Sattuma II

Samuli avasi illan väittämällä, että edellinen Sattuma-keskustelu oli keskittynyt vääriin seikkoihin, kuten vapaaseen tahtoon. Nielimme väitteen.

Sattumaa pyöriteltiin aluksi ”tapahtumana” ja ”epämääräisenä näkökulmana”. Kysyttiin, pitääkö ihmisen nähdä edeltävä, syvempi syy tai jopa ennaltamäärätty syy tapahtumille voidakseen puhua sattumasta. Auttaako tieteellinen todistelu, todennäköisyys, meitä tässä?  Muistutettiin, että filosofiassa emme puhu (luonnon)tieteen tai uskonnon kieltä, vaan yhdistelemme kokemuksiamme järjellisen tiedon valossa.

Arkijärki puolustaa sattumia ja satunnaisuutta. Rajallinen ihminen haluaa löytää (jälkikäteen) merkityksiä ja selityksiä epätavallisille tapahtumille, koska ei voi tarkastella mikä on syy, mikä seuraus. Ihminen on subjektiivinen ja epävarma ja sidoksissa kontekstiinsa. Tätä vastustettiin väitteellä, että ihminen ei ymmärrä kaiken takana olevaa ”suurta suunnitelmaa”, on kyvytön ja näkee siksi tapahtumat (jälkikäteen) satunnaisina ja itseään sattuman oikkuna.

Mielikuva ”Laput silmillä” –elämästä havahdutti. Haluammeko arvailla vai saada tolkkua maailmasta? Ihminen on luonut ajan abstraktion, ja yhtä aikaa mieltää maailman syyn ja seurauksen kautta. Merkityksiä on pakko luoda.

Mikä mitään on? Miksi kysymme? Voiko ajatuksia valita? Millainen on tyyni mieli:  kysyvä, tietävä vai tietämätön?

Onko ajatusten virta reaktiivista vai satunnaista? Tunnistamme ajatusten kohinasta jotain, ulkoisesti myös tapahtuu odottamatonta. Tulee mahdollisuuksia käyttää piilossa ollutta potentiaalia, ponnistella, oppia uutta. Huomaammeko sitä? Haluammeko sitä? Vai onko sattuma häiriötekijä?

Luomme merkityksiä kesyttämällä mieltä. Ihmisellä on kyky ”saada vastaus”, kasvaa, kun hän arvottaa asioita. Joku asia alkaa näyttää merkitykselliseltä tai tärkeältä. Satunnaiset, harhailevat, häiritsevät ajatukset voi saattaa tietoisuuteen tai jättää silleen. ”Eivät meitä järkytä tosiasiat, vaan käsityksemme niistä”. Asioilla on logiikkansa. Kyky suuntautua niin, että löytää uusia ovia, hyvää, on lohduttavaa ja positiivista. Kaikesta voi seurata hyvää. ”Mikä estää voimani vapaan kulun?”, kysyttiin. Aivommekin tarvitsevat yllätyksiä ja palkitsevat dopamiinilla.

Muistutettiin, että toiset meistä ovat rationaalisempia, toiset impulsiivisempia, jotkut näkevät tapahtumissa ”johdatusta”. Maailmankatsomuksemme eroavat: näemme maailmankaikkeuden syntyneen tyhjyydestä tai materiasta.

Kysyttiin voiko sattuma olla todennäköinen; sattumaa ei olisikaan tai kaikki olisi sattumaa. Jotain joka tapauksessa tapahtuu. (Haluamme ainakin ”jotain” sattuvan elämässämme – tai pelkäämme ”kunhan ei vain mitään sattuisi” 😉 )

Mutta onko sillä merkitystä, onko joku satunnaista vai ei?  Pitääkö tietää elääkseen?  Keskustelumme ei muuttanut todellisuutta, vaikka lisäsi ymmärrystä ihmisestä.

Tarkastelimme lopuksi sattuman määritelmää uudelleen, koska Sattuma oli muuttunut keskustelun aikana sellaiseksi määreeksi, joka ei selitä maailmaamme. Onko yllätys, poikkeama ennakko-odotuksesta tai –ajatuksesta, paremmin todellisuutta kuvaava käsite?

Ihme, selittämätön yllätys, nähtiin kuvaavan olemassaoloamme parhaiten. Olet ihme, elävä ihminen!

Taideteos

Iltamme alkoi pienellä näyttelykierroksella alakerran valokuvagalleriassa. Palattuamme Riku kysyi, oliko galleriassa esillä taidetta. Joillekin oli, toisille ei.

Aluksi purimme tuntemuksia näyttelystä ja määrittelimme yleisesti ”taideteosta”. Välittömiä havaintoja olivat visuaalisuus, kauneus, tunnepitoisuus. Joidenkin teosten kerrottiin puhuttelevan, olevan vaikuttavia, koskettavia ja toisista ei saatu mitään irti. Kysyttiin, oliko silloin vika katsojassa.

Esitettiin väite: ”taideteos on sitä, mitä kukin haluaa taiteeksi sanottavan”. Vedottiin katsojan elämykseen ja kokemukseen, subjektiiviseen aistikokemukseen tai hurmioitumiseen. Äärimmilleen vietynä: mikä tahansa voi olla taidetta, kun katsojalle avautuu uusia näkökulmia kauneuden, järkytyksen, inhon, repivyyden tai lohdun kautta. Toisaalta huomautettiin, että vaikka jostain teoksesta en saa irti mitään, se voi tuntua taiteelta. Ehdotettiin, että taideteosta voi lähestyä myös niin, että antaa teoksen katsella minua. Haluanko jäädä vai lähteä? Millaisen tarinan kuva kertoo minulle?

Tekijä nostettiin esiin. Pitääkö taiteilijalla olla viesti, tunnetila tai erityinen kyky? Onko se tietoista pyrkimystä vai alitajuntaa? Voiko kuka tahansa ilmoittautua taiteilijaksi? Kehuttiin ITE -taiteen voimaa, iloa ja taitoa. Kaikkien todettiin olevan vähintäänkin ”elämäntaiteilijoita”. Ihailtiin lasten kykyä ilmaista tapahtumia elävästi. Kritisoitiin sitä, kuinka teosten arvo voi nousta sillä perusteella kuka teoksen on tehnyt. Jonkun tekijän teokset ovat myyviä. Onko se merkki laadusta? Voiko mikä tahansa aihe olla taiteilijan materiaalia? Haluammeko kaunista?

Jouduimme pohtimaan kuka määrittelee jonkin taiteeksi. Katsoja vai taideyhteisö? Kerrottiin kuinka taideyhteisö tunnustaa jotkut, ja muistutettiin kuinka monet suuret taiteilijat eivät ole saaneet elinaikanaan tunnustusta. Jotkut teokset saavat meidät ajattelemaan, että tuon olisin voinut itsekin tehdä. Vaatiiko (nyky)taide tulkintaa?

Taideteoksen määrittely ei ollut helppoa. Yritimme lähestyä sitä kysymällä ”mitä taideteos ei ole? ” Ehdotettiin, että taidokas, mutta tekninen käyttöesine ei ole taide-esine. Aalto-maljakkoa pidettiin kuitenkin taiteena. Uskonnolliset esineet voivat olla taidetta, jos ne ilmaisevat yksilön näkemystä, ei uskonnonharjoitusta. Luonto sinänsä ei ole taidetta eikä luonnon taitava kopiointi. Taideteoksen luomiseen vaaditaan ihminen. Katsottiin, että ”taideteos on ihmisen tekemä työ, joka tarkoitettu vaikuttamaan”. Samalla muistutettiin, että kaikki mikä koskettaa, ei ole taidetta. Tällaisia ovat puhuttelevat tarinat, tapahtumat, lauseet tai ideat. Näiden herättämistä mielikuvista kyllä mahdollisesti syntyä taidetta.

Huomasimme, että taideteosta kuvaavat adjektiivit autenttisuus, yksilöllisyys, tuoreus ja tekijän intohimo. Todettiin, että taiteilija voi toistaa teemaa, mutta jos tekohetki on mekaaninen, maneerinen, teos ei syty. Samoin teatterissa: joku näyttelijä tekee vaikutuksen, toinen ei, vaikka on sama käsikirjoitus.

Taideteos saa katsojan siirtymään siihen todellisuuteen, jota se kuvaa. Taiteilijalla on kyky kuvitella ”toinen maailma”. Hän kiteyttää, pelkistää ja tiivistää sen, ajan kuvaksi. Hän näyttää jotain enemmän. Katsojan aistit heräävät, hän tunnistaa tuttua tai ihan uutta, korkeampaa.

Jälkikeskusteluissa virityimme kehumaan taidekokemuksiamme ja tapaamiamme taiteilijoita. Pitäisikö meidän katsella taidetta enemmän ja ehkä oppia puhumaan lisää taiteen sisällöistä?

Brunbergin suukot (ent. Neekerin pusut)

 

Suukkolaatikon kansikuva kirvoitti debatin, jonka päätteeksi jouduimme pohtimaan millainen on filosofinen keskustelu.

Aluksi kukin kertoi kuvasta mitä mieleen juolahti. Mainittiin mainosten perusaiheet romantiikka ja eksotiikka. Logo nähtiin onnistuneena ja positiivisena, mukavia merkityksiä sisältävänä ja myyvänä. Kysyttiin miksi aurinko on valkoinen, onko yö ja miksi kuvassa on tummia ihmisiä. Todettiin että neekeri -sana on poistettu ja nimeä muutettu joku vuosi sitten. Samassa yhteydessä huulia oli pienennetty ja kaislahame muutettu kankaiseksi. Kysyttiin pitääkö kulttuurisia asioita neutralisoida. Nähtiin ristiriitainen viesti ja alitajuntaa.

Logon muutos nosti kysymyksen onko kuvaan ollut mahdollista loukkaantua. Loukkaako nykyinenkin logo mahdollisesti joitakin ja mitä siitä pitäisi ajatella. Markku kertoi keskustelleensa kuvasta koulussa sekä lasten että kanadalaisen opiskelijan kanssa. Opiskelijan mukaan Kanadassa opettaja hankkisi itselleen vaikeuksia kartuttamalla luokkaretkikassaa suukkoja myymällä. Ilmentääkö kuva jonkun ihmisen tai hänen ulkonäkönsä hyväksikäyttöä? Onko joku saanut korvauksen? Entä jos brändäisimme Lapin miehen Suomen keulakuvaksi?

Ehdotettiin, että loukkaantuminen on perusteltua, jos kuva sisältää ennakkoluuloja jotain kansanosaa kohtaan. Neekeri -sanalla ei ole Suomessa amerikkalaista painolastia, pikemminkin eksotiikkaa on käytetty vetonaulana. Ihmiset ovat halunneet ”nähdä ja koskettaa” tummaihoista ihmistä. Todettiin myös, että populaarikulttuurissa ”neekeri” on menettänyt merkityksensä, koska tummaihoiset ovat ottaneet sanan itse haltuun ja hankkineet hyvää julkisuutta.

Kerrottiin kokemuksia kuinka kukin on purkanut mahdollisia ennakkoluulojaan vierautta kohtaan ja kuinka lasten luonnollisesta uteliaisuudesta voisi ottaa mallia. Kysyttiin onko suomalainen kulttuuri rasistisempaa kuin maailmalla yleensä ja todettiin että suomalaiset ovat olleet rasistisia lähinnä romaneja kohtaan. Tummaihoisia kohtaan tunnettu rasismi on ilmaantunut vasta somalien maahanmuuton myötä.

Kysyttiin, pitäisikö meidän tiedostaa, että valkoinen mies on määritellyt ihmiset eri rotuhierarkioihin ulkoisten tuntomerkkien perusteella? Pitääkö meidän tuntea ihmisoikeushistoriaa vai onko kaikki tässä ja nyt -elämää?  Onko kanadalaisilla ongelma? Pitääkö meidän alkaa tehdä suukoista ongelma? Olenko ajatellut väärin, jos en näekään kuvassa mitään kummallista?  Loukkaantuuko joku toisen puolesta ihan työkseen Suomessa?

Jos kysymys on luonnollisesta tuntemattoman pelosta, miten silloin ajattelen? Mitä jätän sanomatta? Saako lapseni katsoa pitkään vammaista ihmistä? Mitä jos minua tuijotetaan? Mitä puhun ääneen ja siirrän lapsilleni? Kykenenkö katkaisemaan (simputuksen) kierteen? Miten välitän arvostusta?

Vedottiin taas lapsen mutkattomuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Terveen järjen käyttöä ja avoimuutta penättiin vastakkainasettelun ja lokeroimisen sijaan. Aika ja yhdessäolo murtavat ennakkoluuloja ihmisten väliltä.

Lopuksi pohdimme milloin keskustelu muuttuu filosofiseksi —- Kun kyseenalaistan ja opin. Kun perustelen hyvin. Kun en vetoa auktoriteettiin tai tunteeseen. Kun viihdyn. Kun tiedostan oman kantani. Kun saan sokratelaisittain vastustajani ajattelemaan itse. Kun yhdessä luomme uutta!