen kansanviisaus on ajoittain latistavaa. Nauru ja ilo sen sijaan, kannustettiin. Ja jatkuva haastaminen.

Keskustellessa punnitsemme näkemyksiä. ”Olenko sittenkin väärässä?” -kokemukset voivat tuntua epämukavilta.

Onko jotain tietoa-sinänsä, josta viisaus koostuu?

Illan aikana lainattiin Sokratesta ja Aristotelesta. Liitymme heihin kysymällä uudestaan samoja. Edistämme itsessä ja toisissa totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Oivallamme ja voimme aidosti kokea tietävämme. Opimme kestäviä tottumuksia, toimintatapoja, hyveellisyyttä.

Onko viisaus pysyvää tai objektiivista? Tosiasioihin kyllä pyritään. Vetoamme johtopäätöksiin. Perustelumme sen sijaan voivat olla loogisia tai epäloogisia. Mistä paras muodostuu, jos parhaan on voitettava?

Luettiin pätkä Kolmesta sisaresta. Tsehovin taiteessa näytetään poissaolon kautta.  Miten oppia toteamaan nykyaikaa oikein, selittelemättä jälkikäteen?

Tiedon sanottiin olevan systeemistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, tieto on vain jaettuna. Asiat liittyvät toisiinsa. Tietoa arvioidaan yhteisössä (tätäkin sietää arvostella, huomautettiin)

Joustaa, käsitellä ja luopua mainittiin kykyinä, jotka vapauttavat karsinoista. Viisas ei  arvostelele tai anna neuvoja pyytämättä. Toisinaan tekee, toisinaan jättää tekemättä. Ajoitus on keskeistä: mitä sanon, milloin sanon, missä sanon. Armolliset yhteisöt auttavat pysyviin muutoksiin.

Toisinaan osaamme antaa palautetta, joka on konkreettista ja auttavaa. Kerrottiin kokemuksia sekä innostavasta että tyhjästä kritiikistä, opettajienkin. Sekin auttaa, jos irrottautuu tunteellisuudesta eikä ota itseensä.

”Kuka mitenkin. Toinen kirjoittaa, toinen maalaa.” Avoin subjektiivisuus koettiin ehjyytenä.

Herkkyys kuulla ja kuunnella keskustelua, jota on kaikkialla. Osallistua kehkeytyvään ihmeeseen kahvilassa. Viisaus on hetkiä!

”Anna elämälle tilaa tulla”, oli vanha nainen vastannut.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton