Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja Vesa Teppo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Mainokset

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Ikä

Onko Ikä kysymys vai vastaus? Kahvilamme ainakin täyttää kymmenen vuotta.

Kysyttäessä biologista ikää kiemurtelimme. Jotkut eivät meinaa muistaa ikäänsä. Vastatessa selittelimme: ikä on numeroita tai kokemuksia. Se minkä koen henkiseksi iäkseni on eri. Jotkut kertoivat muodostavansa ensivaikutelmia arvioimalla ikää. Toiset kiinnittävät huomiota ikätovereihin.

Psykologia ja lääketiede luokittelevat elämää ikäkausina ja kypsyyksinä. Vauvoista jo voi nähdä eroja temperamentissa ja perityissä valmiuksissa. Pohdimme näitä, sekä lineaarisen aikakäsityksen rajallisuutta.

Ikä vaikuttaa siihen miten kuvittelemme elämän: olenko myöhään kypsynyt, liian jotakin vai ikärasisti? ”Kasikymppisen ei ole sopivaa hillua baarissa” ”Setämiehen kyytiin ei kannata lähteä”

Muutuinko tunnistettavasti jonkin ikäisenä, kysyin ja muistin. Haluaisinko ehkä elää uusiksi jonkun iän? Toimisiko se, ja miten? Yksi meistä halusi olla fiksumpi kaksikymppinen.

Joku Lapsi pysäyttää. Olemus on rauhallinen, pohtiva, eikä hän säntäile. Hän kysyy eri tavalla kuin impulsiivinen toverinsa. Ovatko nämä lapset ihmelapsia, vanhoja sieluja, iättömiä, rakastavien vanhempien lapsia, taiteilijoita, hyvät geenit perineitä vai kypsiä? Koulu vertailee, lapset vertailevat, tammikuun ja joulukuun lapsissakin on eroa.

Mutta eivät kaikki vanhatkaan ole kypsiä tai fiksuja. Ja lapset ovat jossain ylivertaisen taitavia.

Maahanmuuttajalasta voi hävettää kun vanhempi herra avaa hänelle oven.

Lakkaako menettämisen arvoinen joskus, vai onko aina jotain menetettävää?

Jonkin-ikäisenä jotkut antavat itselleen luvan olla kokonainen ja oma itsensä. Jos osaat olla tilannetajuinen, rohkea, kunnioittava ja hyvätapainen, huomautettiin. ”Todellisuus on käytöskeskeistä, ei suorasukaista”

Lapsuus mietitytti. Lineaarisesti se on alku, odottamista, kunnes olet täysi-ikäinen ja saavutat. Aikuisia sitten vaivaa lapsenmielisyyden katoaminen, kuolemanpelko tai esitys. Monille tulee pakko etsiä ”sisäistä lasta”, ominaislaatua ja oppimisen iloa.

Syklinen aika sen sijaan tempaa aikakaudet sisäkkäin. Kun muistan, kosketan iätöntä itsessäni ja toisessa. Kauanko-olen-elänyt on pitkä: ”Elän parasta aikaa” ”Olen kaiken ikäinen”

Viimeinen yöni -kuvitelmassa kerrottiin kuinka oma elämä hulvahti sekä huimana, numeroin, että väriaaltoina.

”Haluan olla kiva vanhus, jos minua hoidetaan”, oivallettiin.

Kohtuullisuus

 

Kultaiset patsaat, jouluhössötys, rikkaat ja köyhät, sekä keskeneräinen Nikomakhoksen etiikka innostivat meitä pohtimaan kohtuullisuutta. Kolistelimme ihan laitoja tunteaksemme ääripäät ja lopuksi tasapainon.

Kuulimme kuinka onni ja rikkaus ovat satujamme, toiveita vapaudesta. Tyhmä ei kannata olla, muistimme Aristoteleelta. Onko hyödyllistä joskus vatvoa, vaikka tätä fantasioinniksi nimettiinkin?

Jäimme pohtimaan matkan ja päämäärän suhdetta: ”Viivästetty tarpeentyydytys on menestyjän resepti” ”Tavoitteellinen toiminta on myös yhteiskunnan toimivuutta” ”Kyllä guruillekin elämä ennen valaistumista ja sen jälkeen on samaa: halonhakkuuta ja vedenkantoa” ”Liika ponnistelu vie huomion tästä hetkestä”

Mutta mitä kysyimme? Jos mitä-kysymyksillä tavoitellaan aineellista, ja ’miksi’-kysymyksillä jotain syvempää, mitä kysymme kohtuullisuudella?

Ainakin voin käyttää kieltä, joka näyttää ajatuskulkuni. Voin lakata opettamasta toisia.

Näytti, että raha ratkaisee. Jotkut mässäilevät, valtiot mahtailevat. Saan suuttua näistä, vallankumouksiakin on.

Onko kyse oikeudenmukaisuudesta vai tasajaosta? On mittareita. Verotus tasii. Asioita ratkotaan, lakeja säädetään.

Mutta kun punnitsen ja harkitsen, tulkitsen tavoilla mihin siinä kykenen. Kokonaisuuteen piirtyy lisää yksityiskohtia, jos tahdon. Näen tilanteeni, ja toimivat tavat.

”Kullekin tarpeensa mukaan”

Loistetaan, jossain kohtaa!

Mihin luottaisin?

 

Alkupuheenvuorossa pyydettiin miettimään mahdollisia matkaoppaitamme: kirjoja tai ajatuksia. Mikä tekee niistä merkityksellisiä, arvokkaita, luotettavia tai päteviä? Miten mittaamme ja testaamme pätevyyttä?

Vastauksia oli yhtä monta kuin meitäkin. Yhdellä lempikirja, toisilla mielikirjailija, itsekritiikki, analyyttisyys, oma kokemus, tunteet, tyyli ja arvomaisema.

On kyse sekä uskomuksista, toimintakulttuurista ja näiden analysoinnista: ”luen. Päivitän. Harkitsen. Annan kuulemani resonoida itsessäni.”

Keskustelu koski kirjaviisauden ja kokemuksen suhdetta. Kirjaviisaus määriteltiin ulkoa lainattuna tietona ilman taitoa ja käytäntöä. Se nähtiin myös teoreettisena tietona, jota en vielä osaa tai ole soveltanut.

Kerroimme tekevämme päätöksiä jatkuvasti ”ilman auktoriteetteja. Rehellisyyden pohjalta. Oman totuuteni pohjalta. Toimivuuden perusteella. Kokemukseeni luottaen.”

Ilta kipinöi kun ruodimme kokemuksellisuutta. Miksi se olisi luotettavinta, kuten ehdotettiin.

”Se on omakohtaista, elettyä, sisäistynyttä riippumattomuutta. Meillä on vain kokemus. Tiedolla on oltava eletty, lohduttava merkitys”.

Tämä voi olla luonteessamme. Olemme erilaisia. Yksi nauttii suhteellisuusteorian avauksista, toinen lukiessaan täydellisen lauseen, kolmas kun arki sujuu.

Voisiko kokemus olla synteesi kuullusta ja nähdystä? Peili, jonka toinen antaa. Peili, jossa saan etäisyyttä. ”Vuorovaikutus on paras opettaja”, uskottiin.

Huomattiin, että kirjatietoa ja kokemusta ei kannata erotella. Ne ovat jatkumossa. Sovellamme mitä ymmärrämme. Emme tiedä mistä tieto alkaa, mistä kokemus. Kokeilemme mikä toimii. Saamme tilaisuuksia kokea innostusta.

”Tiede ei ole faktakokoelma”, muistutettiin. Se on virheistä oppimista. Kuvittellun ja ajattellun testaamista. Päättelyä. Intuitiotakin.

Tarvitsemme tosiasioita voidaksemme hyvin. Koemme itsemme ehjiksi jos olemme selvillä menneisyydestämme.

Valitsemme kyllä ja ei koko ajan. Jätämme jotain pois, hakeudumme jonnekin. Kysymme totta ja kokonaisuutta uudestaan.

Avoin mieli huomaa oppivansa kaikilta. Luovaa järkevyyttä. Rikkautta!

Viisautta kehittämässä

Viisaudesta puhumme usein. Tällä kertaa halusimme ymmärtää myös kahvilakeskustelua ja sen kohottavaa vaikutusta.

Kahvilassa ei kannata viisastella, sillä sanomisensa joutuu perustelemaan.

Täällä on vaikea riidellä. Näkökulmia on enemmän kuin omassa mielessä keksii. Viisauttakin on monenlaista: ”Pohjanmaan vanhat naiset. Insinöörit. Taiteilijat. Tieteilijät. Loogikot. Intuitio.”

Kirjaviisaista emme välittäneet. Kansanviisaudet taas perustuvat elämänkokemukseen, yrityksen ja erehdyksen kautta opittuun. Suomalainen kansanviisaus on ajoittain latistavaa. Nauru ja ilo sen sijaan, kannustettiin. Ja jatkuva haastaminen.

Keskustellessa punnitsemme näkemyksiä. ”Olenko sittenkin väärässä?” -kokemukset voivat tuntua epämukavilta.

Onko jotain tietoa-sinänsä, josta viisaus koostuu?

Illan aikana lainattiin Sokratesta ja Aristotelesta. Liitymme heihin kysymällä uudestaan samoja. Edistämme itsessä ja toisissa totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Oivallamme ja voimme aidosti kokea tietävämme. Opimme kestäviä tottumuksia, toimintatapoja, hyveellisyyttä.

Onko viisaus pysyvää tai objektiivista? Tosiasioihin kyllä pyritään. Vetoamme johtopäätöksiin. Perustelumme sen sijaan voivat olla loogisia tai epäloogisia. Mistä paras muodostuu, jos parhaan on voitettava?

Luettiin pätkä Kolmesta sisaresta. Tsehovin taiteessa näytetään poissaolon kautta.  Miten oppia toteamaan nykyaikaa oikein, selittelemättä jälkikäteen?

Tiedon sanottiin olevan systeemistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, tieto on vain jaettuna. Asiat liittyvät toisiinsa. Tietoa arvioidaan yhteisössä (tätäkin sietää arvostella, huomautettiin)

Joustaa, käsitellä ja luopua mainittiin kykyinä, jotka vapauttavat karsinoista. Viisas ei  arvostelele tai anna neuvoja pyytämättä. Toisinaan tekee, toisinaan jättää tekemättä. Ajoitus on keskeistä: mitä sanon, milloin sanon, missä sanon. Armolliset yhteisöt auttavat pysyviin muutoksiin.

Toisinaan osaamme antaa palautetta, joka on konkreettista ja auttavaa. Kerrottiin kokemuksia sekä innostavasta että tyhjästä kritiikistä, opettajienkin. Sekin auttaa, jos irrottautuu tunteellisuudesta eikä ota itseensä.

”Kuka mitenkin. Toinen kirjoittaa, toinen maalaa.” Avoin subjektiivisuus koettiin ehjyytenä.

Herkkyys kuulla ja kuunnella keskustelua, jota on kaikkialla. Osallistua kehkeytyvään ihmeeseen kahvilassa. Viisaus on hetkiä!

”Anna elämälle tilaa tulla”, oli vanha nainen vastannut.

Akanvirrassa

Iltaamme viritti Sokrates-sitaatti: ”Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen”

Alustaja ehdotti, että pohtisimme aluksi henkilökohtaisia tottumuksiamme, päätöksiämme ja onnistumisiamme. Illasta muodostui sekä elämänfilosofinen aarrearkku että kulutuskriittinen tapailu.

Monen mielestä muutos edellyttää tietoisia päätöksiä. Tunnistaa tavoitteita. Alkaa elää tässä ja nyt. Monet kertoivat tehneensä isoista ja pienistä unelmista totta.

Ikä, temperamentti, terveys, täydellisyydentavoittelu, roolit, rutiinit, tarpeet ja menneisyys rajoittavat, kuultiin monesta suusta. ”Uskomuksia”, Matti väitti. ”Muutos parempaan on luontainen asia”

”Muutos, joka vaikuttaa olemiseen, vaatii henkistä kanttia”, Marjatta pohti.

”Mutta vain pakon edessä”

Tiedänkö vai uskallanko, mistä on kyse?

Joku tanssii pöydällä, toinen oppii armahtamaan itsensä, lopulta. Epämukavuusalueemme eroavat. Esteet ovat sisäisiä, kannustettiin. ”On ajateltava sitä mikä olisi mahdollista. Voi vähentää ja lisätä, luopua ja saada. Valita uudelleen”

Mutta. ”Sun tarttee tietää tarkalleen mitä sä haluut, koska sä saat ne” (Andy Mc)

Hyväksyä itsensä. Hyväksyä kohtuullisuus. Suostua opetettavaksi, autettavaksi ja hyvän arvoiseksi.

Sallia se, mikä on tullakseen. Luottaa.

Olimme kovin yksilökeskeisiä vaikka globaalit ongelmat ovat tiedossa. Autoton elämä olisi iso muutos. Kuka päättää, ja mitä tehdä? Myönnetäänkö ongelmat? Saako muutos maksaa? Sallinko pakottamisen?

Sirpa kertoi pelottavasta uimaretkestään akanvirrassa. Kauhominen oli osoittautunut turhaksi. Hän keksi olla tekemättä mitään, ja pyörre oli heittänyt hänet rantaan.

Upea mielikuva! Uimataito toisinaan, soututaito toisinaan.

Joki kestää, se on olleena. Mennyt on mennyttä, autonikin joku päivä.

Filosofinen luokka ja kultainen keskitie

Illan vetäjä, Riku Välitalo, oli väitellyt pari viikkoa sitten aiheenaan: Filosofinen luokka – tasapainoilua kasvatuspäämäärien välillä. Riku kertoi lyhyesti kirjastaan. Ideana oli ollut löytää ”Kultainen keskitie” eri ääripäiden välillä.

Tuon innoittamina pohdimme hetken ja illan aiheeksi valikoitui: Syntyykö muutos ääripäästä toiseen siirtyessä?

Käytiin hyvä keskustelu sivuten työelämää, vanhemmuutta ja opetusta. Kyseenalaistettiin onko ääripäitä ollutkaan, onko se vain illuusiota? Toisaalta radikaaleja muutoksia, kuten vallankumouksia on tullut/tulee, kun riittävä kriittinen massa on takana. Ääripäänmuutoksia osa piti tavallisina mekanismeina, ”ruoho on vihreämpää” aidan toisella puolella. Toisaalta, kun vanha käyttäyminen tai muu systeemi ei enää toimi, syntyy tarve uuteen, laajentumiseen, ja tähän liittyy kasvu ja kehitys. Ja muutos voi olla kevyttä, helppoa ja vaivatonta! Ja vielä joku ehdotti tulevaisuuskuvaa, sitä mitä tavoittelee, muutoksen vetonaulaksi. Työyhteisöjen kanssa työskennellyt huomautti, että parhaiten muutos lähtee käyntiin, kun ihmiset itse saavat osallistua sen suunnitteluun.

Onko sitten muutos, kultainen keskitie, löytämistä ja kehittymistä kohti hyvä tilaa – joka on se muutos.

Syyntakeettomista ja syyntakeisista, ja siltä väliltä

 

Voisinko tehdä – tietyissä olosuhteissa – jotain – (kaikille) äärimmäisen pahaa (tietoisena)?

 

””

On riski että kuolet, jos henkeäsi uhataan. On vaikeaa tietää miten käyttäytyy.

Kaikilla on haavoja, jotka estävät ymmärrystä. Jälkiviisaasti käsitän.

Ryhmässä tyhmyys tiivistyy. Mitä keskimäärin muut, sitä minäkin.

Suuremman hyvän nimissä kyllä.

Tarvitaan mielentila. Riippuu motiivista tai hyötymisestä.

On pahoja ja on psykopaatteja. Enkä ehtinyt ajatella asiaa.

Mitä on paha? Kenen arvoista puhutaan? Voiko paras vaihtoehto olla paha?

Voin tehdä pahaa vaikka ymmärrän pahaa.

On absurdia tehdä pahaa jos on ymmärtänyt tekevänsä pahaa.

Jos on tietoinen, voi ottaa vastuun.

Aina ei ole mahdollisuutta tehdä omaa harkintaa.

Jos tietää mikä satuttaa, ymmärtää seurauksen.

Syyllisen ja uhrin näkökulma on eri. Tavikset ja sankarit on erikseen.

Minkälainen on ihminen, joka ei koskaan tietoisesti tekisi pahaa?    ””

 

Hän kysyy voiko olla ketään ihmistä, joka ei missään olosuhteissa tekisi pahaa.

Levinas pyytää toisen kasvoista lankeavaan välittömään, äärettömään vastuuseen.

Isä oli kertonut hänelle miten hyvittää ja alkaa alusta.

Ajattele mitä sanot ettet sano mitä ajattelet

Otsikko on illan viimeinen lause. Alustaja kertoi olleensa epävarma, koska hänellä ei ollut aihetta iltaan: ”Meikämanne on kesäterässä”. Assosioimme tätä ja päädyimme monenlaisiin tulkintoihin oluttuopin ääressä istuvasta meän perän miehestä.

Oli puhe kielenkäytöstä ja kielen käytänteistä. Käytimme myös monenlaista kieltä illan mittaan. Elekieli auttoi onneksi asiaa.

Pitääkö sanat siis vain ymmärtää, vai koittaa ymmärtää jonakin? Mannen lisäksi illan mittaan mainittiin neekeri, ihmisroska, hörhö, hullu ja rehtori.

Onko oleellista kuka sanoo tai missä sanoo? Onko tarkoitus jättää tulkinta ja  loukkaantumisen oikeus kuulijalle? Tarkoitetaanko sanoilla jotakin rivien välissä vai suoraan? Ovatko sanat itsenäisiä vai aina kontekstissaan? Kertovatko sanat todellisuudesta?

Jos ottaa kokonaisuuden huomioon, ei tule tahallaan ymmärrettyä väärin, sanottiin. Muutamat meistä huomauttivat, ettäPihlajalinnahoksasijotakinbisneksilletulihaittaajaanteeksipyynnönjälkeenkommelluksetjatkuivat.

Pitäisikö kielen olla korrekti(mpa)a? Ei tarvitsisi pyydellä anteeksi, ehdotettiin.

Toisaalta väitettiin että juoppo on juoppo, se on oikea kuvaus todellisuudesta.

Pohdimme tätä monimutkaisuutta. Kieli on kommunikaatioväline. Silti sekoilemme. Jotkut haluavat kohuja. Toiset muuten vain äänensä kuuluviin tai identiteettiä näkyväksi. Enemmistö jyrää, vähemmistö nakertaa. Tai toisinpäin, hyvässä ja pahassa. Paheksumme kaukaa, lähellä olemme hiljaa. Luomme kulttuurista kieltä.

Jos kieli on sidoksissa puhujaan ja kulttuuriin, mitä se tarkoittaa? Jos irrotamme sanan käyttöyhteydestään päädymmekö fundamentalismiin? Toisaalta jotkut ovat taitavia hämmentämään, eikä Trumpista saa selvää. Sääntönsä hänelläkin. Penättiin tässä laillista vallankäyttöä, avoimuutta ja sopivaa puhetapaa.

Toisaalta oltiin myös sillä kannalla, että kieli muuttuu. Onpa lukutaitoa mitattavissa 30 eri tavalla. Runo, hymiöt tai tekstiviestit ovat eri pelejä. Somekieleen voi olla vaikea tottua. Fb sai sekä tyrmäyksen että ylistyksen: joko liian lyhyttä, tylyä, sulkevaa tai sitten globaalia demokratiaa.

Mikä on se keskustelemisen ihme, jossa jotain uutta nousee keskellemme?

Autamme toisiamme sanomaan sen mitä ajattelemme. Uskomusten pohdiskelu on sekä hämmentävää että hämmästyttävää. Maskit karisevat. Opimme käyttämään sanoja. Arvostelukyky paranee.

Wittgensteinin mukaan emme voi mennä kielen ulkopuolelle. Jos yritämme, sekoilemme. ”Se mistä voidaan puhua, on puhuttava selkeästi. Ja siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava.”

Runo ja aika tulevat avuksemme sanomattomassa.

Vapaa pudotus sanomisessa?

Tunteet II

Kaunis valo, lämmin kesä ja odottava alkusyksy. Aasinsilta oli valmis. Tunteet.

Kuultiin tunnemyllerryksistä, joitten seurauksena pelko sai aikaan päätöksen laittaa rajat.

Hytinä ja sen jälkeinen järkeily näyttivät kuuluvan yhteen. Myös se, että järkeily ilman tunnetta kuulostaa oudolta. Ensivaikutelma ja intuitio tuntuivat selkeiltä.

Miten puhuisimme tunteista ilman että näytämme tunteita? (Ei tunteiden nimeäminenkään ole helppoa)

Todettiin, että tunteissa on eroja. On alkukantaisia ja kehittyneempiä. Lamaantuminen, pakeneminen, kontrollointi ja rakkaus ilmenevät ja koetaan eri aivoalueilla, eri tietoisuuden asteina ja toimintoina. Joku tulee selkärangasta, toinen tarkkaavaisuuden ansiosta.

Aivotutkijoiden mukaan aivoalueet toimivat jo ennen tietoista havaintoa. Toisaalta huono tuuli tarttuu ja leviää huomaamatta. Mieli etsii ensimmäistä ajatusta tukevia havaintoja.

Rakastuminen kirvoitti. Sen yllätyksellisyys hämmästyttää. Järjetön rakkaus. Kiistelimme onko sarjamurhaajaan kohdistuvat tunteet rakkautta vai rakkaudenkaltaista, kaikkivoipaisuusvietti. Saatamme myös kertoa rakastavamme, mutta liitämme siihen jotain. Miksi emme ulota myötätuntoa eläimiin?

Jos tuntisin itseni kuten Sokrates kehottaa, muuttuvatko tunnekokemukseni?

Itsetuntemuksen todettiin tuovan tyyneyttä. Lapsi, joka saa hoivaa ja ihailua, luottaa ja tahtoo. Vauva kokee kehossaan. Hän tajuaa nyrkin omakseen, itkee nälkäänsä ja etsii katseen. Innostus, ilo, uteliaisuus ja tahto ovat herkkyyskausina perimässämme. Ilman vastakaikua lapsi kuolee. Hän ei opi kutomaan tuntemuksiaan tahdoksi.

Juttelimme tavoitteista. Onko aikuisen innovatiivisuus rationaalista ratkaisujen hakemista vai vapauteen, intuitioon pohjaavaa luovuutta?

Entä kokemus mielekkyydestä. Hyvä, kaunis ja tosi tuntuu harmoniselta, tyyneltä, ristiriidattomalta. Järki ja tunne ovat kimpassa, ainakin hetken päästä.

Haimme apua arvoista. Kun kaduilla räjähtelee, mistä on kyse? Tai kun ylitän itseni älyllisin ponnisteluin. Ihmettelemme tunnereaktioita. Viha kadulla kertoo ehkä arvottomuuden kokemuksesta. Onnistuminen kyvykkyydestä. Näitä pohdimme lisää perusteellisilla jatkoilla. Laitamme peliin enemmän, jos asialla on merkitystä. Arvomme paljastuvat jos näemme. Voimme tuntea kiitollisuutta vain tietoisina siitä.

Mutta se rakkaus? Se ei tunnu viittaavan mihinkään.

Rakkaus on toimintaa. Jos se kantaa. Jos itse kannan rakkautta.

 

 

Missä onni on?

 

Arvioimme väitettä, jonka mukaan ”onni tulee sivutuotteena (kun elät arvojesi ja itsesi mukaista elämää).”

Alustaja kertoi, että onnellisuudesta 40 prosenttia on perittyä.

”Onni ei tule ostaen, se tulee eläen”. Tästä mietelmästä vakuuttuivat AkuAnkka ja me kolme keski-ikäistä naista. Onnen jahtaaminen ja valmiit mielikuvat minulle kuuluvista täydellisistä onni-tuotteista voivat olla ansa. ”Tyytyväisyys on elämän onni”, muisteltiin pirtin seinästä.

Onko onni tie, ja rakkaus avain?

Rakastaessani kaipaan ja näytän sen läheisilleni. Kiitän heistä.

Pohtiessani elämän mielekkyyttä koen oivalluksia. On tyydyttävää saada avattua asioita kahteen suuntaan.

Aikuisen hyveellisyys on luoda puitteita. Antaa mahdollisuuksia sattumille. Olla avoin, rohkea, aito, seikkailunhaluinen ja rohkea. Pitää huolta itsestä ja toisista. Lievittää onnettomia oloja. Luoda toiveikkuutta. Tehdä töitä sen eteen että kaikki onnistuvat. Antaa sanojen muuttua teoiksi. Valita oikea seura.

Mutta jos suoritan, en ole läsnä enkä huomaa.

Onni älytään.

Lapsuuden muistoissa pelkistyi yhdessäolo ja keskittymisen ilo. Yksinkertaisuus. Meille tällaisia haltioitumisen kykyjä olivat olemassaolon ihmettely, taidetyö ja kiitollisuus. Oli myös onnea olla pohtimassa.

Sillä, onni ei ole sivutuote.

Se on päätuote.