ja muita fossiileja.
Ukrainan sota koskettaa ja on samalla herättänyt valtaisan halun auttaa. Meitä kiinnosti pohtia auttamisen luonnetta: perimmekö sisäänrakennetun pyyteettömän halun auttaa motivaationa?
Peilasimme pohdiskeluja opittua vasten: millaisia ovat puheen ja teon eetos, hoitajan kutsumus, trauma, syyllisyys, uhrautuminen, itsekkyys, velvollisuudet, kerjääminen, sääli, viranomaistoiminta ja yhteisöjen käsitykset hyvästä.
(Huomautettiin, että toiset auttavat, toiset eivät, kolmannet liikaa, neljännet väärin, viidennet vain kavereita, kuudennet vaikka ei pyydetä. Useimmat, koska emme tunne itseämme, emmekä ole auttaneet edes itseämme. Ehdotettiin myös, että auttaminen on ylimäärää ja meillä on varaa olla itsekkäitä.)
Olisiko ilo todiste: kun lapsi kertoo olevansa korvaamaton auttaja. Hän näyttää liittyvän perheeseen auttamisen avulla. Vapaaehtoistyö ei uuvuta kuten palkkatyö. Puutarhuri nyppii ohikulkiessaan. Äiti Teresa auttoi yhtä kerrallaan.
Auttaminen on meissä uinuvana, vakuuteltiin. Se herää, se on hyvyyttä ilman vastineita.
Se nostaa dopamiinit hetkeksi ja saa meidät tekemään uudestaan.
(Yhtäkkiä kyseltiin kuka tulisi muuttoavuksi. Kolme lupasi sillä ehdolla ettei ole flyygeliä)
Halusin miettiä motiivejani. Vaateet eivät voi olla kätkettyjä, ei myöskään luetteloita, rahasummia tai paljastuksia,
sillä kerjäläinen on jo kysynyt kuinka voi auttaa, sinä ehdottelet tätäkö-tarkoitit, eikä kukaan synnytä yksin.
Sokrates kahvila 