Laiturin mökki

Te muut paitsi Kaisu ehditte jo lähteä. Varasin ylemmästä kerroksesta Thoreau’n Elämää metsässä ja löysin samalla hänen kaikki kirjansa, yhden jokaiseen huoneistani, yhden laukkuuni. Söimme Kaisun kanssa kalavoileivät ja italiansalattia mökissä vilttien pehmustamilla penkeillä. Olisiko tämä se Todtnauberg, Montellin maja vai papan nuottakota? Vielä vaeltelimme torin laitaa, ohi vanhan linja-autoaseman, kohti vedenharmaita keinuvia taloja ja ilimaa, joka rävväyttää aittojen ovet ja Hölökkyvän Höllin.

Illan aikana oli kerrottu jännittävästi kuinka sääty-yhteiskunnan jäljiltä meillä on kaunein Helsinki ja viehättävät Saksan pikkukaupungit: voi kulkea kävellen, maisema levittäytyy matalana, rakennukset rajaavat toreja, ja korkealle kurottaa vain kirkontorni. Paikalleen muuratut ja hirsiset rakennukset on tehty kestämään.

Amerikkalainen elämäntyyli on autojen, monumentit yksinvaltiaiden ja totalitaristisen väkivallan. Raha grynderien.

”Rakennukset kertovat arvostuksista ja aatteista ja elämäntyylistä.” Ne ohjailevat, manipuloivat, vaikuttavat, tavoittelevat, miellyttävät ja sitovat tunteita ja aikansa elämisen tapaa. Pohdimme miltä koulu näyttää, miltä sairaala tai kirkko?

Peltolan sairaalahan ei näytä sairaalalta vaan arvokkaalta. Pääkirjasto on neliön muotoinen lamppu, joka paljastaa kirjat. Modernitkin kirkkotilat järjestyvät Jerusalemin temppelin esikuvan mukaisesti. Eikä kreikkalainen temppeli ole romahtanut, yhä se eleilee ihmisen kuolevaisuutta maan ja taivaan välissä. Sen kultainen leikkaus saa aivomme hyrisemään, ja harjaantunut tuntee mielihyvää lakeuksien taloja mittaillessa.

Moderni rakennus tavoittelee avoimilla tiloilla toiminnallisuutta ja muunneltavuutta. Norjalaiset vankilat ovat kuulemma hotellin veroisia, uusi korkean teknologian sairaalamme kiiltää. Korkeat talot säästävät kallista tonttimaata, mutta auringonlaskut maksavat, ja haikailemme Rantakadun lohduttavien seinien suojaan.

Olemme tilaa muovaavia: ihastumme paikkaan, näemme mahdollisuudet, merkitsemme sen erilleen, etsimme suojaa, turvaa, esteettömyyttä, rakennamme, sisustamme, asumme, viihdymme. On ihmeellistä, että kykenemme luomaan maailman kerrostalohuoneistoon.

Ei kannata antaa periksi ilottomalle ympäristölle, luontokin on kekseliäs, geometrinen, matemaattinen ja kaunis,

ja jotkut käsittämättömän lahjakkaita ilmaisemaan ikävää. Minun kotini aukeaa vasemmalle.

Ilmenevä ite

Mies toteaa, jotta mitä jos olisi isänsä, maatalon poika. Minäkö sitten rekeen syntynyt evakko, joka ei hypi tuvan pöydälle. Olen se, joka ei unohda miten multa varistellaan mukuloista, miten valkoisia ovat uutisperunat ämpärissä.

Et ole enää sama, edistyt, mies oikealta lohduttaa. Hän näyttää tyyneltä, luottaa sanomiseensa. Ihana kuulla, nolostuttaa.

Sinä istut siinä vastapäätä. Pitkästä aikaa, tai eilenhän me juteltiin, ja kiitos, kaikesta!

Vieruskaveri alkaa kertoa, kuinka lomitumme toisiimme jatkuvasti. En ehdi kirjoittaa kaikkea ylös, mutta alleviivaan mitä hän sanoo: että synnymme vuorovaikutuksessa ja siinä, kun reagoimme. Tätä haluaisin miettiä rauhassa, hän kertoo minusta. Kuuntelen innostuneena pulppuilevaa puhetta eläimistä sisällämme,

toinen jo kuitenkin ehtii muuttumattomiin identiteetteihin, persoonallisuuteen, egoon, käyttövoimiin ja muuttuviin, piileviin, latentteihin, kehittyviin puoliin. Minuus voi olla jäykkä ja ulkoapäin ohjautuva,

mutta ei voi olla minää ellei ole muita. Eikä se, mitä rakastaa välttämättä muutu. Ja alan kertoa kuinka kurkotin kättäni veneen reunan yli eikä tyynessä heijastunut kukaan,

mitä oli vaikea selittää kun ei ollut selitettävää. Vieras ja outo ne ilmenevät, ei tarinani,

sen päätän, mitä olisin tänään: ystävällinen ja ihmisyyttäni arvostava.