Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista (Sokrates)

Markku Veteläinen johdatti taitavasti keskustelun ja yhdessäajattelun. Illan kysymyksen esittäjää oli pohdituttanut Sokrateen toteamus: ”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista” ja hän toivoikin toisten näkökulmia aiheeseen. Lopussa äänestimme olimmeko samaa vai eri mieltä väitteen kanssa, tulos oli 2 – 9  puolesta-vastaan. Tuotapa veikattiin/ toivottiin illan Kanada – Suomi jääkiekko-ottelun tulokseksikin ( taisi mennä 0 – 4).

Kuinka sitten päädyimme eri linjoille Sokrateen kanssa? Pohdittiin tutkimista, tarkkailua ja kyseenalaistamista –  ja toisaalta sitä, että vain elää elämäänsä. Elämää pidettiin aina arvokkaana. Mutta pysähtymistä välillä miettimään , missä mennään, mikä on oman näköistä elämää, eikä automaattisen toiminnan tuosta, pidettiin tärkeänä. Täältä tuli ajatuksina: Elämätön elämä ei ole elämisen arvoista! Tässä mietittiin sitä, mitä elämän viime metreillä ihmiset eniten katuvat: Ei tehtyjä tekoja vaan niitä mitä ei uskaltanut tehdä! Toinen väite oli: Oppimaton elämä ei ole elämisen arvoista! Jos ei opi kokemuksistaan, kyseenalaista asioita, niin elämä on turhaa. Katsottiin, että vääriä valintoja ei ole, on kokemuksia, joista opitaan. Virheitä ei pidä pelätä, asioista ei voi olla varma etukäteen, yleensä on kyseessä paras arvaus, estimaatti, valintoja tehdessä.

Tuon alun työstämisen jälkeen ( josta edellä on vain tiivistys), päädyttiin toiseen kysymykseen: Mikä tekee elämästä mielekästä? Uskallus, rohkeus tehdä valintoja, ja vieläpä omannäköisiä… Ja tuota tukee se, että näkee mielessään sen mikä tulee olevan arvokkaampaa kuin se, mitä jää taakse. Väitettiin myös, että ”sankari” kulkee omaa polkuaan ja on rohkea, tie voi olla yksinäinen ja hän voi kohdata vastustusta. Mietittiin myös, että elämän pelko on kuoleman pelkoa; kun sen sisäistää uskaltaakin elää!

Ja eiköhän saatu Oulun Sokrateskahvilan väännös alkuperäisestä otsikosta: ”Tee kaikki, minkä kuvittelet harmittavan, jos se jää tekemättä!” Tai toinen: ”Tee kaikki helpoimman kautta!”

Mitä onnellisuus on?

Tiistai-illan alustaja halusi meidän pohtivan, mitä onnellisuus on. 6 vuotta sitten onni-aihetta käsiteltiin, mutta lähtökohtana silloin oli vapaus ympäristön paineista.

Ensimmäinen ajatus kuului: Se on lyhyt ajan hetki, tyytyväisyys siihen että on saavuttanut jotain. Ehdotettiin mietittäväksi: onko onnellisuus olotila vai pyrkimys? Toisaalta todettiin, että  onnen tavoittelu, takaa-ajo, tekee onnettomaksi; se mitä haluat, karkaa.

Tyytyväisyyttä siihen, mitä on, pidettiin onnellisuutena. Havahtuminen kokemaan hetken täyteys, läsnäolo tilanteessa, esim tähtitaivaan lumo tai rakkaiden kohtaaminen, on onnellisuutta. Syvintä onnellisuutta toinen ehdotti koettavan henkisen/ hengellisen kasvun yhteydessä. Arvojen mukainen elämä, hyvien tekojen tekeminen puhutti, lisääkö se onnellisuutta? Lähikäsitteitä pohdittiin, mikä kuvaisi onnellisuutta: ilo, tyytyväisyys, kiitollisuus? Näistä kiitollisuus koettiin liki samaksi kuin onnellisuus. ”Tunne itsesi!” nousi jälleen esille, vain sitä kautta löytää onnellisuuden lähteensä? Mietittiin, olemmeko nyt onnellisia, kun saamme filosofoida yhdessä? Materiaalisen onnen, esim. uuden auton saaminen, koettiin kestävän vain hetken. Onko onnellisuus sittenkin elämän kokonaisuutta, hyvää elämää, suruineen ja kärsimyksineen?

Loppukommentissaan illan alustaja kertoi, että hän oli vastikään keskustellut aiheesta  20 eri kansalaisuutta edustavan ihmisen kanssa. Pysähtyminen tämän aiheen ääreen aika ajoin on tärkeää. Lasten silmiin katsominen ja heidän hymynsä paljastaa onnellisuuden.

Onnellisuus on perustavan tärkeä tunne kuten rakkaus, ja sen määrittely osoittautui vaikeaksi sanallisilla käsitteillä, lähestyimme sitä mutta emme  saavuttaneet. Mutta voimme tuntea sen kehossamme, kehomielessämme, hyvänä olona.

Lopuksi lainaus Himasen luennolta: hymyilemmekö siksi että olemme onnellisia, vai olemmeko onnellisia siksi että hymyilemme?