Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Johtaminen

Kirjoittanut: Tapani Hautamäki

Keskustelun aiheena tämänkertaisessa Sokrates-illassa oli johtaminen. Aluksi haluttiin osoittaa, että johtamisella ja sokraattisella ajattelulla on paljon yhteistä. Yhden tämänhetkisen johtamisopin, valmentavan johtamisen, tunnuslause on: ”Johtaja ei anna vastauksia, vaan pyrkii älykkäiden kysymysten avulla auttamaan ihmistä itse oivaltamaan.” Sokrates taas opasti: ”Jokainen löytää viisauden itse.” Selvä yhteys näyttää olevan.

 

Ennen varsinaista keskustelua osanottajia pyydettiin kertomaan sellaisia sanoja, jotka jollakin tavalla kuvaavat johtamista. Sanoista saatiin luettelo, jossa oli mm. vaikutusvalta, suunta, esimerkki, guru, diktaattori, arvostus, vastuu. Tämän ajatuksia aukovan harjoituksen jälkeen pohdinnan lähtökohdaksi otettiin amerikkalaisen tutkijan Mary Parker Folletin määritelmä johtajuudesta. Hänen mukaansa johtaminen on ”the art of getting things done through people”. Vapaasti suomennettuna johtaminen on taitoa saada ihmiset tekemään asioita.

 

Määritelmää lähdettiin purkamaan pohtimalla, miten ihmiset saadaan tekemään asioita. Tärkeäksi tekijäksi koettiin yhteiset arvot. Johtajan ja johdettavien täytyy hyväksyä ja sisäistää samanlaiset arvot. Tällöin kaikilla on samanlainen motivaatio asettaa toiminnalle yhteiset tavoitteet ja pyrkiä niihin. Näin voidaan saavuttaa ihannetila, jossa kaikki ovat voittajia. Tällaisessa tilanteessa johtajalla on kaksi roolia. Hänen on oltava tasa-arvoinen keskustelija alaistensa kanssa. Samalla hänen on kuitenkin pidettävä asemansa johtajana ja koordinoitava toimintoja ja suunnattava ne kokonaisuuden kannalta mahdollisimman tehokkaasti. Tällaisen aseman saavuttaminen vaatii johtajalta erittäin paljon monipuolista osaamista ja annoksen karismaa.

Jonkin verran väittelyä syntyi, kun ryhdyttiin keskustelemaan siitä, onko johtaminen aina samanlaista. Esimerkiksi otettiin sotilasyksikkö ja palokunta. Sotilasyksikön johtajan tehtävä on johtaa miehensä tuhoamaan vihollispesäke ja siellä olevat vihollissotilaat. Palokunnan tehtävä on pelastaa palavasta kerrostalosta sinne loukkuunjääneet lapset. Joidenkin mielestä johtaminen näissä tilanteissa on erilaista, koska toiminnan päämäärät ovat niin erilaisia. Toisten mielestä johtaminen sinänsä on kuitenkin samanlaista, koska molemmissa tapauksissa johtajan tehtävänä on saada johtamansa yksikkö toteuttamaan sille asetetun tavoitteen. Asiaa pyrittiin selventämään erottamalla johtajan tavoitteet kahteen eri vaiheeseen. Tämän mukaan ensimmäisessä vaiheessa johtajan tehtävänä on saada ryhmänsä määrittelemään ja hyväksymään yhteinen tavoite ja toimimaan sen toteuttamiseksi. Toisessa vaiheessa tehtävänä on toteuttaa tuo tavoite.

 

Keskustelussa todettiin, että johtamisen onnistuminen edellyttää johtajalta hyvää ihmistuntemusta ja ennen kaikkea itsensä tuntemusta. Johtajan on analysoitava omia ominaisuuksiaan ja niihin pohjautuvia toimintoja ja suhteutettava ne johdettaviensa ominaisuuksiin ja olosuhteisiin. Vaikka johtaminen periaatteessa onkin aina hyvin samanlaista, se on myös kontekstisidonnaista. Lopputulema oli, että johtaminen on aika vaikea taito.

Ajattelenko itse, vai toinenko ajattelee?

Koska kahvilamme on sokraattinen keskustelu, tutkimme yhdessä. Dialogin perusidea on se, että pyrin muuttamaan omaa mieltäni ja ymmärtämään asiat uudella tavalla. En ensisijassa vakuuta muita, pikemminkin rajaan itseäni.Tutkin kriittisesti yleisinhimillisiä ajatuksia, perusteluita ja opin kysymään.

Keskustelemme kahvilassa yleisinhimillisestä, kaikkia koskettavasta. Puhumme ja kuuntelemme toisia avarasti.

Halusimme puhua vapaudesta ja vastuusta jälleen. Kysymyksen esittäjä oli huomannut, että eläimet saattavat ratkoa riitoja siten, että pieni menee väliin ja lauma alkaa suojella pientä. Toinen oli huomannut, kuinka sisaruuteen on kirjoitettu sisään vastuu huolehtia toisesta. Kolmas ajatellut olla isänä isän näköinen.

Olisiko vapaus määriteltävissä?

Kokeiltiin: ”Se on yleisesti hyväksytty toiminta- ja käyttäytymisoikeus”. ”Vapaus olisi toimintaa lakien, normien, kulttuuristen arvojen sisällä ja välillä. Elämän ja kuoleman välissä. Yhteydessä luontoon. Kaikessa missä voin reflektoida. Vapaus on sidottu kontekstiin.”

Sidonnaisuus askarrutti. Ympäristöhän saattaa estää toimintani. Samoissa oloissa jotkut kokevat vapautta, toiset eivät. Naapurimaa näyttäytyy vankilana.

Ehdotettiin, että vapaus on subjektiivinen kokemus. Ajatuksissani voin olla visionääri, uskollinen itselleni. Haluanpa toimia luontaisesti.

Huomasimme että on luontevaa puhua tässä jollakin tavalla. Toisessa paikassa eri tavalla.

Silti jokin tuntuu rajoittavan meitä. Ajatuksiamme ohjaillaan. Päättääkö toinen jostakin?

Kyllä, ellei ole mahdollisuutta valita, ellen löydä mitä valita.

Mahdollisuuksia löytyy merkityksistä: punnitsen syitä ja seurauksia, seuraan arvojani. Liikun mielessäni. Saan haluta mitä haluan ajatella.

”Mitä jos vapaus olisi pakon myöntämistä?”

Toinen yllättäen siinä edessäni. Katson häntä silmiin, näen hänen kasvonsa. En varmasti tapa häntä huomennakaan.

Välitön ja ääretön Toinen.

Onko tämä ajatus? Se on pyrkimystä.

Onko Greta populisti?

Koska populismistaan ylpeän Timo Soinin mielestä vaalit voitetaan kolmella sanalla, me kokeilimme määritellä populistia kolmella sanalla. Tässä joitakin: kosiskeleva, kansantajuinen, suoran puhuja, yleistäjä, yksinkertaistaja, valheellinen, anti-intellektuaalinen, kansaa myötäilevä, tiedettä aliarvioiva, kansan suosion kalastaja.

Onko tarkoituksena tulkita, arvottaa, puolustaa vai kritisoida? Yritimme tarkastella olematta liian tulkitsevia, värikkäitä tai jyrkkiä. Hoksautettiin, että Trump edustaa ääripäätä 33t ”vaihtoehtoisilla totuuksillaan”.

Valehteleeko populisti?

Mitä on hämärtäminen, osa-totuudet, valikoiminen, illuusiot, mielikuvat, oman yhteisön etu tai korruptio? Tiedehän esittää tilapäisiä totuuksia. Tietämättömyyttä voi teeskennellä johonkin rajaan. Olemme vietävissä ja turrumme.

Asia näytti koskevan jokaista. Ymmärtäminen ja suostuttelu ovat taitoja. Asiathan koetaan. Maailma on monimutkainen. Negatiiviset tunteet, uhka, turvattomuus ja turhautuminen yhdistävät. Haluamme että asiat toimivat ja paranevat.

Populistinen puhe on perinteisesti ollut kansan tietämiseen vetoamista: ”Kansalla on alkuperä, tahto ja patoutunut tunne vallanpitäjää vastaan.”

Suomalainen yhteiskunta on tasa-arvoinen yleisen äänioikeuden perustalta. Heikommassa olevien asiat paranivat, mutta ei ilman lahjakkaita puhujia eikä senaattia.

Mikä on massaa, kansa ja sen vastakohta globaalissa Suomessa: koululaiset, rikkaat aikuiset, vaalivoittajat, maahanmuuttajat? ”Voit olla patriootti olematta nationalisti”, mainittiin ja varoitettiin.

Mutta vedota yhteistyöhön ja maailmanlaajuiseen riippuvuuteen!

Valehteleeko Greta?

Hyväksikäyttö

Missä menee hyväksikäytön raja (silloin kun toinen on alistetetussa asemassa)?

Kuten usein, aihe lipsahteli otteesta mitä pitemmälle keskustelu eteni.

Huomasimme nopeasti, että halpatyövoimaa, parisuhteita, vanhemmuutta, opettajuutta, hyvinvointivaltiota, kapitalismia, shariaa tai orjuutta voi tutkia usean osapuolen kannalta. Tai vain toisen kannalta.

Joukoturkat nostavat toisten rimaa tai tuhoavat toisten itsetunnon. Taiteilijuus voi kerätä ympärilleen epäselvää gloriaa.

Naisten äänioikeus pöyristytti konservatiiveja aikanaan. Eikä ole kauaa, kun Suomessakin rahakas sai enemmän kuin yhden äänen ja yhtäläinen kunnallislaki astui voimaan.

Miten oikeutukset syntyvät? Edustuksellinen demokratia tulkitsee perustuslakia. Syyttäjä laillisuutta. Ihmisinä vertailemme. Koemme ylemmyyksiä ja totuttaudumme. Sekä arvoistamme: ”Ellei olisi vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, emme puhuisi niistä nytkään.”

Illan kuuma peruna sisältyi kysymykseen onko kehittyneempiä yhteiskuntia. Mielellään nähtiin omamme kehittyneenä ja huomautettavaa löytyi vaikkapa naisten asemasta.  Simputusta ei enää sallita Suomen armeijassa. Lapsi tarvitsee rajat. Suomen laki kieltää naisten ympärileikkaukset.

Toisakseen metoo-ilmiö murtaa totunnaisuuksia, ja rohkaistumme ilmaisemaan häirintää ihan tässä vieressämme. Mutta. ”Tasa-arvoisia emme ainakaan ole!” Toiset ovat lahjakkaampia, kiltimpiä tai vahvempia. Olemmeko sitten eriarvoisia?

Oikeutukset ovat ajassa ja kontekstissaan. On YK ihmisoikeuksien julistus ja Kairo declaration. Teemme sopimuksia, jossa ”kukin saa kykyjensä, kullekin annetaan tarpeidensa mukaan.” Mutta kuinka puhua oikeasta ja väärästä?

Riisto, aseman väärinkäyttö, yksipuolinen hyötyminen, kidutus, sorto, pakottaminen ja sananvapauden rajoittaminen ovat väärin, totesimme. ”Yhteiskunnan tason mitta on se, miten se kohtelee vähemmistöjä.”

Totuuskomission ja rauhanneuvottelijoiden sääntö on antaa puheenvuoro ensin alistetulle osapuolelle. Toinen tunnustaa toisen. Tai kuten Levinas: ”Toinen tulee ensin, hän on enemmän, enkä voi levittäytyä toiseen.”

Jatkoilla kuulimme matkakertomuksia totalitarismista, painostavasta hiljaisuudesta ja kasvojen menettämisistä. Jaoimme myös kokemuksiamme kun silmät avautuvat, ja kun huomaan olevani osa mutkikasta elämää.

Kokeilen olla iloinen hyväksikäytetty. Retoriikkaako. Tämä. Olikin?

Ajatelmia vanhuudesta

Syksyn ensimmäisessä keskustelussa puhuttiin myös kansallisista identiteeteistä kielen lisäksi, lopussa oli heittona: jos luovun kaikista identiteeteistäni ,mitä silloin jää jäljelle? Tähän tuli kaksi ehdotusta: Todellinen itse ja Luovuus. Ja ideana oli jatkaa seuraavilla kerroilla aiheesta.

Seuraavissa keskusteluissa identiteettiä on sivuttu eri näkökulmista: Kielipelissä kielen suhteen, mitkä sanat jäävät lopulta säilytettäviksi; Luontosuhteissa kuinka ihminen on osa luontoa – luonto osa ihmistä; Läsnäolossa keskustelun virikkeenä oli musiikki (Where I does not exist, Thou is absent too https://www.youtube.com/watch?v=-JjpjfUJzw4&feature=youtu.be&fbclid=IwAR2GYsjDNc4MAjDObRiD-qDIyBy_IFPcL59IXZB_F8jCK–iAJKwLWg0JD8) ja ajatus, jos pudotamme pois identiteettejämme ja egomme kerroksia, onko kohtaaminen intuitiivisen tajunnan tasolla svempää?. Totuus-keskustelussa ja sitä seuraavassa Räsäs-jutussa on sivuttu identiteettiä totuuden ja myös seksuaalisen identiteetin kautta.
Nyt oli vuorossa ammatillisesta identiteetistä luopuminen, eläkkeelle jäämisen kynnyksellä vanhuuden pohtiminen.

Markku Veteläinen veti leppoisan keskustelun, jonka pohjustuksena oli ajatuksia eri aikakausilta ja eri kulttuureista, tuoreimmat Eeva Kilveltä. Häneltä erityisesti puhutti ajatus ikävöinnistä, toisaalta se että ydin ei vanhene ja ympärillemme jää vain lisää kerroksia muodostaen hyödyllisen, värikkään ja monivivahteisen kokonaisuuden. Toisaalta hän tuumaa, että vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on!  (Sinisestä muistikirjasta, 2019). Kiinalaisen Wang Wein runoissa oli läsnäoloa ja haikeutta, viittaus lopussa kulkemiseen kohti tyhjyyden porttia vapautuksena tai syntymättömyyden opiskeluun (länsimaisittain voisi ajatella henkistä/hengellistä kehittymistä). Japanilaisissa tanka-runoissa oli läsnäoloa hetkessä ja vähän ihmettelyä, huumorin poikastakin.

Brittiläinen sosiaalihistoroitsija Peter Leslett jakaa ihmisen elinkaaren neljään vaiheeseen: lapsuus ja varhaisnuoruus, itsenäisen aikuisen ja työikäisyyden vaihe, 3. ikä (noin 60-80) ja hoivaa vaativa vanhuuden aika. Aikaisemmin eliniän ollessa olennaisesti lyhyempi vielä 1800-luvun lopulla noin 40 vuotta, tuota kolmatta ikää ei ollut. Nykyisin kun elinajanodote on miehillä 78 vuotta ja naisilla 82 vuotta, tuo aktiivinen kolmas ikävaihe onkin mahdollista.

Mutta tuota kolmatta ikää lukuunottamatta ei ole niin paljoa uutta maailmassa: Ciceron teos Vanhuudesta (De senectute, v. 44 eaa) tuntui varsin tuoreelta. Siinä päähenkilö todistelee, että vanhuus on hänelle suorastaan ”kevyttä ja suloista”, on epäjohdonmukaista toivoa pääsevänsä vanhuuteen ja sitten moittia sitä. Tieteiden ja hyveiden vaalimista pidetään sopivimpina asenteina; mm kohtuullisuutta nautinnoissa ja liikunnassa arvostetaan, hienoja nautintoja voi syntyä myös älyllisestä uuden oppimisesta ja puutarhanhoidosta.

Näistä keskustelimme, aavistelimme, vanhuudesta emme päässeet perille.

Mutta hyvillä mielin jäämme odottamaan kolmatta ikää, vapautta työn ikeestä ja vapautta jatkaa töitä jos siltä tuntuu, valmiina uusiin näköaloihin.

Päivi Räsäsen tapaus

Pitäisikö lakiin kirjata että kaikkia tulee puhutella niinkuin he haluavat?

Kanadassa keskustellaan prominien he ja she osoittelevasta merkityksestä. Suomessa virallisiin papereihin voi merkitä sukupuoleksi mies, nainen tai muunsukupuolinen.

Meillä syyttäjä on aloittanut esitutkinnan kansanedustaja, lääkäri Päivi Räsäsen kirjoituksesta, joka on julkaistu Suomen Luther -säätiön vihkosena. Syyttäjän mukaan rikoksen tekoaika on voimassa niin kauan kuin julkaisu on julkisesti luettavissa täällä (http://www.luthersaatio.fi/question/aamutahti-29-mieheksi-ja-naiseksi-han-heidat-loi/) Päivi Räsästä epäillään kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Se on rikos (https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2011/20110511). Syyttäjä arvioi sananvapautta, uskonnonvapautta ja syrjimättömyyttä koskevia ihmis- ja perusoikeuksia.

Mikä on ongelma, meiltä kysyttiin.

”Arvojen ristiriita, jota koitetaan ratkaista ennakkotapauksena. Epäselvä konteksti ja yleisö. Motiivit. Ylitulkinta. Loukkaantuminen. Lääkärin vanhentuneet käsitykset.”

Käytämme kieltä nimeämään ilman ajatuksellista tarkoitetta. ”Kaikki joutuisivat syytteeseen kohta.”

Päiviräsänen karkaa käsistä hakkaraisten sekaan. Eikö hyvillä tavoilla pitäisi pärjätä?

”Kutsuisinko Päivin kahvilaan, hän sentään perustelee, vaikka sitten Raamatulla.” ”Mutta hänhän on lääkäri, ja kieltäytyy abortoimasta, kuten moni vakaumuksellinen.”

Milloin toinen syrjii minua, loukkaa kunniaani tai tasaveroisuuteni ihmisoikeudellisesti? Kuka saa puhua ”kehityshäiriöstä ja niiden hoitamisesta”?

”Kuka vaan, mutta kokeile ensin. Olemme täällä jutellaksemme toistemme kanssa.” Yhteiskunta eristäköön rikoksen sovittamiseksi.

Harvoin heitän identiteetin pois ja kysyn, olenko Sinulle Toinen-vai-se.

Vielä harvemmin olen hiljaa vain.

Totuus III

Tiedän tosiasioita. Tunnen totuuden. Mutta mitä ne ovatkaan. Keskenään, erillään, suhteessa, sisäkkäin, peräkkäin, näkökulmina?

Tosiasioita osattiin pyydettäessä luetella sitten vain muutamia. Mihin varmuutemme oikein perustuu?

”Valvontakameran tallenteeseen, todistajalausuntoon, kokemukseen, tieteeseen, toimivuuteen, toistettavuuteen, epäilyyn. Uuteen totuuteen..”

Jotta voimme puhua yhtään mistään, on sovittava sana, pyydettiin. Toisen tottumus käyttää sanaa ei ole aina oma tapa, tai edes tuttu. Totesimme, että on monenlaista totuutta. Tosiasiat eivät vaadi tiedettä.

Tiedettä ei nähty vain aineellista maailmaa koskevina väitteinä. Tiede tutkii myös totuuden ymmärtämisen tapoja. Tieteessä luodaan malleja ja kuvioita. Tiede korjaa itseään, mutta selittääkö se varsinaisesti? Tieteenfilosofia kysyy pätevyysalueet ja sen, mihin ei vastata.

Todellisuus alkoi huimata. Tieto ei löydä täyttä vastaavuutta sen kanssa.

Kokeilimme josko ’subjektiivinen totuus’ olisi toimivaa.

”Se voisi olla kyseenalaistamaton uskomus. Vailla todistustaakkaa oleva maailmankatsomus. Arvoni. Merkitykset.”

Sitä kuvattiin myös perspektiivinä, positiona, asentona ja ymmärtämisen tapana. Yksilöllisyyteni. Intentioni. Vapauteni. Törmäten. Ilman jumalia tai Jumalassa. ”Rohkeus ajatella ääneen on vastuullisuutta omalle itselle.”

Juteltiin Totuuskomissiosta Etelä-Afrikassa. Se onnistui purkamaan traumoja. Ihmiset tunnustivat, kokivat armahdusta ja jakoivat armahdusta.

Olisiko Toiseus ihan perustava totuus, totalisointi ihan perustava valhe, ehdotettiin.

Siinä merkitysmaailmassa meillä on paljon kollektiivisesti jaettavaa: ”Sinä ja minä”.

Olla läsnä

Runo C
minä tiedän,
minä tiedän, sinä tiedät, me tiesimme,
me emme tienneet, me
olimme kyllä siinä, emmekä siinä
ja ajoittain, kun
vain Ei-mikään oli välissämme, löysimme
Kokonaan toisemme

Paul Celan

Luontosuhteita

Alkukierroksella kerroimme omat ilmastotekomme. Se jo paljasti kiperän aiheen ja vaikeudet perustella. Kaikki eivät uskoneet ilmastonmuutokseen, ihmisen osuuteen siinä tai pitivät ilmastopuheita pelotteluina. Yksi meistä ei osannut nimetä mitään tekoa.

Puheenjohtajan oli päättänyt puolustaa optimistista näkemystä, jonka mukaan ihminen kykenee ratkaisemaan maapalloa uhkaavan katastrofin. Onhan otsonikatokin saatu kuriin. Pitäisikö olla huolissaan ja mistä, hän kysyi. Kirjoitimme lapuille ehdotuksen mihin arvelemme päätyvämme keskustelussa.

Lähdimme pohtimaan aihetta oman henkilökohtaisen luontosuhteen kautta. Kerrottiin ”hullusta tuulesta, väri-ilosta, ärtymyksestä puumerkkien jättämiseen, metsänhoidosta, metsäkävelyista, marjastuksesta, sään tarkkailusta, tulen teosta ja vyöryvistä hormoneista”.

Muisteltiin, kuinka jo 70-luvulla opinnoissa oli esitelty käyrä ilmastopakolaisista.

Huomautettiin, että ihminen on ollut olemassa vain murto-osan maapallon ajasta, jääkausia on ollut ennenkin, isoja kaasuja vapautuu maanjäristyksissä ja tulivuorenpurkauksien seurauksena.

Yksittäisen ihmisen merkitys pienenee ja suurenee. Jos. Kaikki. Tekevät. Jotakin.

Keneen luota muodostaakseni mielipiteen? Älykkäät haistoivat jo bisneksen. Kiertotalous kukoistaa. Mutta toiset äänestävät populisteja. Biafran lasten tarina toistuu kasvatuksessa.

Kiitettiin nuorisoa, joka ohjaa tiedolla vanhempiaan. Me annamme kaikille lapsille mahdollisuuden päästä kouluun. Me kerromme jokamiehen oikeuksista ja teemme yhdessä hyvää. Tunnustettiin myös, että vasta pakon edessä muutun.

Me näytämme sen, mihin uskomme. Monet meistä kertovat lapsilleen kuinka metsässä ollaan. Toiset rakentavat muovittomasti, asuvat tiiviisti, kulkevat junalla.

Katselimme lauseitamme. ”Suhde itseeni on tärkein luontosuhde.” ”Olen osa luontoa.” ”Tuhoan itseäni tuhoamalla luontoa.”

”Luonto vyöryy ylitseni”, minä olin kirjoittanut. Tänä aamuna meillä oli sähkökatkos. Onneksi olin nukkunut hyvin. Onneksi marjani eivät ehtineet sulaa.

Kielipeliä

Riku esitteli keksimänsä pelin, jossa kokeillaan tuhota sanoja olemasta. Vastakkaisesti (välttämättömät) säilytettävät sanat mainittaisiin. Pöydällä lepäävistä sanoista ehdimme puhua rakastamisesta ja kunnianhimosta.

Pelin säännöt pohdituttivat heti alkuun. Puhummeko sanoista, käsitteistä vai asioista?

’Rakastaminen’ oli ilmeisen säilytettävä sana, käsite ja asia, todettiin aluksi.

Jos olisimme luolaihmisiä, rakastaisimmeko samalla tavalla? Luolamiehen teot, tuntemukset, tunteet vakuuttavat. Vaimo ja lapsi kamppailevan miehen takana ei jätä epäilyksiä. Miksi sanoja?

Mitä on kun sanon ”Rakastan sinua”? Onko se merkki, merkitys, tarkoite vai tulkintaa?

Sanathan käyvät tarpeettomiksi rakkauden kohdalla. Mikrohetket yllättävät, katse on totta, aallopituus on, luotan eleeseen.

”Mutta jos ’rakastan sinua’ tuhottaisiin, tarvin ja keksin kyllä heti uuden tilalle!”

Rakkauslaulut synnyttävät ja herättävät. Rakastaminen ilmenee ja laajenee itsensä rakastamiseen, kosmiseen tai ihmettelyksi. Myötätunnoksi. Viihtyäksemme. Ja päinvastoin: rakkauden puuttuessa pentu kuolee.

”Ihan välttämättäkö? Elämää syntyy kyllä. Muussa tapauksessa säilyttämisen on oltava arvo.”

”Rakkautta ei ole kukaan keksinyt. Se on ylläpitävä voima. Toinen on ensin, olemassaolonikin rakkaudesta. Säilytetään”.

Entä kunnianhimo?

Kunnia ja himo maistuivat pikkuisen kateelliselle. Olisiko parempi, jos sanon sisäinen motivaatio, osaamiseni, kyvykkyyteni, ponnisteluni, ahkeruus, tavoitteet tai kilpailu?

Useimpien mielestä kunnianhimo on evoluution lahja. Emme olisi tässä ilman sitä. ”Säilytetään”

Venyttelen. Sanathan liikkuvat, nekin. Kunnianhimoinen pikku performanssimme oli keskustelu!