Rakkaus II

51. Sokrates-kahvilassa sinkoilivat Amorin nuolet: teemana oli rakkaus. Tätä aihetta on käsitelty kerran aiemminkin.
Tällä kertaa punaisena lankana olivat Ludwig Wittgensteinin (1889-1951), Emmanuel Levinasin (1906-1995) ja Aristoteleen (384–322 eaa.) ajatukset rakkaudesta.
Liikkeelle lähdettiin Wittgensteinin kirjoituksesta:
”Jos se (rakkaus) häviää, se ei silloin ollutkaan oikeaa rakkautta. Miksi se ei silloin ollut sitä? Onko meillä kokemus, että meillä vain tällä tunteella eikä tuolla on kesto? Vai käytämmekö kuvaa:
koettelemme rakkautta sen sisäisen laadun suhteen, jota välitön tunne ei paljasta. Tämä kuva on meille tärkeä. Rakkaus, siis se mikä on tärkeää, ei ole mikään tunne, vaan jotakin syvempää, joka vain ilmenee tunteessa.”
Tähän liittyen eräs paikallaolija kysyi, onko sisällämme jokin idea rakkaudesta. Kun rakastamme, sitäkö peilaamme toiseen ihmiseen?
”Koskaan en pysty näkemään toista eikä toinen minua kokonaan. Rakastan sitä osaa toisessa, mikä näkyy. Se kuva voi olla hyvin värittynyt. Rakkaus on todella iso arvoitus.”
Levinasin ajattelussa korostuu etiikka. ”Toinen tulee ensin.” Rakastavassa ihmissuhteessa kummankin tulee voida olla oma itsensä. Toista ei voi omistaa. Rakkaus on myös ruumiillista, eroottista.
”Siinä tullaan iholle ja sen allekin”, alustaja kiteytti.
Aristoteles liittää rakkauteen nautinnon, hyödyn ja sen, että rakastaa toista hänen luonteensa vuoksi. Viimeisin niistä on hänelle tärkein – tällainen suhde rakentuu kestävimmälle pohjalle. ”Iloitaan toisen seurasta, ollaan ja eletään yhdessä paljon ja tullaan näin koko ajan lähemmiksi.”
Rakkautta luonnehdittiin myös matkaksi. Rakkaus kehittyy, vaihtelee, syventyy ja muotoutuu sen varrella.
Wittgenstein-Levinas-Aristoteles-kuvio toimi hyvin keskustelussa, jonka ohjaksissa oli Hannu Juuso.

Mainokset

Tiede ja uskonto

50. Sokrates-kahvilassa keskusteltiin Riku Välitalon johdolla tieteestä ja uskonnosta.
Ovatko ne samalla hiekkalaatikolla? Onko olemassa yhtä perustotuutta ja alkusyytä kaikelle? Voivatko tiede ja uskonto keskustella rakentavasti?
”Uskonnot ovat nimenomaan uskoon perustuvia, tiede tietoon”, luonnehti yksi paikallaolijoista.
Tieteeseen liitettiin illan kuluessa muun muassa määreet kriittisyys, itsensä korjaavuus, loogisuus ja testattavuus – uskontoon esimerkiksi merkitykset ja arvot.
Tieteen ja uskonnon yhteistyö ja yhteensovittaminen osoittautui haasteelliseksi.
Loppupuolella eräs osallistuja näki sen olevan mahdollista, kun molempien erilaisuudet tunnustetaan ja kunnioitetaan niitä.
Tällaiseen kunnioittavaan vuoropuheluun pystyvät tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja piispa Juha Pihkala kirjassa Tiedän uskovani, uskon tietäväni:
”Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.
Valtaojan maailmankatsomus rakentuu tieteen ja havaittavissa olevien ilmiöiden varaan. Piispan mielestä tieteen rinnalla on näkymätön uskon todellisuus.
Kirjeiden teemat käsittelevät mm. uskoa ja tietoa, moraalin perusteita, kirkkoa, uskontojen merkitystä yleisesti.
Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, iskuja annetaan, iskuja saadaan. Välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ja näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.
Yksi kirjan lähtökohdista on yrittää luoda parempaa maailmaa erilaisista lähtökohdista huolimatta. Erilaisuuden ymmärtämiseen Pihkala ja Valtaoja tarjoavat lopulta erinomaiset eväät.”
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=598