Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja Vesa Teppo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Mainokset

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Viisaudesta

Tapani Hautamaäki teki kaksoisroolin  alustamalla keskustelun ja johdattelemalla sitä. Mielenkiintoinen alkuasetelma lähti uuden Tuntemattoman sotilaan Koskelan toimista, jotka Tapani oli huomannut monessa kohtaa elokuvaa; näissä toteamus rauhallisesti ”No niin, mennään!” osoitti hiljaista viisautta monessa vaikeassa paikassa. Tapani vertasi tätä Herakleitoksen ajatukseen filosofoksesta, ihmisestä joka rakastaa viisautta, hänellä viisaus viittaa harmoniaan josta voidaan sanoa ”yksi on kaikki”, so. ihminen ymmärtää yhteytensä kokonaisuuteen. Tätä Koskela toteutti. Toisaalta näissä Koskelan toimissa oli myös stoalaisen perinteen mukaista viisautta, eli viisas hallitsee tunteensa . Tästä lähdettiin miettimään mikä on viisaaan valinta ja ehkä enemmän päädyttiin siihen, miten viisaus kehittyy.

Alussa sivuttiin monia lähtökohtia: Mitä on vanhus ja viisaus? Voiko nuori olla viisas? Mikä on intution vaikutus? Pohdittiin kasvuympäristön ja toisaalta riippumattomuuden ja pelkäämättömyyden osuutta.

Viisauden kehittymiselle pidettiin tärkeinä rakennuspalikoina jonkinlaista älyä, halua ja kykyä oppia, uteliaisuutta ja kiinnostusta ilmiöihin ja arvoja/eettisyyttä kasvatuksen ja ympäristön kautta, matkan edistyessä ajan kanssa tulee sitten rohkeus, myötätunto, kokemukset ja tieto mahdollisesti tilannesidonnaisuus, todellisuus missä elää.

Muita sivupolkuja mentiin, mutta naurut kirvoitti vetäjän heitto nimeltä mainitsemattomasta poliitikosta, josta yksimielisesti todettiin, että ”älyä ja toimintatarmoa riittää mutta viisautta uupuu”. Sen sijaan toisinpäin, kuka kaikkien tuntemista henkilöistä olisi viisas, ei kukaan ehdotetuista ( Sauli Niinistö, Esa Saarinen tai metropoliitta Ambrosius) saanut yksimielistä kannatusta.

Joitakin määritelmäyrityksiä viisaudesta tuli: Viisautta on sisäisen ristiriidattomuuden kokemus riippumatta ulkoisista häiriöistä. Viisaus on kykyä käyttää älyä optimaalisesti hyväksi. Viisas ymmärtää oman toiminnan vaikutukset ryhmälle. Viisaalle itselleen ei ole merkitystä tiedolla, että on viisas. Viisautta mietittiin myös tienä, joka lähestyy mutta ei saavuta tavoitettaan.

Lopuksi lainaan opettajani Timo Klemolan kirjasta Taidon filosofia – filosofin taito jatkoa alun Herakleitokselle. ”Buddhalaisuudessa prajna, viisaus, tarkoittaa sellaista ymmärrystä, joka syntyy oman paikkansa kokemisesta kaikkeudessa. Prajnaan liittyy aina karuna, joka voidaan kääntää rakkaudeksi tai myötätunnoksi. Jos ymmärrämme olevamme osa kaikkea muuta, mitä on, se synnyttää meissä myötätuntoa kaikkea olevaa kohtaan. Kreikan kielen sana filosofia pitää sisällään samat elementit. Viisaus ei ole pelkkää käsitteellistä ymmärtämistä, vaan se viittaa kokemukseemme todellisuuden luonteesta.”

 

Näkökulman vaihtamisen taito

Kirjoittaja: Tapani Hautamäki

 

Tällä kertaa kenelläkään ei ollut valmista aihetta, mutta sellainen löytyi aika äkkiä: Näkökulman vaihtamisen taito.

Aivan ensiksi jouduttiin pohtimaan näkökulman ja mielipiteen eroa. Esitettiin, että mielipide on jonkun käsitys jostakin asiasta. Näkökulma taas kertoo asetelmasta, josta käsiteltävää asiaa tarkastellaan. Esimerkiksi työehtoneuvotteluissa palkansaajien näkökulma tehtävään sopimukseen on erilainen kuin työnantajien näkökulma. Kun käsiteltävää asiaa tarkastellaan eri näkökulmista, se saattaa näyttää ja usein näyttääkin erilaiselta. Aivan, kuten talo näyttää erilaiselta etupihan puolelta katsottuna verrattuna siihen, miltä se näyttää takapihan puolelta.

Näkökulman vaihtaminen voi johtaa siihen, että myös mielipide muuttuu, mutta haluammeko me vaihtaa näkökulmaa? Keskustelijoiden mukaan kysymys on usein hyvin tunneperäisestä asiasta. Ihminen on kasvanut tiettyyn arvomaailmaan ja omaksunut sen mukaan asenteensa esimerkiksi pakolaisiin. Näkökulman vaihtaminen vaatii rohkeutta ja toisaalta valistuneisuutta ymmärtää, että asiaa voi tarkastella myös muista kuin omasta näkökulmasta. Näkökulman vaihtaminen tai avartaminen voi oikean tiedon ja ymmärryksen varassa myös muuttaa omaa alkuperäistä käsitystä. Täydellinen pitäytyminen omassa näkökulmassa viestii joidenkin keskustelijoiden mielestä tyhmyydestä tai mielikuvituksen puutteesta.

Jos kaksi, eri näkökulmista ratkaistavaa ongelmaa tarkastelevaa toimijaa haluaa löytää ongelmaan yhteisen ratkaisun, se voi löytyä siten, että ongelma kuvaannollisesti siirretään toimijoiden välistä hieman etäämmälle. Tällöin molemmat toimijat pysyvät omissa asemissaan, mutta kun ongelma on siirretty hieman etäämmälle, heidän näkökulmansa lähenevät toisiaan. Tämä antaa mahdollisuuden löytää ongelmaan yhteisen ratkaisun.

Keskustelussa herätti väittelyä se, miten riippumattomuus vaikuttaa siihen, miten eri näkökulmista asioita tarkastelevat tahot pääsevät yhteisymmärrykseen. Toisen mielipiteen mukaan riippuvuus pakottaa tahot hakemaan ongelmaan yhteisen ratkaisun. Vastakkaisen mielipiteen mukaan juuri täydellinen riippumattomuus auttaa muuttamaan näkökulmaa ja johtaa eri osapuolet yhteisen näkemykseen. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että terveellisellä tavalla itseään arvostava ihminen pystyy arvostamaan myös muita ja näin hänellä on edellytykset toimia ongelmien ratkaisijana.

Lopussa pohdittiin vielä sitä, onko nykyään vaikeampaa löytää yhteisiä näkökulmia, kuin aikaisemmin. Keskustelussa esitettiin käsitys, että maailma on mm. nopean digitalisaation ja globalisaation myötä muuttunut paljon entistä kompleksisemmaksi. Jotkut pysyvät muutoksessa paremmin mukana kun taas toisen asema heikkenee ainakin suhteellisesti. Mitä enemmän tällaista erilaistumista tapahtuu, sitä vaikeampaa on löytää yhteisymmärrys ratkaistavina oleviin kysymyksiin. Kuitenkaan kehitystä sinänsä ei pidetty ongelmana. Ongelma sen sijaan on, kuinka kaikki ihmiset voidaan pitää mukana kehityksessä.

Hyvän tekemisestä ja siitä miten tulisi elää

Tällä kertaa aihe nousi keskustelijoiden joukosta. Eräs oli pohtinut ihmisen taipumusta hyvään, pyrkimystä hyvillä teoilla tulemaan hyveelliseksi. Mitä voi tehdä, jos ei tiedä mitä hyötyä siitä on? Onko hyvän tekeminen aina hyvää?

Riku Välitalon johdolla lähdettiin liikkeelle niin, että jokainen kirjoitti yo. aiheesta itseään kiinnostavan kysymyksen paperille, joka siirrettin seuraavalle kommentointia varten; tästä kysymysjoukosta  aiheen esittäjä valikoi tarkemman kysymyksen: Voiko hyväntekijä koskaan oppia pois tavastaan? Ja sen vastine: Miksi pitäisi voida?

Alkuperäinen pohdinta oli lähtenyt taloustieteilijä Milton Friedmanin väitteestä: Yritysten ei tarvitse tehdä yleistä hyvää. Tähän vastineena pohtijalta:  Mitä yksilön sitten pitäisi tehdä? Mitä yksilön kuuluisi haluta? Pitäisikö palvella primaaristi omaa etuaan tai muuta suuntausta? Läheneekö tämä kysymystä Miten tulisi elää? Keskustelussa käväistiin mutka yritysetiikan ja hyvän johtamisen poluilla, kallistuttiin sille puolelle , että yritysten tehtävänä on tehdä tulosta osakkeenomistajille, jos yritys toimisi vain hyvien arvojensa pohjalta tuottamatta, se kaatuisi pian ainakin länsimaissa.

Jos hyväksytään, että pitää tehdä hyvää, millä mitataan?Jos hyvää ei voida mitata, mitä väliä on millään? Joku asia voi näyttäytyä lyhyellä tähtäimellä hyvältä, mutta pidemmällä välillä joskus tulevaisuudessa, se voikin osoittautua huonoksi. Jos ei voi mitata, eikö tekeminen ole harmaata massaa, randomia?

No vastineeksi alkoi löytyä positiivisempia kannanottoja. Hyvä teko on, jos ajattelee ensin toisen kannalta; jos sen tarkoitus on hyvä ja se tulee sydämestä. Toisen ihmisen tasavertaista kohtaamista ja vapaaehtoisuutta ja pyyteettömyyttä korostettiin, myös palautetta kannattaa kuunnella. Hyvä teko voi olla osittain itsekäskin: itselle tulee hyvä mieli, jopa onnellisuus voi lisääntyä hyviä tekoja tehdessä. Ja ajateltiin, että ei haittaa, vaikka alkuaan olisi osittain itsekkäätkin tarkoitukset hyvissä teoissa. Muisteltiin Dalai Lamaa: Jos päätämme olla itsekkäitä, meidän täytyy olla itsekkäitä älykkäällä tavalla auttamalla toisia! Esitettiin myös, että se mikä saa meidät tuntemaan itsemme arvokkaiksi, iloisiksi ja luottavaisiksi, saa myös lähimmäisen tuntemaan niin. (Useimmiten)

Kuten näissä keskusteluissa usein käy, kysymyksiä tuli enemmän kuin vastauksia, mutta myös yhteistä ajttelua syntyi. Alkuperäisen kysymyksen esittäjältä tuli hienoa loppuyhteenvetoa: Arjen logiikka ja filosofian logiikka eivät täsmää. Kokonaiskysymys on laaja. Ihmisellä on mieltymys mielekkyyteen ja hän kokee usein hyväksi sen, minkä kokee mielekkääksi. Palattiin kysymykseen: Miten tulisi elää? Ja vastauksena: itsensä mukaisesti.

 

 

 

Intuitio

Einstein kuulemani mukaan halusi ajatella kuin Jumala. Lukemani mukaan hän kertoo, että on myöhään kypsynyt ihminen. Hän alkoi leikkiä vasta aikuisena. Mutta koska hänellä oli aikuisen aivot, leikit pulpauttivat maailmaan vallankumouksellisia ajatuksia ja tietoa.

 

 

Eero kertoi, että oli ajatellut iltaa ei-kovin-valmistellen. Hän kehotti meitä tunnustelemaan kokemuksiamme siitä, kun sanat, ajatukset, joskus vain tulevat. On oikea ja kirkas hetki.

Sisko jatkoi kertomalla, miten on oppinut luottamaan ja antamaan tilaa oivalluksille. Intuitiolle, joka tuntuu varmuudelta.

Innokkaina jatkoimme. Onko kyse vaistoista, mielikuvituksesta, mielikuvaharjoittelusta,  kokemuksista, tunteista, toiveista, alitajunnasta, tilannetajusta, ensivaikutelmasta?

Tuntui, että on kyse kylmän järjen vastakohdasta.

Aivoja arvostetaan liikaa, väitettiin. Ne kuvattiin intuition viholliseksi. Aivot ovat epäluotettavat, koska ne todistavat aina, että olet oikeassa. Kognitiivinen kapasiteetti on hyvin rajallinen verrattuna keholliseen aistimiseen, kyllä, tämä oli meistä totta.

Joskus tartun tilaisuuteen ja minulla on varma hytinä. Tiedän ilman sanoja. Uskon. Luotan. Varmuudessa, joka on oikeassa. Perustelematta.

Kaikki eivät vakuuttuneet aluksi siitä, että intuitio on aina oikeassa. Tuntemus nousee samasta maaperästä, minkä ihminen tuntee oikeaksi. Millainen maailmani on. Onko mysteeri mahdollinen, millaiset säännöt maailmassani vallitsevat.

Alustajat jatkoivat kertomalla älykkäästä intuitiosta. Kyvystä, jota voimme harjoitella tunnistaaksemme oikeita ja vääriä signaaleja, järjestääksemme sikinsokin-listaa.

Minkä suhteen asioiden on oltava oikein?

Nähdä metsä puilta.

Intuitio antaa uusia kysymyksiä. Se antaa ratkaisun aihion. Se tuottaa täysin uutta tietoa yhdistelemällä asioita uudella tavalla.

Intuition sanottiin olevan varhaisempaa, alkukantaisempaa kuin tietoinen mielemme. Se on evoluution myötä tehnyt meihin kyvyn herkkyyteen, virittyneisyyteen ja läsnäoloon. Moniaistisesti. Yön-yli-nukkuminen oli tuttu keino. Ja juoksu.

Huomasimme, että pelkoihin liittyvä pakeneminen ei ole intuitiota. Se on vaistoa. Toivemaailmakaan ei ole intuitiota. Se on tunnetta.

Silti, intuitio ilmaisee itseään vahvasti keho-tuntemuksin. Sydän-aivoilla, vatsa-aivoilla, suolistotuntemuksin.

Intuitioon liittyy jännittävä pysähtyminen. Ulkoinen hiljenee, sisäinen kuplii. Liityn merkityksiin. Jokin avautuu kahdella tavalla, ja tiedän kumpi on oikein. Järjelläkin jälkeenpäin analysoiden.

Intuition etymologia kertoo, että se on ymmärrystä. Harkintaa sydämen viisauden perustalta.

Intuitio käyttää meitä. Siksi se toimii vain luottamuksessa. Ja siksi se on aina oikeassa.  Näemme tämän joskus heti, joskus myöhemmin.

Maailma on suuri, hyvä ja kaunis, ihasteltiin. Tähti otsassasi. Tähtikuvio taivaalla.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Mahdollinen yhteiskunta

Mielenkiintoinen ilta!

Puntaroimme hyvää yhteiskuntaa kahdentoista väitteen avulla. Väitteet oli koottu manifesteista, filosofeilta, talousaatteista ja Raamatusta. Tehtävänä oli sijoittaa väite nelikentälle, jonka suureet olivat Mahdollinen vs Ei-mahdollinen sekä Ei-toivottava vs Toivottava.

Koska tavoittelimme yhteiskunnallista tilaa, jouduimme pohtimaan jokaisen väitteen kohdalla ihmisen ja yhteiskunnan mahdollista ristiriitaa. Ristiriitoja löytyi, mutta oli oivaltavaa tavoittaa Yhteiskuntaa.

Väitteiden konteksti tuntui myös tärkeältä taustatiedolta, vaikka saatoimme päätyä soveltamaan väitettä nykyaikaan. Osa väitteistä oli utooppisia, osa jopa inhorealistisia.

Näimme ihmisen pysyneen samankaltaisena ”iät ja ajat”. Itsekkäänä ja laumasieluna. Olemmeko aidosti yksilöllisiä nykyisin, vai kuvittelemmeko vain? Mitä järjellisyyden lisääntyminen on merkinnyt ja merkitsisi? Tarvitsemmeko auktoriteettejä, johtajaa vai vapautta? Kuinka pitkälle myötätunto kantaa?

Vertailimme amerikkalaista unelmaa ja suomalaista hyvinvointivaltiota. Mitä on realismi, mitä realistisuus. Onko idealismilla sijaa?

Mutta. Tässä väitteet. Sijoittele ne halutessasi itse. Kommenttiosioon on suotavaa kirjoittaa myös pitempiä pohdintoja.

1. Kaiken, minkä tahdotte teille tehtävän, tehkää se samoin heille! (Raamattu)

2. Kohtele ihmistä päämääränä, älä välineenä! (Kant)

3. Hallitsija on normaalin moraalin yläpuolella, kaikki on sallittua kansan parhaaksi. (Machiavelli)

4. Huomisesta huolehtiminen turmelee ihmisen. (Rousseau)

5. Hengen kehityskulku johtaa korkeimmalle tasolle, jossa ihmisen järkiperäisyys kasvaa. (Hegel)

6. Ihminen on aina yhteiskunnallinen olento. (Marx)

7. Ihmisten on osallistuttava yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen. (Aristoteles)

8. Yhtäläisten perusoikeuksien pohjalta ihmiset rakentavat oman tulevaisuutensa. (Liberalismi)

9. Suomalaisuus on monikulttuurisuutta parempi. ( Muutos 2011)

10. Pienen kansan voima on sivistys. (Snellman)

11. Valistunut diktatuuri mahdollistaa järkiperäisen edistyksen. (Hobbes)

12. Ihmiskunnan kehittäminen vaatii rodunjalostusta. (Eugeniikka)

Tässä illan tuotos, jossa kolme kantaa on merkitty eri värein

 

Tässä yhteinen näkemyksemme

 

Kirjoittakaa!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Pikachu kävi täällä

Istahda kahvilaan, ja sinulle esitellään illan puheenjohtaja, Pikachu. Tervehdi Pikachua.

Kirjoitan itseni ulos ensitapaamisesta 😽

Poistan tekstistä aistimukset, ärsykkeet, elämykset, mielipahan ja mielihyvän.

Jää vain ulospääsy. Se ei ole enää psykologinen tila. Tunnustelimme hienovaraista eroa psykologisen ja filosofisen tilan välillä. Mikä muuttui? Muutuinko itsekin?

Avauduin hetkeen. Odotan. Annan jotain pois. Uskaltaudun johonkin. Tunnen moninaisuuden. Tunnen ykseyden. Olen sisällä tapahtumassa. Virittäydyn.

Päivi kertoi valistusfilosofi Rousseaun ajattelusta, ja erityisesti täydellistymiskyvystä. Rousseaun mukaan täydellistymiskyky ”viittaa ihmisluonnon muutosherkkyyteen, eikä vain kykynä oppia ja kehittää kaikkia luonnollisia henkisiä kykyjä, vaan syvemmin niin, että ei ole ihmisluonteen mukaista pysyä alkuperäisessä tilassaan. Sen sijaan on pyrkimys syventää oloa uudenlaiseen, omaan olemassaolon muotoon.”

Hän kertoi myös että Rousseau kritisoi sekä kristinuskon perisyntiajattelua, että porvarin alistavaa, kyltymätöntä suhdetta toisiin ja maailmaan. Rousseau kehotti nöyryyteen ja rationaalisuuteen, ”myyttien hämärästä järjen valaisemaan maailmaan”. Päivi kysyi myös, onko valaistuminen täydellistymiskyky.

Yritimme ymmärtää ihmisen halua hallita. Voiko olla liian rationaalinen? Voiko itseyden uhraaminen olla hallintaa? Mitä teen vajavaisuuteni kanssa? Mitä on olla hyvä ihminen? Olivatpa Rousseaun sanat ja teot ainakin syvässä ristiriidassa keskenään.

Muuttuuko ihminen ja miten ihminen muuttuu?

Mitä merkitsee se, etten pyri, en tavoittele?
Onko ”alkuperäinen tila” myytti vai Tila?

Vai onko se Hetki, paikka ”Pohjois-Norjassa avaran meren äärellä, jossa hengitän usvan sisälleni, liudennun ja olen yhtä aikaa”? Onko paikka tallella minulle, siellä, jos menen takaisin?

Mistä tunnistan kokonaisuuden, ”kun ymmärrämme vain niinkuin ymmärrämme”?
Vaikka tunnustan, että mikään näkökulma ei sisällä kaikkea oikeutusta, ei absoluuttista eikä lopullista.

Tragedioista. Kriiseissä. Toisesta. Joskus osaan tyhjentyä ja nöyrtyä. Kysyä. Kuunnella. Ottaa riskejä. Havahtua, että joka päivä on kuolemista.

Joskus on vain tehtävä jotain kraavisti. Antaa minuuden hajota, identiteetin kadota. Mutta mistä tiedän, että tämä on läksyni nyt?

Mitä jos ryhdyn epäilemään omia viisauksiani? Voi olla tuskallista jos ei roiku missään. Elämän tarkoitus ei löydy niin vaan.

Palasimme tunnustelemaan, miten psykologinen ahdistus eroaa eksistentialistisesta ahdistuksesta. Kun oleminen kutsuu olemaan, ei pakenemaan. Kun olen irrallaan, mutta en esine. Kun olen lähempänä itseäni kuin oma iho.

Kerrottiin, kuinka taideteoksella on kyky muuttaa ihmistä. Pikachu lastenhuonneessa vai Pickachu kokoushuoneessa? Lapsuus tempaa minut vastustamattomasti tässä nyt. Leikkiäkö tämä vain oli?

Lämpimät jalat, lämmin keho. Me tässä piirissä ja niin lähellä.

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Kamppailu

Puolihuolimaton kysymys viritti meidät vauhdikkaaseen keskusteluun: Onko jokin asia, johon haluaisit niskalenkin?

Makustelimme niskalenkkiä. Kilpailen. Kasvan. Ahkeroin. Menestyn. Rikastun. Tuhoan. Uhoan. Talouden kieli ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta nyt.

Mutta kamppailu, joka ei ole elämää vastaan? Joka on realistinen, tosi ja luova.

Juteltiin itsensä kanssa kamppailusta ja omien vahvuuksien löytämisestä. Kun näen mahdollisuuteni tässä, kaikki saavat siitä. Mainittiin miljonäärien, Sorosin ja Kampradin, elämäntyöt demokratian ja työllisyyden hyväksi.

”Yhdynkö runsauden virtaan?” Näenkö itseni kokonaisuudessa? Miten näen uutta?

Kerrottiin erityisestä sietokyvystä, resilienssistä, jonka määrä vaihtelee ihmisillä. Terapeutit kutsuvat tällaisia lapsia voikukkalapsiksi: ne kasvavat vaikka betonin läpi. Ilman ympäristön tukea. Kamppailua, varmasti.

Valtava kuilu alkoi avautua Matin lauseesta: ”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme”.

Onko Asenteemme Kamppailu? Onko OmaJuttumme Kamppailu?

Mitä meidän pitäisi ymmärtää?

Varmasti ainakin että asenteellamme, silmälaseillamme on väliä. Että tosiaan näen toisen sellaisena kuin itse olen. Mitä se sitten merkitsee?

Varmasti myös sen, että maailma ei ollenkaan aina ole sellainen, kuin se On. Minkä asioiden puolesta olen valmis taisteluun?

Mutta, mitä tarkoittaa että näen maailman sellaisena kuin se On? As it is. Hyväksyen. Leväten, kun voin kokea eläväni itseni näköistä elämää.

”Harh hoissa on hyvä olla”, nauratettiin aluksi.

Jos todellisuus ja kamppailu yhdistyisivät? Kohta, jossa tahdon rauhaa enemmän kuin mitään muuta.

Välittömät tulkinnat, joksi intuitiota arkiajattelussa kutsumme, voivat viedä harhapoluille. Mutta aika ja luottamus auttavat mieltä etsimään ratkaisuja. Oivallukset saattavat tulla odottamatta ja yhtäkkisesti. Tästä lisää kiinnostuneille Asta Raamin kirjassa Älykäs intuitio.

Voiko ajatella, että todellisuuskin kamppailee paljastuakseen? Ollakseen sellainen kuin On? Kerrottiin solujen kielestä ja kasvien tietoisuudesta.

Kun puu murtautuu esiin ja saa minut sanailemaan? Kamppailua 😊

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Mielenkiintoista!

Kesä-Sokrateskahvilaa vietettiin Nallikarin merellisessä ympäristössä ukkossateen jälkeen. Ilmassa tuoksui uusi ja raikas.
Virittäytymisenä  illan aiheeseen alustaja pyysi jokaista miettimään hetken, mitä mielenkiintoista oli sattunut lähiaikoina tai mitä ”mielenkiintoista” toi mieleen.
Alustuksena luettiin Mielenkiintoista!-tarina kirjasta  Roberto Casati ja Achille C. Varzi: Ylittämättömiä yksinkertaisuuksia (filosofisia kompakertomuksia). Tarinan jälkeen pohdittiin, oliko joku muuttunut omassa ajattelussa.

Leppoisa mutta vireä keskustelu käytiin ja avoimia kysymyksiä jäi. Jäi myös vaikutelma, että avoimuus, tieto ja innostus sekä näkökulman vaihtamisen taito auttavat löytämään asioiden mielenkiintoisia puolia, mutta jos kaikki on mielenkiintoista, se onkin tylsää ja uuvuttavaa, harmoniaan tarvitaan tasapaino tylsän ja mielenkiintoisen välillä. Lopussa kysyttiin vielä: jos on avoin kaikelle, pitääkö silti olla jotain pysyvää?

Ja kirjoittajasta tämä ajatelma liippaa aihetta:
”Kaikki sellaiset tavat katsoa asioita, jotka eivät yllätä meitä, ovat vääriä. Jos jokin todellisuuden alue tulee meille tutuksi, se menettää jotakin todellisuudestaan. Filosofinen ajattelu on palaamista tutusta yllättävään. Se on todellisuuden näkemistä hämmästyttävänä.
(Paul Valéry)

Merkitys

Tämä ilta näytti, miksi Sokrates-kahvila aikoinaan perustettiin ja miksi ihmiset jaksavat käydä vuosi toisensa perään yhteisissä illoissa. Pirkko oli tehnyt hienon, visuaalisesti kauniin, ilmavan ja monitasoisen alkuvirittelyn taitellusta paperiarkista, joka eri tahoiltaan paljasti uusia puolia. Alkukysymyksenä oli: Mikä merkitys on? Missä se sijaitsee? Ja yhteistyö vetäjän , Hannu Juuson, kanssa oli saumatonta. Ensin vetäjän rooli oli hienovarainen antaen alustajalle tilaa, sitten se kasvoi taitavaksi keskustelun ohjaamiseksi. Ja itse keskustelijat olivat toisiaan kunnioittaen ja innostaen mukana pohdinnassa. Ja tämä kokonaisuus synnytti yhteistä ajattelun liikettä, uusia näkökulmia! Ja ydin on tässä yhteisyydessä, yhdessä kokemisessa, blogin muistiinpanot antavat vain kalpean aavistuksen.

Alussa joku totesi, että koko ympäristömme on täynnä merkityksiä, pitää pysähtyä ja nähdä, tulla tietoiseksi niistä. Se, että joku asia on tärkeä ja siihen liittyy vaikuttavuus, tekee siitä merkityksellisen; merkitys on jotain, minkä kokemus lisää arvoa. Merkitys on ihmisen sisällä, arvoissa ja arvostuksissa, joskus asian merkityksen huomaa vasta, kun on sen menettänyt. Tälle vastapainona nousi: merkitys syntyy ”välissä”, se luodaan yhdessä. Käytännön esimerkkinä tälle oli vaihto-oppilaan oppiminen saunojaksi pikkuhiljaa, yhdessä perheen kanssa kokien.

Joku pohti, ovatko merkitykset olemassa ilman, että minä näen niitä. Maailma on merkityksiä täynnä, kuinka paljon voin ymmärtää? Toisen mielestä merkitys voi olla neutraali, esimerkkinä suojatie, mutta pitää tietää mihin sitä käytetään. Yhtenä esimerkkinä oli auringon merkitys maapallolle, se on riippumaton siitä, antaako ihminen sille merkityksen vai ei. Tähän tuli tiukka vastine: ilman ihmistä, hänen kokemustaan, asioilla ei ole mitään merkitystä.

Alkuun yo. pohdinnoissa haettiin, onko yhtä merkityksen ideaa, yhtä kokemusta; kokeiltiin voiko merkityksen syntymisen mekanismia löytää saunaesimerkin avulla. Ja lopussa nousi ehdotelma: merkitys on monikerroksellinen, siinä on eri tasoja, jotka voivat olla totta yhtä aikaa. Ja tähän kuin pisteenä i:n päälle Pirkko pyysi taittamaan paperiarkin yhden reunan esille.

Paljastui Antti Hyryn teksti: ”Sitä kun ihminen lähtee täältä, se on ihan sama, mitä se on kirjoittanut.”

Tekstipohjaisen kriittisen ajattelun harjoitus

Kokeilimme uutta: mietiskelimme ja tämän jälkeen pohdimme kriittisesti Rikun jakamaa kertomusta.

Kertomus on Brenifier & Millonin kirjasta Learning to philosophize with Nasreddin Hodja. Riku kertoi, että kertomus on välimerellinen. Päämääränä oli muotoilla tarinan opetus. Suomennos Rikun:

 
Runoilija

Yksi kylän mies pitää runojen kirjoittamisesta, ja pyytää Nasrudinia kuuntelemaan muutamia runojaan. Tietäen entuudesta, että tämä voi olla riskialtista touhua, Nasrudin yrittää kohteliaasti kieltäytyä. Tietäen myös olevansa hyvinkin tietämätön runouteen liittyvistä asioista. Mutta mies on sinnikäs vakuuttaen luottamustaan Nasrudiniin ja hänen viisauteen. Pakotettuna Nasrudin lopulta suostuu. Hän kuuntelee kärsivällisesti pitkän runon, ja sen loputtua ei sano mitään. ”No!” sanoo runoilija. ”No mitä?” kysyy Nasrudin. ”No mitä pidit?” ”Tahdotko todella tietää?” Lopulta pakotettuna Nasrudinin on vastattava. Niinpä hän antaa rehellisen mielipiteensä:”runosi on huono, se on mahyaileva, turhanpäiväinen ja tylsä.” Runoilijamies tulee punaiseksi suuttumuksesta, ja viisi minuttia hän huutaa täyttä kurkkua Nasrudinille nimitellen häntä, ja kehitellen mitä mielikuvituksellisimpia loukkauksia. Kun mies rauhoittuu, Nasruddin kommentoi: ”No, sinun runoutesi on kamalaa, mutta proosasi on hienoa!”

 

Jokainen yritti löytää aluksi mahdollisen opetuksen. Sitten perustella olenko samaa vai eri mieltä opetuksen kanssa osoittamalla se tekstistä. Pikkuporukassa vertailimme ajatuksia ja valitsimme yhden muille jaettavaksi.

Kolmesta opetuksesta jouduimme valitsemaan sen, joka sopisi huonoiten.

Siitä käynnistyi keskustelu, jota luonnehdittiin lopussa ongelmien keksimiseksi. Muutamien mielestä väitteiden ja vastaväitteiden keksiminen oli väkinäistä. Ponnistelimme ja vetosimme tekstin sanamuotoihin, informaatioon ja tunnelmaan. Kinattiin siitä, mikä on totuudellista tai aitoa.

Loihittiin kaksi erilaista tulkintaa, kaksi tapaa lukea kertomus. Molemmat rakentuvat sille, mikä näyttää olevan runoilijan ja Nasruddinin suhde. Löydät opetukset ja tulkinnat kommenttiosiosta.

Mikä nousi tarinasta, mitä toimme elämästämme mukaan? Luinko Opetuksen, koska sitä kysyttiin? Mitä välimerellisyys merkitsi?  Olisiko meidän pitänyt tietää kertomuksen konteksti, tapahtumat ennen ja jälkeen. Nasruddinin rooli tarkemmin yhteisössään. Eksegeesikin mainittiin.

Olinpa silti virkistynyt lopussa.

Kertomus kertomuksesta loi kohottavan hetken!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton