Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Laiturin mökki

Te muut paitsi Kaisu ehditte jo lähteä. Varasin ylemmästä kerroksesta Thoreau’n Elämää metsässä ja löysin samalla hänen kaikki kirjansa, yhden jokaiseen huoneistani, yhden laukkuuni. Söimme Kaisun kanssa kalavoileivät ja italiansalattia mökissä vilttien pehmustamilla penkeillä. Olisiko tämä se Todtnauberg, Montellin maja vai papan nuottakota? Vielä vaeltelimme torin laitaa, ohi vanhan linja-autoaseman, kohti vedenharmaita keinuvia taloja ja ilimaa, joka rävväyttää aittojen ovet ja Hölökkyvän Höllin.

Illan aikana oli kerrottu jännittävästi kuinka sääty-yhteiskunnan jäljiltä meillä on kaunein Helsinki ja viehättävät Saksan pikkukaupungit: voi kulkea kävellen, maisema levittäytyy matalana, rakennukset rajaavat toreja, ja korkealle kurottaa vain kirkontorni. Paikalleen muuratut ja hirsiset rakennukset on tehty kestämään.

Amerikkalainen elämäntyyli on autojen, monumentit yksinvaltiaiden ja totalitaristisen väkivallan. Raha grynderien.

”Rakennukset kertovat arvostuksista ja aatteista ja elämäntyylistä.” Ne ohjailevat, manipuloivat, vaikuttavat, tavoittelevat, miellyttävät ja sitovat tunteita ja aikansa elämisen tapaa. Pohdimme miltä koulu näyttää, miltä sairaala tai kirkko?

Peltolan sairaalahan ei näytä sairaalalta vaan arvokkaalta. Pääkirjasto on neliön muotoinen lamppu, joka paljastaa kirjat. Modernitkin kirkkotilat järjestyvät Jerusalemin temppelin esikuvan mukaisesti. Eikä kreikkalainen temppeli ole romahtanut, yhä se eleilee ihmisen kuolevaisuutta maan ja taivaan välissä. Sen kultainen leikkaus saa aivomme hyrisemään, ja harjaantunut tuntee mielihyvää lakeuksien taloja mittaillessa.

Moderni rakennus tavoittelee avoimilla tiloilla toiminnallisuutta ja muunneltavuutta. Norjalaiset vankilat ovat kuulemma hotellin veroisia, uusi korkean teknologian sairaalamme kiiltää. Korkeat talot säästävät kallista tonttimaata, mutta auringonlaskut maksavat, ja haikailemme Rantakadun lohduttavien seinien suojaan.

Olemme tilaa muovaavia: ihastumme paikkaan, näemme mahdollisuudet, merkitsemme sen erilleen, etsimme suojaa, turvaa, esteettömyyttä, rakennamme, sisustamme, asumme, viihdymme. On ihmeellistä, että kykenemme luomaan maailman kerrostalohuoneistoon.

Ei kannata antaa periksi ilottomalle ympäristölle, luontokin on kekseliäs, geometrinen, matemaattinen ja kaunis,

ja jotkut käsittämättömän lahjakkaita ilmaisemaan ikävää. Minun kotini aukeaa vasemmalle.

Ilmenevä ite

Mies toteaa, jotta mitä jos olisi isänsä, maatalon poika. Minäkö sitten rekeen syntynyt evakko, joka ei hypi tuvan pöydälle. Olen se, joka ei unohda miten multa varistellaan mukuloista, miten valkoisia ovat uutisperunat ämpärissä.

Et ole enää sama, edistyt, mies oikealta lohduttaa. Hän näyttää tyyneltä, luottaa sanomiseensa. Ihana kuulla, nolostuttaa.

Sinä istut siinä vastapäätä. Pitkästä aikaa, tai eilenhän me juteltiin, ja kiitos, kaikesta!

Vieruskaveri alkaa kertoa, kuinka lomitumme toisiimme jatkuvasti. En ehdi kirjoittaa kaikkea ylös, mutta alleviivaan mitä hän sanoo: että synnymme vuorovaikutuksessa ja siinä, kun reagoimme. Tätä haluaisin miettiä rauhassa, hän kertoo minusta. Kuuntelen innostuneena pulppuilevaa puhetta eläimistä sisällämme,

toinen jo kuitenkin ehtii muuttumattomiin identiteetteihin, persoonallisuuteen, egoon, käyttövoimiin ja muuttuviin, piileviin, latentteihin, kehittyviin puoliin. Minuus voi olla jäykkä ja ulkoapäin ohjautuva,

mutta ei voi olla minää ellei ole muita. Eikä se, mitä rakastaa välttämättä muutu. Ja alan kertoa kuinka kurkotin kättäni veneen reunan yli eikä tyynessä heijastunut kukaan,

mitä oli vaikea selittää kun ei ollut selitettävää. Vieras ja outo ne ilmenevät, ei tarinani,

sen päätän, mitä olisin tänään: ystävällinen ja ihmisyyttäni arvostava.

Vankiloita ja vapauksia

Kuinka pitkälle omalla totuudella pärjää?

Runsaus alkoi pohdinnoilla itse luoduista vankiloista ja siellä kököttämisestä: ihmissuhteiden ristiriidat, jyrkkyys, periksiantamattomuudet, ennakkoluulot, käsitykset itsestä, lopullisuudet, pakot, rajoitteet, riippuvuus, pomotus, pahuus, valta ja julistaminen. Kysyttiin myös onko vapauskin illuusio ja populismi uusi vankila.

Alussa palloteltiin sitä, miten kokemukset, traumat, kasvatus, oppimineen ja kulttuuri vaikuttavat minuuksiin.

Vankiloissa voi olla myös vapaa, esitettiin. Voi kuvitella tapoja hyväksyä pakkoja ja realiteetteja. Voi olla takertumatta mielikuviin, vaatimuksiin tai uskomuksiin. Voi valita näkeekö seinän vai oviaukon.

Jaettiin kokemuksia, joissa kehä ihmisen ympärillä on niin tiheä, elämänpiiri suppea ja kestämätön, että ihminen ei murru, ei kestä tai törmäilee.

Ja mikä katosi? Mikä milloinkin.

”Olen vanki, ellen kykene havaitsemaan mielensisäisiä liikkeitäni. Ellen kyseenalaista ja päivitä oppejani, auktoriteetin vaikutusta tai kulttuurisia arvoja. Ellen epäile itseäni tai tietolähteitäni. Ellen tutkistele itseäni, reflektoi, selvitä minuuteni ja toimintani rakenteita, eheytä minuuttani, prosessoi enkä punnitse.”

Oli luettu Krishnamurtia ja Kallista, jotka eivät hyväksyneet ulkoa tulevia aatteita tai seuraajia. ”Totuus pitää löytää sisältä konkreettisen kokemuksen kautta.” Kerrottiin eksistentiaalisista oivalluksista ja olemisen ilosta.

(Mutta suuttuminen kyseenalaistettiin, koska silloin paljastaisi toisen käsityksen omaa parempana.)Henkilökohtaisuus koetaan siinä, että uskaltaa puolustaa arvojaan, luottaa sydämen ääneen ja tuntee itseään.

Kulttuurin ja henkilökohtaisen erottelu alkoi vaikuttaa turhalta. Olemme monimutkaisten kehollisten tilojen piirissä. Ei minun toteni näytä aina kauniilta sinusta, sinä kuulostat valheelliselta, yksinäisyys ja moitteet estävät kasvua. Me paljastumme lopulta tekoina.

Vapaana sallin apusi ja kaiken mitä maailma tarjoaa,

”kadotinhan nimeni metsässä.” (Arto Paasilinna. Jäniksen vuosi)

Parantunut reisiluu

ja muita fossiileja.

Ukrainan sota koskettaa ja on samalla herättänyt valtaisan halun auttaa. Meitä kiinnosti pohtia auttamisen luonnetta: perimmekö sisäänrakennetun pyyteettömän halun auttaa motivaationa?

Peilasimme pohdiskeluja opittua vasten: millaisia ovat puheen ja teon eetos, hoitajan kutsumus, trauma, syyllisyys, uhrautuminen, itsekkyys, velvollisuudet, kerjääminen, sääli, viranomaistoiminta ja yhteisöjen käsitykset hyvästä.

(Huomautettiin, että toiset auttavat, toiset eivät, kolmannet liikaa, neljännet väärin, viidennet vain kavereita, kuudennet vaikka ei pyydetä. Useimmat, koska emme tunne itseämme, emmekä ole auttaneet edes itseämme. Ehdotettiin myös, että auttaminen on ylimäärää ja meillä on varaa olla itsekkäitä.)

Olisiko ilo todiste: kun lapsi kertoo olevansa korvaamaton auttaja. Hän näyttää liittyvän perheeseen auttamisen avulla. Vapaaehtoistyö ei uuvuta kuten palkkatyö. Puutarhuri nyppii ohikulkiessaan. Äiti Teresa auttoi yhtä kerrallaan.

Auttaminen on meissä uinuvana, vakuuteltiin. Se herää, se on hyvyyttä ilman vastineita.

Se nostaa dopamiinit hetkeksi ja saa meidät tekemään uudestaan.

(Yhtäkkiä kyseltiin kuka tulisi muuttoavuksi. Kolme lupasi sillä ehdolla ettei ole flyygeliä)

Halusin miettiä motiivejani. Vaateet eivät voi olla kätkettyjä, ei myöskään luetteloita, rahasummia tai paljastuksia,

sillä kerjäläinen on jo kysynyt kuinka voi auttaa, sinä ehdottelet tätäkö-tarkoitit, eikä kukaan synnytä yksin.

Taistolainen opettaja

Voiko kasvia manipuloida?

Toiveet illan aiheesta kiertyivät seuraavien pohdintojen ympärille: olemmeko tarinoiden vankeja, kuka minua johtaa, olenko opettaja vai oppilas.

Jaoimme muutaman omakohtaisen kokemuksen manipuloinnin kohteeksi joutumisesta.

Oli jouduttu toksisen ympäristön valtaan, uhrattu omat arvot, alistuttu ja suututtu.

Disney-viihde, televisio, yksipuolinen median seuraaminen oli tarjoillut valmiiksi pureskeltua, eikä mitään sen ulkopuolelta. Aku Ankkaa kuulin moitittavan jo 50 vuotta sitten, silloin moraalisista syistä, eilen hyvän ja pahan karikatyyreinä.

Manipulointi nähtiin tietoisena ja yksisuuntaisena piilovaikuttamisena. Erityisen paheksuttavaa tällainen on opettajalta, joka auktoriteetin turvin valikoi, harhauttaa tai esittelee maailmaa yksipuolisesti. Vakaumuksellinen opettaja oli aiheuttanut torjuntaa ja turhautumista.

Vihan tunteita oli nostattanut myös se, kun suomettumisen aika oli paljastunut, tai oli kuullut lasten hyväksikäytöstä. Surua, kun kolttien olemassaolo oli salattu. Pettymystä, kun lapsuuden mallit pilasivat parisuhteita.

”Manipulointi on pelkästään negatiivista, tämä ei ole kiinnostavaa!” todettiin tuskastuneena. Tiedollinen ja vallan epäsuhta ja heikko tiedostaminen vaanivat alati vuorovaikutussuhteissa.

Ja mitähän meistä kerrotaan joskus?

Kysyttiin voiko itseä manipuloida, ja mitä se on. Kun lillukanvarret käskevät, kun selittelyt, kuvitelmat, uskottelut ja väärät uskomukset eivät myönnä.

”Hyväksy ja tee ja sovinto itsesi kanssa, pyydä anteeksi”, lohdutettiin. Suuntia on monta, joskus poispäin, paras itseä päin.

Käsitän ja kotimatkalla mietin haluanko Bougainvillean kiipeävän vai valuvan.

Toisin-tekijät

Kuka keksi moraalin?

Alustuskommenttina esiteltiin Lawrence Kohlbergin (1927-1987) teoria moraalikehityksestä

1. esimoraalinen taso (rangaistuksen pelko, tottelevaisuus, hyötyminen)

2. sovinnainen taso (kiltteys, hyväksynnän haku, hyvä maine, huolenpito, luottamus, yhteinen hyvä)

3. periaatteellisen moraalin taso (yhteiskuntasopimukset, yksilön oikeudet ja itseisarvo, sääntöjen päivittäminen, oikeudenmukaisuus, sydämen seuraaminen)

Moraaliset arvot tehdään näkyväksi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, yhteisöllisinä sääntöinä ja toimintana. Etiikka on tämän lisäksi sekä pyrkimyksiä hyvään, että pohdintaa hyvän perusteista. Käsitykset hyvästä opitaan. Yksittäisen ihmisen kohtaloksi voi jäädä sääntöihin tarraaminen ja liika kuuliaisuus. Toisaalta vaikkapa hoitotyön etiikka voi ylittää inhimilliset voimavarat. Yhteisöllisesti ei ole sallittua kuunnella sydäntään, ajateltiin.

Kohlberg on kertonut että ei tunne yhtään sydämensä seuraajaa.

Väite tuntui aliarvoivalta. Keskustelijat kertoivat, kuinka ammattimaisuutta kuvaillaan samanltaisin kehitysaskelin. Tai kuinka ristiriitaiselta toisinaan tuntuu kun omatunto kolkuttaa, eläimen katse raastaa ja parsinavetta edustikin puhdasta vääryyttä. Kuinka maallisen moraalin kaunein ilmaus, ihmisoikeuksien julistus, tunnetaan koko ihmiskunnan tajunnassa. Kuinka uskonnot opettavat lähimmäisenrakkaudesta. Kuinka he, jotka kieltäytyvät laillisistakin eduista, ansaitsevat ihailumme

vaikka en vieläkään tiennyt miksi

minä suojelen rakastan varjelen säilytän hillitsen ja kärsin

en unohda äitiä, lasta, en mopopoikaa, luolamiestä, itseäni

Salaliiton teoria

Miten salaliittoja ei synny?

Salaliitto on uskomus, jolla kohdistetaan epäluuloa sekä todellisiin että kuviteltuihin tieteellisiin, taloudellisiin, uskonnollisiin tai poliittisiin auktoriteetteihin. Tyypillisesti anonyymi joukko tai näkyvä henkilö pyrkii hankkimaan lisää kannattajia ja valtaa epädemokratian keinoin. Salaliittoihin uskovat käyttävät populistista epäilevää retoriikkaa, sekä valehtelevat, syyttävät, lavastavat ja heittelevät epämääräisiä.

Salaliittoja voivat olla myös ryhmittymät, joiden tarkoituksena on vehkeily, rikokset tai vallankaappaus.

Rokotekritiikin lisäksi salaliittoepäilyjä pohdittiin esimerkkeinä lääketehtaat, liike-elämän kartellit sekä holokaustin kieltäjät. Ja pintaa raaputtamalla puuskahdeltiin koronastakin.

(Salaliittoihin uskovat vaikuttivat meitä järjestäytyneemmiltä, hurahtaneilta, pelokkailta ja tietämättömiltä. Jaamme mielipiteitä vapaudesta, kehon koskemattomuudesta, sananvapaudesta,

koska haluamme selityksiä. Haluamme myös olla turvassa, kuulua ryhmään ja hallita tuntematonta. Emmekä halua olla väärässä)

Demokratiamme lienee kestävää, silti me häiriinnymme ja epäilemme.

Emmekö pohdi miten yksilön-oikein, yhteiskunnan-oikein ja toisen-oikeudet ovat?

(”Tieto, tutkittu tai perusteltu ei muuta ketään, ellei hän halua. Ihminen uskoo se, mitä haluaa uskoa. Tulkinnat palvelevat kunkin tarpeita, tunteita tai hyötyjä”)

Lopuksi huomattiin kuinka tärkeää on arvostus. Halu olla joku. Halu ilmaista itseä rauhassa ilman kritiikkiä, puhua ääneen muille, ymmärtää omia ajatuksiaan ja muuttua.

Luottaa.

Hereillä

Miten rakenteet paljastavat?

Sytykkeet saatiin tällä kertaa keskustelusta, jossa valkoinen-kosmologi-mies mainitsi n-sanan, josta tiedostava-ruskea-nainen alkoi kokea olonsa turvattomaksi. Mitä taas mies ei ilmeisesti tajunnut, ymmärtänyt eikä käsittänyt. Mistä nainen suuttui lisää.

Ohjelmassa ei toteutunut toisen kuunteleminen eikä vastakkaisen näkökulman ymmärtäminen, alustaja totesi.

Aluksi keskustelimme siitä mistä keskustelemme, jos keskustelemme woke ja cancel -kulttuureista tarkoitteina. Mielissämme olivat myös metoo ja black lives matter -liikkeet, heil hitler-tervehdykset juutalaisten muistomerkillä ja Tatu Vanhasen selonteot.

Liikehdinnässä nähtiin sekä sosiologisia, psykologisia, moraalisia että retorisia piirteitää. Siinä tavoitellaan piilorasististen rakenteiden tiedostamista niin, että perityt ominaisuudet ihonväri ja sukupuoli eivät enää syrjisi ketään.

Monia ärsytti sanamagia: sanathan ovat vain sanoja, eikö täällä saa enää sanoa, miten yhdellä n-sanalla on valta toiseuttaa ja uusintaa rodullisia ja luokittelevia rakenteita, onko sananvapaus uhattuna, tämä on vähemmistön diktatuuria, fasismia, käänteistä syrjintää ja herkkähipiäisyyttä!

Sanoilla viitataan käyttöyhteyksiin, ja kontekstin mukaan. Nämä oltiin opittu ja hyväksi havaittu.

Kuka tässä on naiivi, eihän kolonialismi ole juuri meitä satuttanut, mutta ruskea-tyttö suututtaa, lohduttaisinko häntä, hän voi olla aito. Vai onko hän naiivi, hänhän ei tykkää sanoistani, pyhittää keinot tarkoituksillaan, uskoo paljastavansa todellisuuden rumat kasvot ja oman hyvyytensä.

<><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><><>

Mitä oppimista meillä voisi olla, kysyttiin toiveikkaasti. Eihän syrjiviä ja eriarvoistavia rakenteita pidä olla. Miten olisin hereillä, valpas ja edistäisin hyvän toteutumista?

”Parempi maailma ei synny sekunnissa. Ei kannata olla armoton toista kohtaan. Usko häneenkin, jota et ymmärrä.

Hyvä ilmenee moneutena. Ihmiskunnan tarinat ja yksilön tarinat limittyvät ja risteävät, järkyttävät ja kantavat, niistä kannattaa kiinnostua, mutta ei menettää mielenrauhaansa.

Mieleen voi tulla kaikenlaista mutta kieli on mielen työväline. Keksi uusia sanoja!

Armahda itseäsi, ymmärrä omaa historiaasi”

sillä siellä on rakenteesi, turvallinen tilasi

(ja itsensä voi aina halkaista jos kuvittelee olevansa sisilisko, ajattelin)

Tunteesta etiikaksi

Mihin tarve tulla nähdyksi viittaa?

[kuulluksi, nähdyksi, huomatuksi, ymmärretyksi, huomioiduksi koettuna olin perustavassa lapsuuden hoivassa, kaikki oli moniaistista kosketusta, ilmeitä

halusin vaikuttaa ympäristöön ja toteuttaa itseäni, olla osa keskustelua, puhua kuin Näkymätön Ninni, suuttua kasvot paljaana kunnes olisin reilusti oma itseni, arvostettu, hyväksytty, avoin

jotta eläisin omien arvojeni mukaista elämää, pohtisin rauhassa,

ja kunnes löydän itseluottamusta jaksan odottaa lippalakkipojan avautumista, vaikka minut myös tyrmättiin, ohitettiin, nöyryytettiin, mainion miehen]

sitten kun-näin-sinut lakkasin hetkeksi seuraamasta omien mielteitäni:

aloin hillitä itseäni, oppia pois laiskuudesta,

koin intuitiivista yhteyttä, mitä oli vaikeaa sanoittaa, ehkä toiveita, ehkä rakastuminen,

joku kosketti ja puhutteli,

loin tunneyhteyttä vaikka yksipuolisesti,

aloin avautua ja

sanoinkuvaamattoman tavalla puheeni särkyi

[Olen traumatisoitunut lapsi, kone, enkä ole

vai miten sinä näet minut, haenko arvostusta ulkopuoleltani, arvostanko itseäni, olenko itsemyötätuntoinen, tunnenko edes itseäni, uskaltaisinko olla alasti ja paljas, pieni hyttynen maailmankaikkeudessa, kaunis ja viisas, pelokas ja rohkea, luottavainen, täydellinen, jotakin loputtomasti]

kuka olen, tervehdin Sinua, olenhan siellä itsekin

viimeistä-kertaa-äidin-sylissä

Miten viimeisyys on?

”Se ei ole vain että olen sylissä: minä otan syliin, menneisyys rikastuttaa minua, olenhan elämäni tulos.”

”Äidin-syli on kulttuurinen täyteys ja odotus. On kyse ainutkertaisesta suhteesta ja ainutlaatuisesta nähdyksi tulemisesta.”

”Minä olen suhde, koska äidin-syli on suhde. Muisto viimeisestä kohtaamisesta ei unohdu koskaan.”

”Se on kokemus, joka minulta puuttuu, olenko menettänyt jotain? Mistä äidinrakkaudessa on kyse?”

”Äidin-syli koskettaa menneisyyttä, mutta itsen ymmärtäminen tapahtuu nykyhetkessä. Ainoa mitä meillä on, on aika. Elä kuin kuolisit huomenna. Rakasta kuin eläisit ikuisesti. Jokainen hetki voi olla viimeinen.”

”Viimeisyys on suhteita: voin olla tupakkalakossa, polttanut toistaiseksi viimeisen sikarini, tai päättänyt lopettaa.”

”Viimeisyys on suhtautumista: olen sinut elämäni kanssa, teen kaiken minkä pystyn, muutan mitä pystyn. Otan oppia enkä syyttele muita. Onnistun.”

”Elämä on viimeistä kertaa juuri nyt. Kannattaa kuolla eläessään, jotta voi elää kuollessaan. Jokainen hetki on viimeinen.”

”Minulle viimeisyys on saranakohta ja uusi tulevan loppu.”

Mitä keskustelusta jäi, meiltä kysyttiin.

”Varmuutta elää omien arvojen mukaisesti, turvaa ja syliä itselle.”