Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

”Jo isäni ihmetteli ja pohti – oliko hän filosofi?”

Onko filosofinen-keskustelu käsite?

Vaikutti, että voisimme luonnehtia sitä vertaamalla tavalliseen-keskusteluun.

”Se on ennakkoluulotonta. Se käsittelee kiistanalaisia asioita, joihin kenelläkään ei ole yksinoikeutta. Se on kysymysten etsimistä. Siinä vaihdetaan näkemyksiä suurista kysymyksistä kuten hyvä, paha tai hyvyys.”

Väitettiin, että filosofinen keskustelu etsii vastausta miksi-kysymyksiin. Puhummehan silloin merkityksistä ja arvoista. Kyselemme mistä tulemme, minne tähdet kulkevat, kuka minä olen. Pohdimme sellaista, mihin tiede ei yllä.

Ehdotettiin, että siinä johdonmukaisen pohdinnan avulla ratkaistaan ongelma. Siinä määrittelen, kuvaan ja perustelen. Puolustan uskomuksiani, päästän irti mielipiteistä, seuraan ajatustani, kuuntelen puhettani, ajattelen ajatustani, muutan ajatteluani.

Maailmankatsomusten ja filosofioiden raja toisinaan liukuu, toisinaan eriytyy.  Havainnot ja metodi kietoutuvat ja saattavat muuttua systeemeiksi. Maailmasta voi väittää vastaansanomattomasti sekä järjen, havainnon, toimivuuden että kokemusten perusteella. Kasvamme syyn ja seurauksen lakeihin, mutta harva tätä ihmettelee. Moni unohtaa lapsen uteliaan asenteen.

Filosofisella pohdinnalla on muoto: se kasvaa, avautuu ja kehkeytyy. ”Se vaatii kokemusten yhdistämistä, kehollisen ja sielullisen tiedon yhdistämistä.”

”Tieteenfilosofiaa kouluihin”, ehdotettiin. Onhan hämmästyttävän vaikeaa sanoittaa nolla. Yhtä outoa sekin, ellemme kykenisi yhteistyöhön ilmastotavoitteissa.

 

Oliko tämä paljo puhe ollut filosofista keskustelua?

Jonkun mielestä ei, koska ”keskustelu ei kosketellut kokemuksia, eikä rauha tule ennen kuin löytää vastauksen”. Monille meistä ilta oli energinen olotila, hauska, virtaava, suopea ja lämmin. Keskustelu tuntui hyvältä, oli kuunneltu, oli kysytty uudestaan ja uudestaan, mistä filosofisessa keskustelussa on kysymys.

Mitä se sitten on, kun sallit neljäntoista kysyä sinulta mitä todella ajattelit. Ja muutut.

Laulu

 

Tuntea elävänsä kun ymmärtää itseänsä, vai ymmärtää itseänsä kun elää elämäänsä, vai laulaa laulu

 

(Tässä vaihtoehtoinen tulkinta Irwinille. Keskustelussa mainittiin myös pelkästä laulamisen ilosta syntyvä linnun reviirilaulu)

Syntymä ja kuolema

 

Jos pystyt kuvittelemaan jotain, onko se todiste jostain?

 

Halusimme ymmärtää ihmistä ja itseämme syntymän ja kuoleman edessä, välissä ja vieressä. Keskustelu vaati useita kysymyksiä, tapailuja ja tunnustuksia.

Mitä sanoja käyttäisin filosofisessa pohdinnassa: sielu, henki, ikuisuusolento, itseys, illuusio, vietti, pyhä?

Mihin sanani liittyvät, ja tunnistanko yhteyden ajatteluun, tunteisiin, uskomusjärjestelmiin ja eettisyyteen?

Millä tavalla voin kokea olevani ikuisuusolento?

Ehdotettiin, että aavistelulle olisi sijaa: ”Ajateltu minuus on korvike, tarvitsemme kokemusta turvasta.” ”Ihminen tarvitsee arvokkuuden kokemuksen.” ”Minkälainen jälki minusta jää?” ”Miksi haluan kokea jatkuvuutta?”

”Mutta eikö meidän pitäisi elää tämä elämä, ja yrittää tehdä se itselle järkeväksi!” ”Minua ei kiinnosta tuonpuoleisuus!”

”Onko ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä vain uskonnollinen kysymys?” ”Lopullisuus on niin lopullista.” ”Merkityksellisyys on tarve.”

”Miksi hautaat lajitoverisi?”

 

Lopuksi meiltä kysyttiin haluatko parisi kanssa lapsen maailmaan ja miksi.

Hauska ja vakava kysymys synnytti sen vastauksen, minkä jokainen kuvitteli.  Mikä on tapana. Mitä ajattelen. Mitä olin kokenut. Mihin uskon. Mikä on mahdollista. Mikä on mahdotonta.

Sukellus

Kuka minä olen?

[Haluatko, että katson sinua nyt kun seisot edessäni. Mustikansininen mekkosi ulottuu lattiaan. Nojaan eteenpäin. Mietitkö mitä sanoisit, kysyn kasvoiltasi. Kerrot, että hän makaa kuolinvuoteellaan. Olen kuullut, että elämää voi katsella silloin kuin filmiltä. Haluanko nyt että olet huoneessani. Tippa naksuttaa seinällä. Siitäkö keksit haluta jotain piristystä itsellesi, ehkä.

Pyydät, että keittäisimme ruismarjapuuroa. Poimit minulle puolukan. Se on makea suussani, ei yhtään hapan kuten tavallisesti. Muistan kun isäni oli tullut sodasta ja rakentanut leikkimökin. Mustikanvarpu keinuttaa, minulle tulee lämmin ja käärin villaisen pontson selkääni vasten. Sinä olet nukahtanut.]

Pitiko minun analysoida tämä? Liityin toisen maailmaan. Miten se ymmärretään?

Mitä tämä olisi ollut ilman aisteja. Kehoni puheli ilman sanoja. Kuuntelin tarinaa. Muistoni heräsivät. Keskityin. Taputin koska jokin liikutti minua.

Onko-olemassa-mieltä-ilman-kehoa.

Halvaantuneen mieli voi olla kirkas. Kuollut rakas tulee uniin, kannustaa vaikeissa hetkissä. Olen varma ja tiedän sen.

Kun keskustelen itseni kanssa, tunnustelen sitä mikä ilmenee kehossani.

Onko kyse muistamisesta, mysteeristä, projektioistamme vai pimeän aineen mahdollisuuksista? ”Toisesta maailmasta”, siitä, mitä tiede ei kysy?

Vai siitä, mitä en itse enää kysy.

 

(Helena Ratinen, tanssi)

Puhetta rehellisyydestä

 

”Kun joku ehtimiseen vakuuttaa kunniallisuuttaan, on isännän aika laskea lusikkansa.”

Punnitsimme lähtökohtaa. Puhummeko itsepetoksesta, määrittelemmekö, vedämmekö rajoja vai paheksummeko?

Onko rehellisyys arvo?

”Rehellisyys liittyy totuuteen: mielten kuvat näyttävät yhtenäisiltä, ja puhun totta.  Rehellisyys on kokemus: on oltava rehellinen ensin itselle, jotta voisi olla sitä ihmisten välillä.  Rehellisyys on totuudellisuutta, vilpitön asenne, etsimistä ja korjaamista.  Rehellisyys on totuudessa pysymistä.”

Mutta. Emmepä ole näin rationaalisia. Puhunko siis mitä ajattelen, ajattelenko mitä puhun, ajattelenko eri tavalla ja puhun eri tavalla? Onko kyse ajatusten ja tekojen yhteneväisyydestä?

Vai johdonmukaisuudesta ja ristiriidattomuudesta? (Sehän voi johtaa sinut paheksumaan muita tai vaatimaan samanmielisyyttä)

Erotettiin rehellisyys ja pyrkimys hyvään. Hyveellisyyttä ei ole kertoa Kaikkea. Vallassa tiedät enemmän kuin toinen, voit valikoida ja voitat. Joudut pohtimaan yhteistä etua. Jos olet läpinäkyvä, saat luottamuksen. Toisinaan kertomisesta koituu itselleni vahinkoa, tai rehelllisyys on vastoin etujani. Sisäinen rauha on silti parasta, kerrottiin.

Pohdittiin, miten omaatuntoa sitovat arvot tai yhteisöjen arvot muodostuvat. Joku ehdotti, että harkittu pohdinta on tietoisempaa, ja omaatuntoa ohjaavat arvot enemmän tunteisiin sidottua. Huomattiin, että tunteet ovat mukana kokonaisuudessa, ja vain sisäistetyt arvot tunnetaan oikeiksi.

Sietämättöminä hetkinä joudun pohtimaan olenko elänyt arvojeni mukaan ollenkaan. Ne voivat perustua kansanperinteeseen, tottelemiseen tai kasvojen säilyttämiseen. Arvoni voivat olla pahoja.

Määrittelyt eivät tälläkään kertaa ratkaisseet ongelmaa.

”Kaikki on liikkeessä. Ajatuksia nousee.”

Olisiko harkinta arvoja varmempaa? (Voisinko elää ihan ilman arvoja?)

Miksi ajatella epärationaalisesti? Miksi ymmärtää tahallaan väärin?

Miksi en olisi henkilökohtainen alusta asti?

Johtaminen

Kirjoittanut: Tapani Hautamäki

Keskustelun aiheena tämänkertaisessa Sokrates-illassa oli johtaminen. Aluksi haluttiin osoittaa, että johtamisella ja sokraattisella ajattelulla on paljon yhteistä. Yhden tämänhetkisen johtamisopin, valmentavan johtamisen, tunnuslause on: ”Johtaja ei anna vastauksia, vaan pyrkii älykkäiden kysymysten avulla auttamaan ihmistä itse oivaltamaan.” Sokrates taas opasti: ”Jokainen löytää viisauden itse.” Selvä yhteys näyttää olevan.

 

Ennen varsinaista keskustelua osanottajia pyydettiin kertomaan sellaisia sanoja, jotka jollakin tavalla kuvaavat johtamista. Sanoista saatiin luettelo, jossa oli mm. vaikutusvalta, suunta, esimerkki, guru, diktaattori, arvostus, vastuu. Tämän ajatuksia aukovan harjoituksen jälkeen pohdinnan lähtökohdaksi otettiin amerikkalaisen tutkijan Mary Parker Folletin määritelmä johtajuudesta. Hänen mukaansa johtaminen on ”the art of getting things done through people”. Vapaasti suomennettuna johtaminen on taitoa saada ihmiset tekemään asioita.

 

Määritelmää lähdettiin purkamaan pohtimalla, miten ihmiset saadaan tekemään asioita. Tärkeäksi tekijäksi koettiin yhteiset arvot. Johtajan ja johdettavien täytyy hyväksyä ja sisäistää samanlaiset arvot. Tällöin kaikilla on samanlainen motivaatio asettaa toiminnalle yhteiset tavoitteet ja pyrkiä niihin. Näin voidaan saavuttaa ihannetila, jossa kaikki ovat voittajia. Tällaisessa tilanteessa johtajalla on kaksi roolia. Hänen on oltava tasa-arvoinen keskustelija alaistensa kanssa. Samalla hänen on kuitenkin pidettävä asemansa johtajana ja koordinoitava toimintoja ja suunnattava ne kokonaisuuden kannalta mahdollisimman tehokkaasti. Tällaisen aseman saavuttaminen vaatii johtajalta erittäin paljon monipuolista osaamista ja annoksen karismaa.

Jonkin verran väittelyä syntyi, kun ryhdyttiin keskustelemaan siitä, onko johtaminen aina samanlaista. Esimerkiksi otettiin sotilasyksikkö ja palokunta. Sotilasyksikön johtajan tehtävä on johtaa miehensä tuhoamaan vihollispesäke ja siellä olevat vihollissotilaat. Palokunnan tehtävä on pelastaa palavasta kerrostalosta sinne loukkuunjääneet lapset. Joidenkin mielestä johtaminen näissä tilanteissa on erilaista, koska toiminnan päämäärät ovat niin erilaisia. Toisten mielestä johtaminen sinänsä on kuitenkin samanlaista, koska molemmissa tapauksissa johtajan tehtävänä on saada johtamansa yksikkö toteuttamaan sille asetetun tavoitteen. Asiaa pyrittiin selventämään erottamalla johtajan tavoitteet kahteen eri vaiheeseen. Tämän mukaan ensimmäisessä vaiheessa johtajan tehtävänä on saada ryhmänsä määrittelemään ja hyväksymään yhteinen tavoite ja toimimaan sen toteuttamiseksi. Toisessa vaiheessa tehtävänä on toteuttaa tuo tavoite.

 

Keskustelussa todettiin, että johtamisen onnistuminen edellyttää johtajalta hyvää ihmistuntemusta ja ennen kaikkea itsensä tuntemusta. Johtajan on analysoitava omia ominaisuuksiaan ja niihin pohjautuvia toimintoja ja suhteutettava ne johdettaviensa ominaisuuksiin ja olosuhteisiin. Vaikka johtaminen periaatteessa onkin aina hyvin samanlaista, se on myös kontekstisidonnaista. Lopputulema oli, että johtaminen on aika vaikea taito.

Ajattelenko itse, vai toinenko ajattelee?

Koska kahvilamme on sokraattinen keskustelu, tutkimme yhdessä. Dialogin perusidea on se, että pyrin muuttamaan omaa mieltäni ja ymmärtämään asiat uudella tavalla. En ensisijassa vakuuta muita, pikemminkin rajaan itseäni.Tutkin kriittisesti yleisinhimillisiä ajatuksia, perusteluita ja opin kysymään.

Keskustelemme kahvilassa yleisinhimillisestä, kaikkia koskettavasta. Puhumme ja kuuntelemme toisia avarasti.

Halusimme puhua vapaudesta ja vastuusta jälleen. Kysymyksen esittäjä oli huomannut, että eläimet saattavat ratkoa riitoja siten, että pieni menee väliin ja lauma alkaa suojella pientä. Toinen oli huomannut, kuinka sisaruuteen on kirjoitettu sisään vastuu huolehtia toisesta. Kolmas ajatellut olla isänä isän näköinen.

Olisiko vapaus määriteltävissä?

Kokeiltiin: ”Se on yleisesti hyväksytty toiminta- ja käyttäytymisoikeus”. ”Vapaus olisi toimintaa lakien, normien, kulttuuristen arvojen sisällä ja välillä. Elämän ja kuoleman välissä. Yhteydessä luontoon. Kaikessa missä voin reflektoida. Vapaus on sidottu kontekstiin.”

Sidonnaisuus askarrutti. Ympäristöhän saattaa estää toimintani. Samoissa oloissa jotkut kokevat vapautta, toiset eivät. Naapurimaa näyttäytyy vankilana.

Ehdotettiin, että vapaus on subjektiivinen kokemus. Ajatuksissani voin olla visionääri, uskollinen itselleni. Haluanpa toimia luontaisesti.

Huomasimme että on luontevaa puhua tässä jollakin tavalla. Toisessa paikassa eri tavalla.

Silti jokin tuntuu rajoittavan meitä. Ajatuksiamme ohjaillaan. Päättääkö toinen jostakin?

Kyllä, ellei ole mahdollisuutta valita, ellen löydä mitä valita.

Mahdollisuuksia löytyy merkityksistä: punnitsen syitä ja seurauksia, seuraan arvojani. Liikun mielessäni. Saan haluta mitä haluan ajatella.

”Mitä jos vapaus olisi pakon myöntämistä?”

Toinen yllättäen siinä edessäni. Katson häntä silmiin, näen hänen kasvonsa. En varmasti tapa häntä huomennakaan.

Välitön ja ääretön Toinen.

Onko tämä ajatus? Se on pyrkimystä.

Onko Greta populisti?

Koska populismistaan ylpeän Timo Soinin mielestä vaalit voitetaan kolmella sanalla, me kokeilimme määritellä populistia kolmella sanalla. Tässä joitakin: kosiskeleva, kansantajuinen, suoran puhuja, yleistäjä, yksinkertaistaja, valheellinen, anti-intellektuaalinen, kansaa myötäilevä, tiedettä aliarvioiva, kansan suosion kalastaja.

Onko tarkoituksena tulkita, arvottaa, puolustaa vai kritisoida? Yritimme tarkastella olematta liian tulkitsevia, värikkäitä tai jyrkkiä. Hoksautettiin, että Trump edustaa ääripäätä 33t ”vaihtoehtoisilla totuuksillaan”.

Valehteleeko populisti?

Mitä on hämärtäminen, osa-totuudet, valikoiminen, illuusiot, mielikuvat, oman yhteisön etu tai korruptio? Tiedehän esittää tilapäisiä totuuksia. Tietämättömyyttä voi teeskennellä johonkin rajaan. Olemme vietävissä ja turrumme.

Asia näytti koskevan jokaista. Ymmärtäminen ja suostuttelu ovat taitoja. Asiathan koetaan. Maailma on monimutkainen. Negatiiviset tunteet, uhka, turvattomuus ja turhautuminen yhdistävät. Haluamme että asiat toimivat ja paranevat.

Populistinen puhe on perinteisesti ollut kansan tietämiseen vetoamista: ”Kansalla on alkuperä, tahto ja patoutunut tunne vallanpitäjää vastaan.”

Suomalainen yhteiskunta on tasa-arvoinen yleisen äänioikeuden perustalta. Heikommassa olevien asiat paranivat, mutta ei ilman lahjakkaita puhujia eikä senaattia.

Mikä on massaa, kansa ja sen vastakohta globaalissa Suomessa: koululaiset, rikkaat aikuiset, vaalivoittajat, maahanmuuttajat? ”Voit olla patriootti olematta nationalisti”, mainittiin ja varoitettiin.

Mutta vedota yhteistyöhön ja maailmanlaajuiseen riippuvuuteen!

Valehteleeko Greta?

Hyväksikäyttö

Missä menee hyväksikäytön raja (silloin kun toinen on alistetetussa asemassa)?

Kuten usein, aihe lipsahteli otteesta mitä pitemmälle keskustelu eteni.

Huomasimme nopeasti, että halpatyövoimaa, parisuhteita, vanhemmuutta, opettajuutta, hyvinvointivaltiota, kapitalismia, shariaa tai orjuutta voi tutkia usean osapuolen kannalta. Tai vain toisen kannalta.

Joukoturkat nostavat toisten rimaa tai tuhoavat toisten itsetunnon. Taiteilijuus voi kerätä ympärilleen epäselvää gloriaa.

Naisten äänioikeus pöyristytti konservatiiveja aikanaan. Eikä ole kauaa, kun Suomessakin rahakas sai enemmän kuin yhden äänen ja yhtäläinen kunnallislaki astui voimaan.

Miten oikeutukset syntyvät? Edustuksellinen demokratia tulkitsee perustuslakia. Syyttäjä laillisuutta. Ihmisinä vertailemme. Koemme ylemmyyksiä ja totuttaudumme. Sekä arvoistamme: ”Ellei olisi vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, emme puhuisi niistä nytkään.”

Illan kuuma peruna sisältyi kysymykseen onko kehittyneempiä yhteiskuntia. Mielellään nähtiin omamme kehittyneenä ja huomautettavaa löytyi vaikkapa naisten asemasta.  Simputusta ei enää sallita Suomen armeijassa. Lapsi tarvitsee rajat. Suomen laki kieltää naisten ympärileikkaukset.

Toisakseen metoo-ilmiö murtaa totunnaisuuksia, ja rohkaistumme ilmaisemaan häirintää ihan tässä vieressämme. Mutta. ”Tasa-arvoisia emme ainakaan ole!” Toiset ovat lahjakkaampia, kiltimpiä tai vahvempia. Olemmeko sitten eriarvoisia?

Oikeutukset ovat ajassa ja kontekstissaan. On YK ihmisoikeuksien julistus ja Kairo declaration. Teemme sopimuksia, jossa ”kukin saa kykyjensä, kullekin annetaan tarpeidensa mukaan.” Mutta kuinka puhua oikeasta ja väärästä?

Riisto, aseman väärinkäyttö, yksipuolinen hyötyminen, kidutus, sorto, pakottaminen ja sananvapauden rajoittaminen ovat väärin, totesimme. ”Yhteiskunnan tason mitta on se, miten se kohtelee vähemmistöjä.”

Totuuskomission ja rauhanneuvottelijoiden sääntö on antaa puheenvuoro ensin alistetulle osapuolelle. Toinen tunnustaa toisen. Tai kuten Levinas: ”Toinen tulee ensin, hän on enemmän, enkä voi levittäytyä toiseen.”

Jatkoilla kuulimme matkakertomuksia totalitarismista, painostavasta hiljaisuudesta ja kasvojen menettämisistä. Jaoimme myös kokemuksiamme kun silmät avautuvat, ja kun huomaan olevani osa mutkikasta elämää.

Kokeilen olla iloinen hyväksikäytetty. Retoriikkaako. Tämä. Olikin?

Ajatelmia vanhuudesta

Syksyn ensimmäisessä keskustelussa puhuttiin myös kansallisista identiteeteistä kielen lisäksi, lopussa oli heittona: jos luovun kaikista identiteeteistäni ,mitä silloin jää jäljelle? Tähän tuli kaksi ehdotusta: Todellinen itse ja Luovuus. Ja ideana oli jatkaa seuraavilla kerroilla aiheesta.

Seuraavissa keskusteluissa identiteettiä on sivuttu eri näkökulmista: Kielipelissä kielen suhteen, mitkä sanat jäävät lopulta säilytettäviksi; Luontosuhteissa kuinka ihminen on osa luontoa – luonto osa ihmistä; Läsnäolossa keskustelun virikkeenä oli musiikki (Where I does not exist, Thou is absent too https://www.youtube.com/watch?v=-JjpjfUJzw4&feature=youtu.be&fbclid=IwAR2GYsjDNc4MAjDObRiD-qDIyBy_IFPcL59IXZB_F8jCK–iAJKwLWg0JD8) ja ajatus, jos pudotamme pois identiteettejämme ja egomme kerroksia, onko kohtaaminen intuitiivisen tajunnan tasolla svempää?. Totuus-keskustelussa ja sitä seuraavassa Räsäs-jutussa on sivuttu identiteettiä totuuden ja myös seksuaalisen identiteetin kautta.
Nyt oli vuorossa ammatillisesta identiteetistä luopuminen, eläkkeelle jäämisen kynnyksellä vanhuuden pohtiminen.

Markku Veteläinen veti leppoisan keskustelun, jonka pohjustuksena oli ajatuksia eri aikakausilta ja eri kulttuureista, tuoreimmat Eeva Kilveltä. Häneltä erityisesti puhutti ajatus ikävöinnistä, toisaalta se että ydin ei vanhene ja ympärillemme jää vain lisää kerroksia muodostaen hyödyllisen, värikkään ja monivivahteisen kokonaisuuden. Toisaalta hän tuumaa, että vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on!  (Sinisestä muistikirjasta, 2019). Kiinalaisen Wang Wein runoissa oli läsnäoloa ja haikeutta, viittaus lopussa kulkemiseen kohti tyhjyyden porttia vapautuksena tai syntymättömyyden opiskeluun (länsimaisittain voisi ajatella henkistä/hengellistä kehittymistä). Japanilaisissa tanka-runoissa oli läsnäoloa hetkessä ja vähän ihmettelyä, huumorin poikastakin.

Brittiläinen sosiaalihistoroitsija Peter Leslett jakaa ihmisen elinkaaren neljään vaiheeseen: lapsuus ja varhaisnuoruus, itsenäisen aikuisen ja työikäisyyden vaihe, 3. ikä (noin 60-80) ja hoivaa vaativa vanhuuden aika. Aikaisemmin eliniän ollessa olennaisesti lyhyempi vielä 1800-luvun lopulla noin 40 vuotta, tuota kolmatta ikää ei ollut. Nykyisin kun elinajanodote on miehillä 78 vuotta ja naisilla 82 vuotta, tuo aktiivinen kolmas ikävaihe onkin mahdollista.

Mutta tuota kolmatta ikää lukuunottamatta ei ole niin paljoa uutta maailmassa: Ciceron teos Vanhuudesta (De senectute, v. 44 eaa) tuntui varsin tuoreelta. Siinä päähenkilö todistelee, että vanhuus on hänelle suorastaan ”kevyttä ja suloista”, on epäjohdonmukaista toivoa pääsevänsä vanhuuteen ja sitten moittia sitä. Tieteiden ja hyveiden vaalimista pidetään sopivimpina asenteina; mm kohtuullisuutta nautinnoissa ja liikunnassa arvostetaan, hienoja nautintoja voi syntyä myös älyllisestä uuden oppimisesta ja puutarhanhoidosta.

Näistä keskustelimme, aavistelimme, vanhuudesta emme päässeet perille.

Mutta hyvillä mielin jäämme odottamaan kolmatta ikää, vapautta työn ikeestä ja vapautta jatkaa töitä jos siltä tuntuu, valmiina uusiin näköaloihin.