En malttanut tänä aamuna, vaan kerroin Pandoran lippaasta lapselle. ”Toivo on oltava!” hän huudahti.
Me aikuiset sen sijaan kysyimme tarinalta:
”Miksi toivolla on niin suuri voima? Korvaako toivo ikävät asiat? Millainen maailma oli ennen tarinaa? Onko toivo vallassamme? Mikä on ongelma, mitä pandoran lipas symboloi ja mikä sen tarkoitus on? Miksi Zeus antoi uteliaalle naiselle lippaan? Mitä tarina kertoo minusta? Aiheutanko itse seuraukset?”
”Elämähän on väistämätön.”
Tarinassa toivo saa merkityksiä toivottomuuden perustalta:
”Huolimatta siitä, että on vaikeaa, toivo. Kärsimys luo epäjärjestystä, toivo harmoniaa ja valoa. Toivon kipinä avaa ulos ongelmasta. Toivo on visio tai mielikuva. Toivossa on motivaatiota, siinä tavoitellaan muutosta. Toivo saa sinut ylös ja ryhdin suoraksi.”
”Tarraan toivoon, koska se tekee toiminnastani merkityksellistä.”
(Edelleen toivo oli muutamille epämääräistä, jopa heikkoutta ja säälipisteitä, usko sen sijaan tähtäisi varmuuteen)
Onko toivo mekanismi, halu ”saada saalis ehkä tänään”, kuvitelma paremmasta, unelmia?
”Usko liittyy toivoon jotenkin.” Tätä pähkiltiin merkittävä osa keskustelusta. Uskon ensin jotakin: ”Tiedän, että hirvet liikkuvat, uskon myös niiden liikkuvan näillä main, ja saalis on mahdollinen.” Näin ollen emme voi myöskään toivoa uskomatonta tai epätotta.
”Toivo on ajatus mahdollisuuksista, jotka perustuvat todellisuuteen ja faktoihin.”
Useimmille toivo oli ensisijaista, vaikka tällainen pähkäily koettiin teoreettisena. ”Toivo on toiveikkaita uskomuksia, myönteisyyttä, odotuksia, asenteita.”
Ehdotettiin että toivo on puhtaimmillaan ”uskoa maailmaan: vauva elää toivosta, tavoittelee käsillään, suullaan ja koko kehollaan saadakseen kosketusta, katsetta, ruokaa, turvaa.”
Pandorahan oli utelias. Motivoiko häntä epätoivo – mikä lapsen kasvua? Koiran uteliaisuus ei kai ole toiveikkuutta..
”Älkäämme viekö toivoa potilaalta”, on lääkärien työ.
Älkäämme viekö toivoa lapsilta. Sillä toivo on oltava.
(älkää itseltämme, siitä toiste)
Sokrates kahvila 