Why are there beings at all, why not rather nothing? Warum uberhaupt ist Seiendes und nicht vielmehr Nichts? Miksi ylipäätään on olevaa eikä pikemminkin ei-mitään?
Olimme koolla Hollihaan puistossa Joonas Mikolan Isolaatio-veistoksen äärellä. Teos koostuu sekä metallilieriöstä, että tilasta sen sisällä. Kurkistimme sisään. Siellä oli multamaa, hieman ruohoa, roskia ja paljon paljon tilaa. Sisäseinään oli graffitikirjaimin kirjoitettu Heideggerin kysymys englanniksi. Ulkopinta oli täyttynyt graffiteilla.
Kysymykseen kätketty voima kosketti ja kiusaannutti. Jouduimme lausumaan sen ääneen useamman kerran keskustelun aikana. Kysytäänkö siinä jotain? Väitetäänkö siinä jotain? Haastaako kysymys älymme? Avaako se jonkin uuden sävyn totunnaiseen ajatteluumme?
Ennen teoksen katselua Anne viritti meidät heideggerilaiseen ei-mitään -kokemukseen esittelemällä ”filosofiset” kenkänsä, joiden kiilapohja oli rakennettu litistetyn lieriön muotoon. Katseltiin myös sormusta: sormus muodostuu renkulasta ja tyhjästä tilasta. Tyhjä tila tuli esille riemastuttavasti: koron lieriö on kenkätehtaalla muotoiltu ”tyhjän” ympärille ja korko kannattaa Annea. Sormus asettuu sormeen!
Millä veistos tulee täyttymään? Multa ja taivaskatto mahdollistavat ruohon. Paljastaako ensi kesä sisältä roskakasan?
Aluksi yritimme määritellä ”ei-mitään” vertailun avulla: ei rumuutta ilman kauneutta, ei pienuutta ilman suuruutta. Ei ei-mitään ilman ”liikaa” tai jotakin ylipäänsä? Miten voi kysyä mitä on, jos ei ole olemassa ei-mitään? Onko ei-mitään nolla, tyhjyys, avara maisema vai kaksoispiste ja rajapinta?
Heideggerin kysymyksen todettiin kehittelevän eteenpäin Descartesin ”ajattelen, olen siis olemassa” -päättelyä. Heidegger haastaa ihmisen kysymään olemassaolon mieltä ja ”miksi”–kysymyksiä. Hän kyseenalaistaa ihmisen hallinnan halun, ”ikuiset totuudet” ja ”ikuiset oliot”. Länsimaisen ihminen päättelee havaintojen kautta, ja samalla paradoksaalisesti rajoittamme havaintojamme.
Oleminen on Heideggerille toiminnasta avautuvaa ymmärrystä. Zeniläistä, pyrkimätöntä läsnäoloa, mieli tyhjänä ajatuksista. Toisaalta todettiin, että kaikki mikä on ”läsnä” on aina ”poissa” jostakin, valitkaamme siis!
Arkea riipivä kysymys ”omasta tilasta ja omasta ajasta” näyttäytyi jälleen absurdina. Mitä muuta olemiseni on kuin ”omaa aikaa”, koko ajan? Mitä muuta elämää voin elää kuin rajallista, omaa, muuttuvaa kohtaloani? (Veistoksen nimi Isolaatio viittaa myös erilleen joutumiseen).
Onnellinen osaa haluta, mitä hänellä jo on, todettiin.
Ei-mikään kätkeytyy, mutta paljastuu sormuksen olemuksen kaltaisesti ahdistuksen hetkinä, tarkoituksettomuuden kadotessa, pitkästyttäessä ja kuolemassa. Kohdattuani rakastetun ensi kerran, siitä ei mitään puuttunut, liikutun. Mitä mahdollisuuksia siinä avautuukaan!
En varmasti ole tarkkailija; en ole keksinyt rakkautta enkä kuolemaa!
Sokrates kahvila 