Kudelma

Mietiskelimme pöydälle laittua sukankudelmaa. Onko se merkityksetön vai onko se täynnä merkityksiä?

Mielikuvitus ja aistit heräsivät. Kudelman nähtiin kertovan luovuudesta, uutteruudesta, taidosta, lapsenlapsista, anteliaisuudesta, myyjäisistä, kodikkuudesta, rakkaudesta.

Kudelma oli muutamien mielestä kuin herkkä kuva elämästä: jotain on tulossa, tekeillään. Neule syntyy vähitellen silmukka silmukalta, väri väriltä. Välillä joudun katkaisemaan langan. Voin kutoa mietiskellen, oppiakseni, rutiininomaisesti tai tylsistymistä vastaan.
Kuvattiin kauniisti kuinka ”äiti kutoo rakkautta” kudelmaansa. Ihminen on osa luonnon kokonaisuutta: hän hoivaa ja rakastaa lampaita, ja kutoessaan haistaa lampaanvillan tuoksun.

Neulominen on vastakohtien ykseyttä: järjestystä ja epäjärjestystä, ilmavaa ja tiukkaa, pehmeää ja piikikästä, taitoa ja riittämättömyyttä, iloa ja huolia, ei-vielä-valmista ja kohta-valmista. Neulominen yhdistää. Lahjan saaja on kutojan mielessä, ja sukat lämmittävät mieltämme. Kudelma kuuluu tekijälleen. Onko pöydällä nyt ikuinen keskeneräinen, vai aionko kohta jatkaa?

Kerroin, että olin vuosia sitten ottanut kudelman talteen kuolleen anoppini käsityökorista.

Keskeneräisyys muuttui dramaattiseksi kuolemaa vasten. Voinko jatkaa, paikata jälkiä? Kudelma kädessä olen arkipäiväinen näky –
Onko tämä kudelma pelkkä muistoesine? Jonkun mielestä se on hyödytön keskeneräisenä. Neulos voidaan palauttaa jäljettömiin, lankakeräksi. ”Harvasta valmiista sukasta puhutaan noin paljon kuin tästä keskeneräisestä”, silti hauskuutettiin. Aloimmeko turhaan kehrätä merkityksiä?

Mitä jos se varastetaan? Onko kudelma ja tarina taidetta galleriassa? Mistä merkitys muodostuu?

Riittääkö meille aikomus, inspiraatio, toiminta, idea ja hyvä mieli?

”Vertailu ja määrittely on tie helvettiin”, tokaistiin ja penättiin arvostusta omaa tekemistä kohtaan. ”Mitä on filosofia?” vastattiin. Voimme oppia tarkkaavaisuutta ja kuinka olla kehollisesti läsnä tekemisissä. Pohdimme sitäkin, onko taiteellinen motivaatio erilaista kuin tietoisuustaito.

Kudelma kuuluu kutojalleen? Eikö hän, joka on antanut aikaansa, omista?

Merkitykset putosivat. Olin kuin olisi kutonut pitkään, eikä mitään kohtaa kolottanut!

Kulttuurista

Dialogi-ketjussa oli pohdittu maahanmuuttoa. Me saimme kysymyksen kulttuurista: kun menen toiseen maahan, jossa on uusi kulttuuri, mistä on kysymys?

Kulttuuri on yhteisön, kansan, kaupungin, yrityksen, kaupungin, perheen omaksumia toimintatapoja, uskomuksia, ajattelumalleja ja tapoja. ”Agriculture” laajenee koskemaan kaikkea hengen viljelyä. Yhteisöllä on historia ja kieli, joilla luodaan tarinoita ja käsitteitä. Ihminen ei synny tyhjiöön, vaan kulttuuriin.

Kysyttiin, onko yksittäisellä ihmisellä kulttuuria vai onko kulttuuri yhteisön asia.

Kulttuurihenkilöillä ja taiteilijoilla on kyky tiivistää yhteisön henkistä perintöä. Sibelius, Lönnrot, Saarinen ja Linna loivat taiteellaan kansallista suomalaisuutta. Nerous ja aika kohtasivat. Ymmärrämmekö heidän taidettaan nerouden takia vai suomalaisuuden tarinan takia? Millaisia kirjoja italialainen Linna olisi kirjoittanut, millaista musiikkia ruotsalainen Sibelius?

Voiko suomalaiseksi tulla vai synnytäänkö suomalaiseksi? Mikä kelpaa: kansalaisuus, kielitaito, tasa-arvoinen ja demokraattinen toimintatapa? Milloin maahanmuuttaja on kotoutunut, mihin sopeutunut? Keneltä asiaa pitäisi kysyä? Tunnenko itse itseni oululaiseksi?

Keskiarvo ei tuntunut ihmisen muotoiselta. Yhdistelemme mennyttä ja nykyhetkeä, liitymme alakulttuureihin, kaipaamme pois ahtaasta nuoruuden ilmapiiristä, ja osaamme myös tulla takaisin. Muokkaamme luovasti omaa ja yhteistä historiaa. Maailmankansalaisuus lisää ja vähentää ympäristön vaikutusta. Epäiltiin ehdotusta, jossa kulttuurit yhdentyisivät joskus yhdeksi ”amerikkalaisuudeksi”.

Kuin viljelijät, muokkasimme maaperää kysyäksemme häviävätkö valtiot lopulta alakulttuureille. Onko oman historian tuntemus avain toisen kulttuurin ymmärtämiseen?

Ja lopulta: Miten elää erilaisina yhdessä?