Totuus III

Tiedän tosiasioita. Tunnen totuuden. Mutta mitä ne ovatkaan. Keskenään, erillään, suhteessa, sisäkkäin, peräkkäin, näkökulmina?

Tosiasioita osattiin pyydettäessä luetella sitten vain muutamia. Mihin varmuutemme oikein perustuu?

”Valvontakameran tallenteeseen, todistajalausuntoon, kokemukseen, tieteeseen, toimivuuteen, toistettavuuteen, epäilyyn. Uuteen totuuteen..”

Jotta voimme puhua yhtään mistään, on sovittava sana, pyydettiin. Toisen tottumus käyttää sanaa ei ole aina oma tapa, tai edes tuttu. Totesimme, että on monenlaista totuutta. Tosiasiat eivät vaadi tiedettä.

Tiedettä ei nähty vain aineellista maailmaa koskevina väitteinä. Tiede tutkii myös totuuden ymmärtämisen tapoja. Tieteessä luodaan malleja ja kuvioita. Tiede korjaa itseään, mutta selittääkö se varsinaisesti? Tieteenfilosofia kysyy pätevyysalueet ja sen, mihin ei vastata.

Todellisuus alkoi huimata. Tieto ei löydä täyttä vastaavuutta sen kanssa.

Kokeilimme josko ’subjektiivinen totuus’ olisi toimivaa.

”Se voisi olla kyseenalaistamaton uskomus. Vailla todistustaakkaa oleva maailmankatsomus. Arvoni. Merkitykset.”

Sitä kuvattiin myös perspektiivinä, positiona, asentona ja ymmärtämisen tapana. Yksilöllisyyteni. Intentioni. Vapauteni. Törmäten. Ilman jumalia tai Jumalassa. ”Rohkeus ajatella ääneen on vastuullisuutta omalle itselle.”

Juteltiin Totuuskomissiosta Etelä-Afrikassa. Se onnistui purkamaan traumoja. Ihmiset tunnustivat, kokivat armahdusta ja jakoivat armahdusta.

Olisiko Toiseus ihan perustava totuus, totalisointi ihan perustava valhe, ehdotettiin.

Siinä merkitysmaailmassa meillä on paljon kollektiivisesti jaettavaa: ”Sinä ja minä”.

Olla läsnä

Runo C
minä tiedän,
minä tiedän, sinä tiedät, me tiesimme,
me emme tienneet, me
olimme kyllä siinä, emmekä siinä
ja ajoittain, kun
vain Ei-mikään oli välissämme, löysimme
Kokonaan toisemme

Paul Celan

Luontosuhteita

Alkukierroksella kerroimme omat ilmastotekomme. Se jo paljasti kiperän aiheen ja vaikeudet perustella. Kaikki eivät uskoneet ilmastonmuutokseen, ihmisen osuuteen siinä tai pitivät ilmastopuheita pelotteluina. Yksi meistä ei osannut nimetä mitään tekoa.

Puheenjohtajan oli päättänyt puolustaa optimistista näkemystä, jonka mukaan ihminen kykenee ratkaisemaan maapalloa uhkaavan katastrofin. Onhan otsonikatokin saatu kuriin. Pitäisikö olla huolissaan ja mistä, hän kysyi. Kirjoitimme lapuille ehdotuksen mihin arvelemme päätyvämme keskustelussa.

Lähdimme pohtimaan aihetta oman henkilökohtaisen luontosuhteen kautta. Kerrottiin ”hullusta tuulesta, väri-ilosta, ärtymyksestä puumerkkien jättämiseen, metsänhoidosta, metsäkävelyista, marjastuksesta, sään tarkkailusta, tulen teosta ja vyöryvistä hormoneista”.

Muisteltiin, kuinka jo 70-luvulla opinnoissa oli esitelty käyrä ilmastopakolaisista.

Huomautettiin, että ihminen on ollut olemassa vain murto-osan maapallon ajasta, jääkausia on ollut ennenkin, isoja kaasuja vapautuu maanjäristyksissä ja tulivuorenpurkauksien seurauksena.

Yksittäisen ihmisen merkitys pienenee ja suurenee. Jos. Kaikki. Tekevät. Jotakin.

Keneen luota muodostaakseni mielipiteen? Älykkäät haistoivat jo bisneksen. Kiertotalous kukoistaa. Mutta toiset äänestävät populisteja. Biafran lasten tarina toistuu kasvatuksessa.

Kiitettiin nuorisoa, joka ohjaa tiedolla vanhempiaan. Me annamme kaikille lapsille mahdollisuuden päästä kouluun. Me kerromme jokamiehen oikeuksista ja teemme yhdessä hyvää. Tunnustettiin myös, että vasta pakon edessä muutun.

Me näytämme sen, mihin uskomme. Monet meistä kertovat lapsilleen kuinka metsässä ollaan. Toiset rakentavat muovittomasti, asuvat tiiviisti, kulkevat junalla.

Katselimme lauseitamme. ”Suhde itseeni on tärkein luontosuhde.” ”Olen osa luontoa.” ”Tuhoan itseäni tuhoamalla luontoa.”

”Luonto vyöryy ylitseni”, minä olin kirjoittanut. Tänä aamuna meillä oli sähkökatkos. Onneksi olin nukkunut hyvin. Onneksi marjani eivät ehtineet sulaa.