Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Ihmisenä oleminen

Miksi emme tapa toisiamme?

Keskustelun pohjustuksena toimi Jari Ehrnroothin kolumni hyvän julistajista, jotka vastakkainasettelun keinottelijoina joutaisivat Danten helvettiin. (Yle 14.9)

Ilta koostui tällä kertaa väittämistä:

”Eläimet eivät pysty samanarvoisuuteen, iättömän ja ajattoman tajuun. Meillä on mahdollisuus erityiseen viisauteen kokemustemme kautta, pyrkiä eteenpäin ja kysyä miksi.”

”Muurahaiset menestyvät yhteisönä, ne toimivat älykkäästi. Emme tiedä paljoa, koska lähinnä tarkkailemme. Minäkin etsin täältä sosiaalista stimulaatiota. Miksi edes olettaa, että olemme jotain muuta tai enemmän kuin eläin.”

”Minulle riittää että käyttäydyn hyvin, ja minua saa kohdella hyvin, kaikki haluavat tätä samaa syvempää ihmisyyttä. On kyse uskalluksesta. Ihmiset pyrkivät kaikkialla olemaan onnellisia.”

”Ei voi olla kulttuurisidonnaista ajattomuutta! Se on illuusio ja mielikuva. Olemme keskeneräisiä robotteja, pompimme ja tunnemme turvaa ja suosiota kaltaistemme seurassa. Monet haluavat Putinin, koska laumassa toimiminen hyödyttää.”

”Se riittää, jos tunnet itsesi, eheytät tunne-elämäsi ja toimit fiksusti.”

”Emme ikinä pääse todelliseen olemukseemme. Minulle ei ole kukaan osoittanut edistyksen päämäärää.”

”Minulla on monta henkistä opettajaa, ja kaikki ne ovat kissoja. Mieli on ongelmasi, se ei ymmärrä, ja ajattelemisen lopettaminen on vaikeaa.” (Tollelta terveisiä)

”Onhan meillä moraalikoodit: kohtele muita kuin itseäsi, ettet tule ryöstetyksi. On myös guruja. Valitse sieltä.”

”Elämässä ei ole ristiriitaa, kaikki on korvien välissä. Ihminen pyrkii sisäsyntyiseen hyvään, omanarvontunteeseen, ratkaisuihin, itsehillintään.”

”Meissä on isoja eroja miten kestämme epäluottamusta ja konflikteja. Ratkomme pakon edessä, tai tarvimme painetta. Jotkut menevät, toiset kuolevat, nuo katsovat, yksi on pääjehu.”

Katson mustetta kämmenessäni. Miten te mittaatte hyvyyttä, mitä ihmiseltä voi odottaa, hän kysyy.

”Onnistun toisella tavoin, parannan sovellettavuutta, olenhan täydellinen. Hyväksyn itseni. Tulen toimeen.” Olen viihtymäisilläni sillä hei, mitä kuuluu?

Radikaali usko

Miten ymmärtää uskonnollisuutta?

Keskustelussa tuotiin esiin länsimaissa tapahtuvaa uskonnon kaipuun hälvenemistä ja nousevaa fundametalismia. Kyseltiin millainen tulevaisuus voisi olla, tyhjiökö, ja miksi.

Ehdotettiin, että keskusteltaisiin uskonnon merkityksestä ihmiselle. Ihmettelimme monipuolisesti sitä, mihin ihminen tarvitsee uskontoa.

Mainittiin, että kaipaamme selitystä olemiselle ja maailmankaikkeudelle, tarvetta suojaan ja kuulumiseen, jotain mihin nojata, käsityksiä joita jakaa muiden kanssa, auktoriteettia, elämänohjeita ja jatkuvuutta.

Uskonto nähtiin myös koneistona, jolla hallitaan mielipiteitä, tunteita ja syyllisyyttä. Väitettiin, että hän, joka ei kaipaa uskontoa, on pitkälle kehittynyt, näkee kaiken taakse. Muu on itsepetosta.

Yksilöllinen usko ja sitoutuminen auttaa hyväksymään rajallisuutta ja kuoleman.

Ehdotettiin josko henkilökohtaisempi puhe auttaisi ymmärtämään uskon tarkoitusta.

Siihen yksi kertoi uskovansa ravintoketjuun, toinen armoon, kolmas luontoyhteyteen, neljäs googleen, viides luovuuteen. Kuudennen mielestä moisiin ei tarvita uskontoja. Seitsemännen mielestä kaikki syntyy tajunnassamme, ja järki piirtää ymmärryksen rajat.

Yksi tyytyi siihen, että joidenkin elämään ”usko vain kuuluu”, kuten musiikki, rakkaus ja hengissäsäilyminen, perustelematta, sanatta.

Sanat ovat tekoja. Niillä kootaan käsitteet joilla sanoa. Sanoilla lohdutetaan ja lyödään, taiotaan ja kirotaan, vakuutetaan ja ohitetaan. Niillä viitataan ja vangitaan. Kysytään ja vastataan. Miten sallit.

Sanoja ennen on suhde. Uskon koti. Kuilu, mielettömyys. Amazing grace.

Hyvän historiallisuus

Miten hyvä-meissä on?

Yksi keskustelijoista oli lukenut Bregmanin Hyvän historiaa ja toivoi keskustelua siitä, onko ihminen perimmältään hyvä.

Kysymys olemuksestamme hyvinä tai pahoina ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavalta. Emme halunneet yleistyksiä vaan halusimme ymmärtää.

Olisiko epäitsekkyys hyvyyttä?

Itsekkyys ilmenee sekä psykologisena, moraalisena että evoluution moottorina. Me taistelemme oikeudesta vanhempien rakkauteen, hoivaan, omiin rajoihin ja hengissä säilymiseen. Näissä nähtiin ihan pyyteetöntäkin itsekkyyttä. Toimimme sekä kiltteydestä, vastapalveluksen toivossa, myötätunnosta, pahasti että ei-hyvin.

Hyvän malleja määrittelevät lait, vaihtelevat ihanteet, kasvatustraditiot. Ihmiskunnan yhteiset arvot liittyvät käsitykseen elämän arvosta: suojelemme, autamme, lievitämme kärsimystä ja teemme yhteistyötä.

(”Ihanneyhteiskunnat romuttuvat!” ”Orjuus lakkaa, kerta kerralta”, huudahdeltiin.)

”Ja olosuhteilla on meihin paljon valtaa. Hyvyyden osoittaminen vaatii sosiaalisen ympäristön, hyvyydellä on oltava päämäärä.”

Hyvä on mahdollisuus, joka ei aina realisoidu.

Miten sitten olla laumassa olematta laumasielu? Emme ole kapseleita. Opimme kaiken muilta. Velvollisuudet, syyllisyys ja häpeä tekevät meistä moraalisia olentoja, tai sitten kamikazeja, verikostajia, tottelevaisia kiduttajia, itsevarmoja…

Kunnes ehkä, yhtäkkisesti, havahdun kuinka ”tilanne sivaltaa minuun”,

ja itsestäni alkaa syntyä huolehtimista,

johon sanat eivät yllä,

mutta vajavuuteni ja riemuni, ne yhdistyvät, taas erotakseen, kunnes kuolema.

Mielenrauha

Millaista tietoa mielenrauha edellyttää?

Keskustelu virisi Epikurokselta: ”Tyhjiä ovat sen filosofin sanat, jotka eivät paranna ihmisten vaivoja. Aivan kuten sellaisesta lääketieteestä ei ole mitään hyötyä, joka ei paranna, ei liioin sellaisesta filosofiasta, joka ei häädä ulos sielun vaivoja.”

Tarkoittaako hän, että kaikesta filosofiasta ei ole hyötyä, tai kaikki ei ole merkityksellistä, tai kaikki ei herätä jotain?

”Filosofian tarkoitus on opettaa pohtimaan, ei ajatella valmiita ajatuksia. Kun ajattelemme kokemuksiamme prosessoimme tulevaa. Poimimme niitä, mikä antaa uutta uskallusta, mikä koskettaa henkilökohtaisesti.”

”Haluammeko vain vahvistaa entistä, sitä minkä kestämme, ymmärrämmekö sitä minkä haluamme? Seuraammepa muita huomaamattamme.”

”Parhaiten haastan ymmärrystä dialogissa, jossa törmään ristiriitaan, riittämättömään perusteluun, huomaan sattumanvaraisuuksia tai en tunnista taustalla olevia seikkoja. On sietämätöntä, jos ajattelu ei muutu mielikuvia pitemmälle.”

”Kyllä filosofitkin ovat esittäneet aivokummajaisia: systeeminrakentaja Hegel, pessimisti Scopenhauer, nihilisti Nietzsche tai varman tiedon tavoittelija Descartes. Nämä eivät kestä aikaa, vaan teoretisoivat ihmistä.”

Olisiko tieteellisempi filosofia lääke turhaan ajatteluun? Ainakin voisimme vastustaa populismia. Filosofeihin kannattaa tutustua ja nähdä, miten monella tavalla heidän ajatteluaan voidaan ymmärtää.

Eikä kukaan heistä ole absoluuttinen nero, vaan kuin pilkkuja lattiassa keskellämme, moneus. Katsotaan kokonaisuutta, olemme siellä. Eikä kaikkea tarvitse itse selvittää.

Jos ei varsinaisesti turhina, mutta huonoina ajatuksina nähtiin esimerkiksi, että ihminen olisi kaiken mitta tai olisimme objektiivisia tarkkailijoita. Muistimme katkeilee ja älymme on rajallinen. Politikoidessa saattaa unohtua yhteinen hyvä ja jopa demokratia. Halu omistaa ajatuksetkin eristää meitä toisistamme ja luo epäluottamusta.

Mutta hyvä kestää! Havainnot vastaavat todellisuutta. Ajattelu pelkistyy ja on avointa. Koemme vapautta tavoitella hyvää.

Onko sellaista, joka sopii kaikille? Ihmisoikeuksien julistus sanoo paljon. Filosofiahan on työkalu, jota yhdessä terotellaan. Nauttiaksemme elämästä.

Eikä lopputulema tullut helposti,

vaan nauraen: ”Sillä aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.” (Leena)

Onnellisesta ja elämästä

Minkälaisesta kokemuksesta onnellisuudessa on kyse?

Saimme sysäyksen Leenan Bhutan-terveisistä. Maa pyrkii onnelliseksi määritteltyään ensin kriteerit: tasa-arvo kaikkien kesken, ympäristön hyvinvointi, kulttuurin ja perinteen huomioiminen arkielämässä sekä hyvä hallinto. Nämä siis maassa, jota johtaa yläluokkainen kuningas.

Me liitimme onnellisuuteen paljon. Näiden kertomiseen käytettiin suurin osa ajasta:

”Onnellisuus on perustarve! Teen toiset onnelliseksi, kun autan, rohkaisen, tuen, palvelen ja huolehdin lapsista. Toteutan itseäni. Saan olla oma itseni, huolehdin itsestäni, löydän elämäntehtäväni. Jos aloitan tyhjästä ja pääsen jaloilleni. Selviän ja kykenen, kaikesta huolimatta. Olen onnellinen ilman ulkoisia syitä tai addiktioita. Kun tavoitan vilpittömän lapsen tilan ja rakastavan katseen edessä leikin, tai teen taidetyötä. Pysyvä rauha. Se syntyy sisältä, ja näkyy mielen hallintana. Se on suhdetta itseen, tasapainoa, läsnäoloa, tyytyväisyyttä. Onnen hetkiä, helpotusta, pilkahduksia ja ilon kyyneliä. Elämä, jota jaetaan kumppanin kanssa ja suhteissa, joissa on turvallisuutta ja hyväksyntää, sama aallonpituus ja yksi olut. Myönteisiä tunteita, iloa, rakkautta ja yllätyksellisyyttä. Ja mahdollisuutta jakaa huolta, ikävää tai turhautumista. Onni tuntuu kehossa.”

”Mutta jos onnellisuus on tunteita, onnellisuutta ei ole. Elämä on tuskaa ja selviytymistaistelua”, kritisoitiin.

”Toiset ovat sitäpaitsi luonnostaan onnellisempia kuin toiset. Eikä onnellisuus ei voi perustua luonnollisiin asenteisiin, oululaisuuteen tai hämäläisyyteen. Isojako pilasi meidät. Olisi tunnettava itsensä ja jurotuksensa. Onnellisuus on perimmältään henkilökohtaista ja arvoihin sidottua”, jatkettiin.

”Onnellisuuteen liittyy tietty tunnelma: yhteyttä, ystävällisyyttä, huumoria, aistimista. Onni on siellä sisällä.”

Lopussa hymyilimme uutiselle, jossa meidät on mainittu jo kolme kertaa peräkkäin maailman onnellisimpana kansana.

Koska olimme välittäneet toisistamme, luottaneet toisiimme, emmekä olleet kokeneet radikaalia puutetta.

Koska.

Jotain toivoa

En malttanut tänä aamuna, vaan kerroin Pandoran lippaasta lapselle. ”Toivo on oltava!” hän huudahti.

Me aikuiset sen sijaan kysyimme tarinalta:

”Miksi toivolla on niin suuri voima? Korvaako toivo ikävät asiat? Millainen maailma oli ennen tarinaa? Onko toivo vallassamme? Mikä on ongelma, mitä pandoran lipas symboloi ja mikä sen tarkoitus on? Miksi Zeus antoi uteliaalle naiselle lippaan? Mitä tarina kertoo minusta? Aiheutanko itse seuraukset?”

”Elämähän on väistämätön.”

Tarinassa toivo saa merkityksiä toivottomuuden perustalta:

”Huolimatta siitä, että on vaikeaa, toivo. Kärsimys luo epäjärjestystä, toivo harmoniaa ja valoa. Toivon kipinä avaa ulos ongelmasta. Toivo on visio tai mielikuva. Toivossa on motivaatiota, siinä tavoitellaan muutosta. Toivo saa sinut ylös ja ryhdin suoraksi.”

”Tarraan toivoon, koska se tekee toiminnastani merkityksellistä.”

(Edelleen toivo oli muutamille epämääräistä, jopa heikkoutta ja säälipisteitä, usko sen sijaan tähtäisi varmuuteen)

Onko toivo mekanismi, halu ”saada saalis ehkä tänään”, kuvitelma paremmasta, unelmia?

”Usko liittyy toivoon jotenkin.” Tätä pähkiltiin merkittävä osa keskustelusta. Uskon ensin jotakin: ”Tiedän, että hirvet liikkuvat, uskon myös niiden liikkuvan näillä main, ja saalis on mahdollinen.” Näin ollen emme voi myöskään toivoa uskomatonta tai epätotta.

”Toivo on ajatus mahdollisuuksista, jotka perustuvat todellisuuteen ja faktoihin.”

Useimmille toivo oli ensisijaista, vaikka tällainen pähkäily koettiin teoreettisena. ”Toivo on toiveikkaita uskomuksia, myönteisyyttä, odotuksia, asenteita.”

Ehdotettiin että toivo on puhtaimmillaan ”uskoa maailmaan: vauva elää toivosta, tavoittelee käsillään, suullaan ja koko kehollaan saadakseen kosketusta, katsetta, ruokaa, turvaa.”

Pandorahan oli utelias. Motivoiko häntä epätoivo – mikä lapsen kasvua? Koiran uteliaisuus ei kai ole toiveikkuutta..

”Älkäämme viekö toivoa potilaalta”, on lääkärien työ.

Älkäämme viekö toivoa lapsilta. Sillä toivo on oltava.

(älkää itseltämme, siitä toiste)

”Jo isäni ihmetteli ja pohti – oliko hän filosofi?”

Onko filosofinen-keskustelu käsite?

Vaikutti, että voisimme luonnehtia sitä vertaamalla tavalliseen-keskusteluun.

”Se on ennakkoluulotonta. Se käsittelee kiistanalaisia asioita, joihin kenelläkään ei ole yksinoikeutta. Se on kysymysten etsimistä. Siinä vaihdetaan näkemyksiä suurista kysymyksistä kuten hyvä, paha tai hyvyys.”

Väitettiin, että filosofinen keskustelu etsii vastausta miksi-kysymyksiin. Puhummehan silloin merkityksistä ja arvoista. Kyselemme mistä tulemme, minne tähdet kulkevat, kuka minä olen. Pohdimme sellaista, mihin tiede ei yllä.

Ehdotettiin, että siinä johdonmukaisen pohdinnan avulla ratkaistaan ongelma. Siinä määrittelen, kuvaan ja perustelen. Puolustan uskomuksiani, päästän irti mielipiteistä, seuraan ajatustani, kuuntelen puhettani, ajattelen ajatustani, muutan ajatteluani.

Maailmankatsomusten ja filosofioiden raja toisinaan liukuu, toisinaan eriytyy.  Havainnot ja metodi kietoutuvat ja saattavat muuttua systeemeiksi. Maailmasta voi väittää vastaansanomattomasti sekä järjen, havainnon, toimivuuden että kokemusten perusteella. Kasvamme syyn ja seurauksen lakeihin, mutta harva tätä ihmettelee. Moni unohtaa lapsen uteliaan asenteen.

Filosofisella pohdinnalla on muoto: se kasvaa, avautuu ja kehkeytyy. ”Se vaatii kokemusten yhdistämistä, kehollisen ja sielullisen tiedon yhdistämistä.”

”Tieteenfilosofiaa kouluihin”, ehdotettiin. Onhan hämmästyttävän vaikeaa sanoittaa nolla. Yhtä outoa sekin, ellemme kykenisi yhteistyöhön ilmastotavoitteissa.

 

Oliko tämä paljo puhe ollut filosofista keskustelua?

Jonkun mielestä ei, koska ”keskustelu ei kosketellut kokemuksia, eikä rauha tule ennen kuin löytää vastauksen”. Monille meistä ilta oli energinen olotila, hauska, virtaava, suopea ja lämmin. Keskustelu tuntui hyvältä, oli kuunneltu, oli kysytty uudestaan ja uudestaan, mistä filosofisessa keskustelussa on kysymys.

Mitä se sitten on, kun sallit neljäntoista kysyä sinulta mitä todella ajattelit. Ja muutut.

Laulu

 

Tuntea elävänsä kun ymmärtää itseänsä, vai ymmärtää itseänsä kun elää elämäänsä, vai laulaa laulu

 

(Tässä vaihtoehtoinen tulkinta Irwinille. Keskustelussa mainittiin myös pelkästä laulamisen ilosta syntyvä linnun reviirilaulu)

Syntymä ja kuolema

 

Jos pystyt kuvittelemaan jotain, onko se todiste jostain?

 

Halusimme ymmärtää ihmistä ja itseämme syntymän ja kuoleman edessä, välissä ja vieressä. Keskustelu vaati useita kysymyksiä, tapailuja ja tunnustuksia.

Mitä sanoja käyttäisin filosofisessa pohdinnassa: sielu, henki, ikuisuusolento, itseys, illuusio, vietti, pyhä?

Mihin sanani liittyvät, ja tunnistanko yhteyden ajatteluun, tunteisiin, uskomusjärjestelmiin ja eettisyyteen?

Millä tavalla voin kokea olevani ikuisuusolento?

Ehdotettiin, että aavistelulle olisi sijaa: ”Ajateltu minuus on korvike, tarvitsemme kokemusta turvasta.” ”Ihminen tarvitsee arvokkuuden kokemuksen.” ”Minkälainen jälki minusta jää?” ”Miksi haluan kokea jatkuvuutta?”

”Mutta eikö meidän pitäisi elää tämä elämä, ja yrittää tehdä se itselle järkeväksi!” ”Minua ei kiinnosta tuonpuoleisuus!”

”Onko ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä vain uskonnollinen kysymys?” ”Lopullisuus on niin lopullista.” ”Merkityksellisyys on tarve.”

”Miksi hautaat lajitoverisi?”

 

Lopuksi meiltä kysyttiin haluatko parisi kanssa lapsen maailmaan ja miksi.

Hauska ja vakava kysymys synnytti sen vastauksen, minkä jokainen kuvitteli.  Mikä on tapana. Mitä ajattelen. Mitä olin kokenut. Mihin uskon. Mikä on mahdollista. Mikä on mahdotonta.

Sukellus

Kuka minä olen?

[Haluatko, että katson sinua nyt kun seisot edessäni. Mustikansininen mekkosi ulottuu lattiaan. Nojaan eteenpäin. Mietitkö mitä sanoisit, kysyn kasvoiltasi. Kerrot, että hän makaa kuolinvuoteellaan. Olen kuullut, että elämää voi katsella silloin kuin filmiltä. Haluanko nyt että olet huoneessani. Tippa naksuttaa seinällä. Siitäkö keksit haluta jotain piristystä itsellesi, ehkä.

Pyydät, että keittäisimme ruismarjapuuroa. Poimit minulle puolukan. Se on makea suussani, ei yhtään hapan kuten tavallisesti. Muistan kun isäni oli tullut sodasta ja rakentanut leikkimökin. Mustikanvarpu keinuttaa, minulle tulee lämmin ja käärin villaisen pontson selkääni vasten. Sinä olet nukahtanut.]

Pitiko minun analysoida tämä? Liityin toisen maailmaan. Miten se ymmärretään?

Mitä tämä olisi ollut ilman aisteja. Kehoni puheli ilman sanoja. Kuuntelin tarinaa. Muistoni heräsivät. Keskityin. Taputin koska jokin liikutti minua.

Onko-olemassa-mieltä-ilman-kehoa.

Halvaantuneen mieli voi olla kirkas. Kuollut rakas tulee uniin, kannustaa vaikeissa hetkissä. Olen varma ja tiedän sen.

Kun keskustelen itseni kanssa, tunnustelen sitä mikä ilmenee kehossani.

Onko kyse muistamisesta, mysteeristä, projektioistamme vai pimeän aineen mahdollisuuksista? ”Toisesta maailmasta”, siitä, mitä tiede ei kysy?

Vai siitä, mitä en itse enää kysy.

 

(Helena Ratinen, tanssi)