Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja Vesa Teppo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Arvo – Arvokkuus – Ihminen

ARVO
ARVOKKUUS
IHMINEN

Illan vetäjä Tapani Hautamäki ehdotti aluksi hiljaisuudessa pohdittavaksi ylläolevaa trioa. Sitten hän kysyi: Mikä on saanut länsimaisen yhteiskunnan ihmisen arvon nykytilaan? Hän oli ruvennut pohtimaan asiaa matkalla nähdyn perusteella: Aamusämpylöitä ostaessaan hän näki yhden henkilön jo odottavan kaupan aukeamista, vaatteet olivat risaiset, ihminen oli sukkasillaan, ja kaupan auettua hän maksoi roposilla pullonsa kirkasta. Myöhemmin päivän mittaan samaan henkilöön tuli törmättyä pariin kertaan kävelylenkeillä: hän nukkui tien vierellä tyhjä pullo kupeellaan, välillä vain tienpuolisko ja pullo oli vaihtunut.

Keskustelussa arvoa ja arvokkuuttakin sivuttiin, mutta eniten keskityttiin ihmisarvoon. Ensimmäinen väite oli: Aikaisemmin pienissä yhteisöissä jokainen oli arvokas yhteisön jäsen; kysyttiin oliko ihmisen arvo sama kuin hänen hyötyarvonsa? Väitteen esittäjä korosti itse enemmän rakkaudellisuutta, tunnesidettä, käyttöarvoa.
Yksi näkökulma oli: Elämän alku on mysteeri, vapaus jatkaa elämäänsä on arvo sinänsä, samoin potentiaali edistää elämän jatkumista – ja tämä liittyy ihmisarvoon. Ihmisarvo on jakamaton tai luovuttamaton tai itseisarvo sinänsä kommentoitiin. Tälle heitettiin vastineena, että tuo on suurta yksinkertaistamista ja mikä merkitys on, jos ominaisuus on kaikilla sama, eikö silloin merkitys häviä? Eikö se ole pelkkää juhlapuhetta!
Sanottiin että ihmisarvo on kontekstuaalinen, kulttuuriin ja historiaankin sidottu. Kysyttiin myös, onko esimerkiksi massamaurhaajalla sama ihmisarvo kuin muilla. Tähän tuli tiukka vastine: massamurhaaja ei ansaitse ihmisarvoa, jopa kuolemanrangaistusta esitettiin oikeutetuksi! Ja tähän toisaalta kaino huomautus: ihmisarvo on olemassa ilman, että se pitää ansaita hyvillä teoilla tai että sen menettäisi pahoilla, ihmisen teot ovat eri asia kuin hänen arvonsa.

Väliin kiihkeäkin yhdessä ajattelu jätti paljon auki. Keskustelun todettiin etenevän kohti kysymystä, kellä on elämisen oikeus? Ja jopa lähestyvän sitä, mikä on elämän tarkoitus? Minusta hieno jatkopohtimisen arvoinen kysymys oli : Mikä tulisi olla ihmisen arvo? (Se veisi voimaa pois nykyväitteeltä, että ihmisarvo riippuu kulttuurista tai historiasta; nuohan ovat vain käytännön toteutusta, eivät itse asia sinänsä) Ja vielä vetäjän esittämä kysymys lopuksi: Onko ihmisarvo välinearvo vai itseisarvo?

Argumentointi ja argumentointivirheet

Kahvilamme keskusteluaiheena oli tänä iltana argumentointi ja argumentointivirheet. Pirkko ja Anita esittelivät aiheen mainiosti ja Pirkko oli tehnyt suurtyön etsiessään keskustelun pohjaksi 45 argumentointivirhettä. Näistä jokainen läsnäolija sai valita yhden, jota porukkamme pyrki avaamaan ja analysoimaan tarkemmin. Pirkon pöydän koristeeksi taiteilemat kolme kukkaa esittivät logosta (järkeä), eetosta (uskottavuutta) ja paatosta (tunnetta). Tehtäväämme kuului argumenttivirheitä analysoidessamme päätellä, missä tapauksissa ja tilanteissa, mitkäkin kukat pääsivät kukkimaan ja mitkä olivat jo lakastuneet. Lisäksi paikalla oli kairos, kultapallo, joka symbolisoi toiminnan tai mielipiteen ilmaisemisen oikeaa hetkeä.

Argumentti voidaan määritellä perustelluksi väitteeksi tai mielipiteeksi jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Argumenttia on myös sanottu filosofisen ajattelun perusyksiköksi. Argumentaatio koostuu väitteistä ja perusteista. Tyypillisesti argumentti lähtee liikkeelle joistakin jo hyväksytyistä perusteista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen todennäköisistä seurauksista voidaan johtaa perusteita vastuulliselle ympäristöpolitiikalle.

Ensimmäinen analysoitava asia oli ad hominem, joka voidaan suomentaa termillä ”ihmistä vastaan”. Pelkistettynä tätä argumenttia voidaan käyttää toisen mielipiteen torjumisessa toteamalla, että et voi olla oikeassa, koska olet sellainen kuin olet. Vastaväite ei siis kohdistu toisen esittämään asiaan, vaan esittäjään. Tämän kanssa hieman päinvastaiseen menettelyyn syyllistytään silloin, kun päätelmiä tehdään vai omista subjektiivisista lähtökohdista eli kysymyksessä on subjektiivinen validiointi. Tästä esimerkkinä mainittiin puoluelehtien lukijat. Tiettyyn aatteeseen sitoutunut ihminen uskoo helposti oman aatteensa äänenkannattajaan kritiikittä. Keskustelussa esitettiin kysymys, eikö tällaisen lehden toimittaja petä omaan ryhmäänsä kuuluvia ihmisiä, jos hän heidän silmissään uskottavana toimijana antaakin tietoisesti väärää tai vähintäänkin tarkoitushakuisesti tulkittua tietoa.

Virheellisiin päätelmiin voidaan joutua myös liian poliittisen korrektiuden tai ns. keskikenttämenetelmän vuoksi. Poliittinen korrektius tarkoitta sitä, että ilmaisusta haihdutetaan kaikki sellainen, jota voidaan pitää loukkauksena jotakin tiettyä ryhmää kohtaan. Keskikenttäläiset taas karsivat ilmaisuistaan kaikki äärimmäisyyksiin viittaavat asiat, koska olettavat, että mielipidekentän keskellä toimittaessa vedotaan mahdollisimman suureen joukkoon. Nämä päätelmätavat synnyttivät keskustelua siitä, onko olemassa vaara, että liian suureen konsensukseen pyrkiminen vesittää erilaisten mielipiteiden käsittelyn ja vähentää vaihtoehtoisten ratkaisujen löytämismahdollisuuksia.

Psykologisoinnissa on kysymys siitä, että keskusteluun osallistuva henkilö olettaa toisen suhtautuvan keskusteltavaan kysymykseen samalla tavalla kuin hän itse. Tällöin häneltä voidaan odottaa myös samanlaista käyttäytymistä. Tämän vastakohtana taas voidaan pitää olkinukke-menettelyä. Tämä tarkoittaa sitä, että jo lähtökohtaisesti keskustelukumppanin oletetaan olevan väärässä tai hänen esittämänsä mielipiteet käsitetään tahallisesti väärin, jotta niitä vastaan olisi helpompi hyökätä. Tämän menettelyn todettiin olevan hyvin tavallista poliittisessa keskustelussa.
Tässä vaiheessa esitettiin kysymys: ”Jos joku sanoo jotakin, sanooko hän jotakin?” Aidosti filosofiseen kysymykseen esitettiin varsin suuren hyväksynnän saanut vastaus, jonka mukaan yleensä sanojan puhe kertoo enemmän hänestä itsestään kuin sanomisen kohteesta.

Keskustelussa voidaan syyllistyä myös mustavalkoajatteluun. Sen mukaan käsiteltävässä asiassa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa. Tällöin kompromissin löytäminen saattaa olla vaikeaa. Kehäpäätelmään syyllistytään sillin, kun johtopäätökset tehdään suoraan tai välillisesti oletuksista. Esimerkiksi: ”Sinun on pakko olla väärässä, kun en tajua puheistasi yhtään mitään.”

Nirvanavirhepäätelmässä todellista väitettä verrataan idealisoituun tai kokonaan eri tilanteeseen. Esimerkiksi: ”Tiedätkö, mikä on elämän tarkoitus?” ”Mitä väliä sillä on, me kuolemme kuitenkin!” Erioikeutta käytetään hyväksi silloin, kun henkilö vaatii itselleen tai läheisilleen eri sääntöjä kuin muille. Irrelevantti johtopäätös taas tehdään silloin, kun asiaa perustellaan epäolennaisella tai asiaankuulumattomalla väitteellä.

Aika loppui kesken, joten keskustelussa ei enää ehditty vetää kokonaisjohtopäätöksiä esimerkiksi logoksen, eetoksen ja paatoksen välisesti suhteesta. Yhtenä mielipiteenä näin jälkikäteen voisi esittää, että onnistuneessa keskustelussa eetoksen merkitys saattaa olla suurin. Mitä asiantuntevamman ja luotettavamman kuvan keskustelija itsestään antaa puhumisellaan ja kehonkielellään, sitä todennäköisemmin häntä kuunnellaan ja sitä todennäköisemmin häntä uskotaan. Eihän tietysti tunne eikä varsinkaan järki ole pahasta. Olisihan se hyvä, jos luotettavasti esitetty asia olisi vielä totta. Mutta eikös siinä Viulunsoittajassakin rikkaudesta haaveksiva mies laulanut, että ”silloin aivan yksi on lysti, väärin jos mä vastaankin, rikkaan miehen sanaa uskotaan.”

Alla Pirkon lähettämä linkki. Sieltä voi opiskella virheargumentointia.
https://peda.net/tohmajarvi/tohmajarvenlukio/oppiaineet/filosofia/filosofia-1/filosofia1/luku-1/faykja/a

Tapani Hautamäki

 

 

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Vihtori Koivusaari, hyvä immeinen

Tapani ja Sisko olivat valmistelleet kinkkisen asetelman. He kysyivät ”Millainen on hyvä ihminen?” ja ”Mikä on ihmiselle hyvää?” Välittömistä mielikuvista, aavistuksista ja ideoista huolimatta ratkaisu jäi ilmaan. Hämäriksikin ne mainittiin. Filosofiset kysymykset siis!

Mistä hyvyydessä on kysymys? Onko olemassa hyvän ihmisen ideaa, tuntomerkkiä? Voimmeko mainita jonkun henkilön nimeltä?

Tapani kertoi lapsuusmuistonsa Vihtori Koivusaaresta. Vihtorista kukaan ei sanonut pahaa sanaa. Hänen käyttäytymisensä kiinnitti huomiota. Vihtori oli alkoholisti, mutta hän sai aikaan muissa hyviä tunteita. Häntä arvostettiin. Hän viestitti Jotain, ohi yksittäisten tekojen. Hänen aikeensa olivat hyvää tarkoittavia. (Huomautettiin myös, että  alkoholistina hän ei ehkä ollut uhkaava kyläyhteisölle)

Löysimme nopeasti hyvän ihmisen atribuutteja: armollinen, pyyteetön, myötätuntoinen,    hyväntahtoinen, rehellinen, vilpitön, tasapuolinen, oikeudenmukainen, realistinen, rakastava, onnellinen, rakastettava, kohtuullinen, antelias, viisas.

Noista onnellisuus puhutti: tarviiko olla onnellinen ollakseen hyvä? Onko onnellisuus syy vai seuraus? Mitä teemme ollaksemme onnellisia? Tasapainon sanottiin näkyvän käytöksessä.

Mitä se Jotain on, mitä täytyy ensin olla? Väitettiin, että se ei ole mitään Tekemistä: hyvä ihminen ei rakennu hyvistä teoista. Hyvien tekojen ehtona on hyvyys. Hyvyys vaikuttaa muihin, se kohottaa ja säteilee. Hyvä ihminen saa lähellä olevat ihmiset tekemään hyvää. Mietiskelijäkin heijastaa hyvyyttä. On kysymys tietoisuustaidosta, jota opitaan ja voidaan opettaa. Jotkut ovat myös luonnostaan onnellisempia kuin toiset.

Tässä vaiheessa suurin osa ihmetteli, miten hyvyys voi realisoitua ilman suhdetta toisiin. Mistä hyvyyden tunnistaa ellei teoista? Mistä vääryys huomataan, ellei kukaan yritä estää sitä? Millaista on vuorovaikutus ilman hyveellisyyttä?

Miten teko ja motivaatio erotetaan: joku yrittää olla hyvä onnistumatta siinä. Tai ihminen, joka ei osaa olla paha. Pohtiiko hyvä ihminen tekemistään? Onko tärkeämpää olla tietämätön vai tietoinen?

Mitä on äidin varmuus?

Todettiin, että tekoa ei voi erottaa kontekstista. Sekin vaikuttaa, keneltä kysyy:  ”Millainen on hyvä ihminen, minulle, hädän hetkellä?” Ei ainakaan hän, joka etsii välineellistä hyvää.

Loppupuolella juttelimme Äiti Teresasta. Hänen päiväkirjansa paljastavat onnettoman ihmisen. Muuttaako tieto käsitystä hänen hyvyydestään?

Loppuhuipennuksena Tapani paljasti, että kaksi kysymystämme olivat Aristoteleeltä. Aristoteleelle nuo kysymykset olivat erottamattomia.

Tekikö Äiti Teresa siis liikaa? Minkä hän löi laimin?

Matkalukemiseksi suositeltiin Antti Kylliäisen Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen ja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka.

 

 

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Voimmeko ymmärtää toista koskaan?

Olimme katsoneet Elina Hirvosen elokuvan Kiehumispiste. Monet meistä kokivat sen epämiellyttävänä ja ahdistavana. Olimme sulatelleet näkemäämme kaksi viikkoa ja nyt tuli aika ehdottaa Aihe.

Poristiin, ja nousi viisi kysymystä: Hämmennys ja pelko, kun jotain ennenkokematonta tulee esiin. Miten puolustaa hyvää? Mistä viha syntyy? Miksi keskustelu oli niin mustavalkoista? Voimmeko ymmärtää toista koskaan?

Päädyimme keskustelemaan siitä, voimmeko ymmärtää toista koskaan.

Emmekö ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa, vai emmekö ymmärrä omaa tilaamme? Kun yritämme ymmärtää, voimmeko ymmärtää lopulta vain omasta näkökulmastamme. Riittääkö se?

Elokuvassa esiintyi paljon vilpittömältä vaikuttavia ihmisiä. Heillä oli myös henkilökohtaista sanottavaa ja he esiintyivät vakuuttavasti.

Haluavatko kaikki ymmärtää, mistä on kysymys? Onko edes mahdollista ymmärtää mistä on kysymys?

Joku oli sitä mieltä, että emme ikinä voi ymmärtää toista, koska kukin on kiinni omissa saappaissaan. Mutta jos olemme kokeneet saman, ymmärrämme.

Onko meidän siis käytävä ”keskitysleirillä”, ymmärtääksemme?

Jos ymmärrämme täysin, meidän pitäisi olla sama henkilö, eikä se ole mahdollista. Tähän lisättiin, että voimme ymmärtää toista vain siinä määrin, kuin ymmärrämme itseämme ja olemme kyvykkäitä tässä. Pitäisikö meidän puhua tällöin vain siitä, mitä olemme kokeneet?

Toinen ehdotti, että mitä enemmän meillä on tietoa, voimme ymmärtää. Voimme kysyä mitä on tapahtunut. Pitääkö tällöin olla älykäs vai pikemminkin viisas?

Kolmas kysyi: jos joskus tunnen tulleeni ymmärretyksi, onko näin? Miten voin saada selville ymmärsikö toinen?

Jos ymmärrän, se vaikuttaa keskustelun kulkuun. Ymmärrystä pitää olla siis riittävästi, jotta pääsee eteenpäin, jotta voi tehdä yhteistyötä. Tällöin on kuunneltava toista tarkasti. Ja kunnioitettava toisen mielipidettä. Voin tahtoa ymmärrystä, vaikka olen eri mieltä.

Olemmeko itse asiassa oppineet pois ymmärryksen ja joudumme opettelemaan sitä jatkuvasti. Peilisolut näyttävät sen, että lähtökohtaisesti meissä olisi valmius ymmärtää.

Todettiin, että ymmärrämme asteittain. Ymmärrys syvenee tiedon, tunteiden ja kokemusten kautta.

Miksi vaadimme ymmärrystä toisilta? Sehän voi olla kohtuuton vaatimus, jolla suojelemme itseämme. Olemme ja jäämme kuplaamme. Voisimmeko vain tyynesti todeta: ”Ymmärrän sinua omalla tavallani”.

Tähän todettiin että ihminen odottaa ymmärrystä, lohdutusta.

Ilta toi yhteistä ymmärrystä, ja se tuntuu hyvältä, käsitinkin lisää. Ainakin sen, että kaikkea ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Kotimatkalla mietin ystävääni, joka joskus toteaa minulle: ”Tajuun!” Se on ihmettä se!

 

Vapaus @ Vastuu (vai toisinpäin?)

Alustaja inspiroi meitä kertomalla elämänvalinnastaan. Hän on etsinyt vapautta muuttamalla maalle, hankkinut eläimiä ja päättänyt aloittaa omavaraistaloudessa. Hän kertoi kuinka oli halunnut olla riippumaton muista, mutta olikin joutunut orjaksi: valtava työmäärä ruuan eteen oli uuvuttanut hänet.

Hän kysyi, edellyttääkö vapaus aina jonkinlaista vastuuta. Pohdimme tätä sekä eksistentialistisesta että eettisestä näkökulmasta.

Vapaus edellyttää vastakohtaansa, jotta havahdumme siihen. Mikä on vapauden vastakohta? Keskustelijoiden mielestä tällaisia ovat mainittu liiallinen työnteko, sääntöelämä, velvollisuudet, riippuvaisuudet, pakot, pakko-oireet, fyysinen vankila. Kun vapautta rajoitetaan, alamme ehkä pohtia mahdollisuuksia uudessa tilanteessa.

Vapaus edellyttää myös kontekstin. Missä määrin toteutan silloin itseäni? Kerrottiin pakolaisten vaikeuksista liian monien vaihtoehtojen edessä. Rajat näyttävät lisäävän vapautta. Pohdimme tässä kohtaa hämäämmekö itseämme vapaudella, ja kahlitsemme itsemme johonkin toiseen sääntöön? Olemmeko peräti tuomittuja vapauteen olemisemme perusteella?

Eivätkö vangit ole huomanneet käyttää vapauttaan valita vaihtoehdoista? Näytti siltä, että joku meissä estää valitsemasta huonoa vaihtoehtoa. Edistävätkö arvot vapautta?

Vapautta on fyysinen koskemattomuus. Ajatuksen vapaus toteutuu vankilassakin. Voin kuvitella toisia paikkoja ja mahdollisuuksia.

Juteltiin siitä koemmeko kehomme vankilana vai mahdollisuutena. Patologien näkökulmasta kehomme on ”kotelo”.  Näemme sen reunaehdot, rajat, ja niihin on sopeuduttava. Vapauttaako kuolema meidät jostakin? Kuka sitä vapautta enää tarvitsee? Vapautetut kultakalat ainakin kuolevat. Esitettiin myös, että keho on mahdollisuus, kutsu, ylittää rajallisuus.

Tavoitellaanko mindfullnes`ssa vapautta? Aika pysähtyy, eikä rajoita. Mainittiin mielentilat tyyneys ja hyväksyntä. Vapaus lisääntyy sen myötä, kun kykenen rajaamaan sen mikä on vallassani siitä, mille en kerta kaikkiaan voi mitään.

Muutamat olivat sitä mieltä, että vapaus ei olisikaan tavoiteltava tai edes ihmiselle lähtökohtainen asia. Jos olosuhteet ovat suotuisat, kaipaammeko edes vapautta vai olemmeko silloin jo oivaltaneet jotain? Etsimmekö äärimmäistä kun voisimme nähdä riittävät, tarpeelliset? Sen minkä voi, pystyn, kykenen.

Kuvittelimme täydellisen vapauden: onko se vapautta jostakin tai vapautta johonkin? Näihin mietteisiin sisällytettiin vastuu.

Yhdelle se oli elämys, jossa ei enää aseta itselleen rajoja. Elämä ei ole vääriä valintoja, vaan oppimista. Asioilla on syynsä ja seurauksensa. Asiat tapahtuvat, aika näyttää oikean ja väärän: ”Elän vain ihmisyyttä. Kun tahdon hyvää, valitsen teenkö itselleni orjan vai valitsenko yhteistyön.”  Olen siis vapaa valitsemaan ihmisyyden, tahdon tahtoa inhimillisyyttä.

Toiselle täydellistä vapautta oli siirtyä paikasta toiseen, ottaa vaikka lomaa. Kolmannelle oikeudenmukaisuutta, jolloin huolehdin toistenkin oikeuksista. Neljännelle valtaa ottaa vastuu itsestä, huolehtia että on sinut itsensä kanssa. Jälkikeskusteluissa jaoimme vielä kokemuksia lasten kasvatuksesta, tasapainosta ja hyvästä elämästä.

Ehdotettiin myös, että vastuuta voi ottaa vasta, kun on vapaa. Kun ymmärtää viisauden avulla. Mutta jos emme ole vapaita, voidaanko edellyttää vastuuta? Muistutettiin, että olemme auttamassa toisiamme tähän.

Ja Trump innoitti jälleen! Hänelle ei lehtiuutisten mukaan ole niinkään väliä sillä, mitä tosiasiat ovat, vaan miten niihin suhtautuu..

Mitä ne tosiasiat ovat, joista tilanteissa kannan Vastuun ja joka tuo Vapauden?

Vanhemmuus. Ammatillisuus. Olemisemme.

 

Kyllä: tosiasiat on tunnustettava, mutta asenteella pärjää!

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Totuuden jälkeinen aika

10.1. keskustelun tiivistelmän kirjoitti: Tapani Hautamäki

Illan vetäjä Vesa nosti esiin aiheen viimeaikaisista maailman tapahtumista eli totuudenjälkeisen ajan. Näyttää siltä, että maailman kehitystä merkittävästi ohjaavissa tapahtumissa, kuten Britannian EU-äänestyksessä ja Yhdysvaltojen presidentinvaalissa tosiasiat saavat väistyä voimakkaan tunnekuohun tieltä. Äänestäjät näyttävät jopa tietoisesti hyväksyvän valheen ja menevän sen mukana. Mistä tämä johtuu ja onko tämä aivan uusi ilmiö?

Keskustelussa todettiin, että ihmisiä on aina pyritty johtamaan erilaisilla lupauksilla. Parin viime vuosikymmenen aikana tiedonvälitys on kuitenkin muuttunut siten, että lähes kuka tahansa voi levittää tietoa lähes kenen tahansa ulottuville. Uutisten oikeellisuutta on mahdotonta kontrolloida ja tiedonjakajat käyttävät hyväkseen ihmisten luontaista uteliaisuutta ja sensaatiohakuisuutta. Mitä räväkämmät otsikot uutiselle saadaan sitä enemmän se saa lukijoita.  – Ja sitä enemmän uutisvälineen hallitsija voi odottaa toiminnalleen kustantajia.

Otollisen maaperän valeuutisille antaa suurten ihmisjoukkojen katkeruus ja turhautuneisuus. Kun näyttää siltä, että omista yrityksistä huolimatta ei pääse elämässään eteenpäin ja kun jotkut muut kiilaavat jatkuvasti jonossa ohi, syntyy katkeruutta. Jos tilanne ei korjaudu, katkeruus muuttuu turhautuneisuudeksi, mikä taas johtaa siihen, että ollaan valmiita tarttumaan radikaaleihinkin keinoihin olojen muuttamiseksi. Jotkut turvautuvat terrorismiin, jotkut heittäytyvät populismin vietäviksi.

Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin ryhmään. Jos hän ei tunne kuuluvansa yhteiskunnassa menestyvien ryhmään, hän hakee itselleen jonkin toisen viiteryhmän. Samaistuminen siihen, antaa turvallisuutta ja toivoa, vaikka se olisi valheellistakin. Ihminen uskoo siihen, mihin hän haluaa uskoa. Kun hän haluaa uskoa oman viiteryhmänsä oppeihin, hän rupeaa toimimaan niitä vahvistavasti ja sulkee ulkopuolelle niihin kohdistuvan rationaalisenkin ja perusteltavissa olevan kritiikin. On hyvin tavallista, että tällainen ryhmittymä, vahvistaakseen edelleen oma asemaansa, luo viholliskuvan jostakin muusta ryhmittymästä tai asiasta. Juutalaisista, EU:sta, pakolaisista, ns. eliitistä.  Kansalaiset menevät helposti mukaan tällaiseen toimintaan, koska valmiiksipureskellun totuuden omaksuminen on paljon vaivattomampaa kuin oman ymmärryksen aktiivinen kehittäminen ja asettuminen eri kannalle ympäristön kanssa.

Kaikesta tästä herää kysymys, miten ihmiskunta selviää tilanteesta. Tieto lisääntyy valtavan nopeasti ja nuoret ihmiset saavat sitä helposti netistä. Aikaisempien sukupolvien aikana tieto siirtyi vanhemmilta nuorille ja tiedon mukana välittyivät myös yhteisön arvot. Olemmeko nyt menossa maailmaan, jossa vallitsee arvotyhjiö ja moraali on vain rasite?

Yksin – eikä yksin

Kenen kanssa olet silloin, kun olet yksin?

Tätä kysymystä pidettiin mielenkiintoisimpana alkuvirittelyn jälkeen pieryhmäkeskusteluista syntyneistä ajatuksista, muita olivat : Kun on yksin on aina kotona, on aina ihmisen seurassa joka ei petä tai jätä; yksinolon tarve  tulee aika ajoin  mm haluna yksimatkustamiseen; kun on sinut itsensä kanssa, on yksin ollessa aikaa ajatella ja syventyä tuumauksiinsa.

Mutta kysymykseen kenen kanssa olet silloin, kun olet yksin. Minkälainen olet kun olet yksin? Onko silloin yksin , jos lukee kirjaa, kuuntelee musiikkia,  hoitaa lemmikkiään? Todettiin, että voi olla monia minuuksia?  Pohdittiin, kun ajattelee, niin voiko myös olla ajattelematta. Tärkeimpänä kysymyksenä lopulta pidettiin: Kuka minä olen? – kysymystä. Näissä pyörittiin pitkään. Ja ajatus lensi hurjasti äärilaidoilta toiselle, välillä hypättiin kvanttimekaniikan puolelle ja väitettiin, että kaikki on ennalta määrättyä, vapaata tahtoa ei ole ja itseasiassa olemme robotteja – onko silloin minuuksiakaan? Onneksi kirjoittaja on niin yksinkertainen, ettei ymmärtänyt tuota.

Vetäjä johdatti hienosti keskustelua ja sai sekavasta vyyhdestä  vedettyä synteesin: Minän ja ei-minän välillä on osittainen, ehkäpä huokoinen, raja. Minään kuuluu reflektiivinen= intellektuaalinen minä, mutta sitten on toinen kerros, jossa on kehollisuus ja intuitio, läsnäoleminen. Ei-minään kuuluu muut ihmiset, maailma, luonto. Ja tuo “minä” on suhteessa rakentunut yhteydessä olemisesta. Tähän tuli vastapiirros: kolme sisäkkäistä ympyrää, joista sisin on henki, sitten sielu ja uloin on egomme.  Keskustelussa todettiin, että ei näiden tarvi olla vastakkaisia, ne voivat olla totta yhtäaikaa, riippuen omasta ihmiskäsityksestä.

Ja sitten siihen alkuperäiseen viritelmään. Kirjoittajaa inspiroi kirjailija Astrid Lindgrenin ajatukset elämänkerrasta: ”Tämä päivä, yksi elämä” (2015). (Kirjan nimi on lainaus filosofi Thomas Thorildilta: Denna dagen, ett lif!). Ohessa on suorat lainaukset yksinäisyydestä eri vuosikymmeniltä. Näiden perusteella alkukysymys kuului: Miksi ihmisen on tärkeää osata olla yksin?

1. Alkuteksti kirjan etulehdellä:
1983: “Minä kyllä tiedän, mikä ei ole elämän tarkoitus. Haalia rahaa ja esineitä ja asioita, elää julkkiselämää ja esiintyä viikkolehtien julkkispalstoilla, pelätä yksinäisyyttä niin paljon, ettei koskaan ehdi ajatella rauhassa: Miten käytän tämän lyhyen hetkeni maan päällä.”

2, 1952 lehtihaastattelussa miehen kuoleman jälkeen:
“Ennen kaikkea haluan olla yhdessä lasteni kanssa. Sitten haluan olla ystävieni kanssa. Ja lisäksi haluan olla yhdessä itseni kanssa. Vain ja ainoastaan minun itseni. Ihmiselle jää vain hyvin heikko ja mitätön suoja kaikkea sitä vastaan, millä elämä ikinä saattaakaan lyödä, ellei ole oppinut olemaan yksin. Se on melkeinpä kaikkein tärkeintä.”

3. 1973 kirjeessä nuorelle Sara-tytölle:
“Niin, siinä olet kyllä aivan oikeassa! Kukaan ihminen ei avaudu täysin ja kokonaan, vaikka kuinka haluaisitkin kyetä siihen. Jokainen on kuitenkin vangittuna yksinäisyyteensä. Kaikki ihmiset ovat yksin, vaikka monilla onkin niin paljon ihmisiä ympärillään, etteivät he ymmärrä tai huomaa sitä. Kunnes jonain kauniina päivänä…”

Jokunen vastaus löytyi tuohonkin kysymykseen: Yksin kävellessä omat ajatukset selkiytyvät, voi pulpahtaa aivan uusia ideoita. Yksin ollessa kuulen oman ääneni ja ajatukseni.

Itse ehdotan yksinoloa tarpeelliseksi taidoksi, jopa osaksi resilienssiä (so. kykyä joustavuuteen, takaisinponnahduskykyä, kun joutuu “iskun” kohteeksi) – taitaapa sitaatti no 2 Astrid Lindgreniltä viitata siihen.

Katastrofi vai mahdollisuus

Tästä lähdettiin USA:n vaalienjälkeisessä tilanteessa pohdiskelemaan demokratian tilaa ja tulevaisuutta. Pienryhmissä todettiin jokseenkin yksimielisesti, että maailma on kehittynyt niin monimutkaiseksi, että suuri osa tavallisista kansalaisista ei pysty hahmottamaan päätöksien ja valintojen syy-seuraussuhteita. Kun kuitenkin kaikilla kansalaisilla on käytettävissään yksi ääni, joudutaan tilanteeseen, jossa ymmärrystä vailla olevat ihmiset päättävät siitä, miten demokraattisia maita ja koko maailmaa hallitaan.

Demokratian tilaa kuvattiin keskustelussa sitaatilla: ”Minun viisauteni on yhtä arvokas kuin sinun tyhmyytesi.” Mutta mikä olisi vaihtoehto tyhmien haltuunsa ottamalle demokratialle? Diktatuuri? Näyttää siltä, että kun monia Afrikan ja Lähi-idän valtioita on yritetty kovin keinoin johdattaa diktatuurista demokratiaan on ajauduttu ojasta allikkoon. Jo kauan sitten demokratian omaksuneita länsimaita taas lienee mahdoton palauttaa diktatuurin tielle.

Ei niin pahaa, etteikö jotakin hyvääkin. Trumpin voitto, populismin eteneminen ja arvotyhjiön syntyminen pakottavat analysoimaan, miksi tälle tielle on ajauduttu. Analyysi voi johtaa parannuksiin ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen. Ihmiskunta etenee kohti onneaan kuoppaista tietä pitkin. Täytyy vain toivoa, ettei eteen tule niin syviä kuoppia, etteikö niistä päästä ylös.

Lyhyt lista toimista demokratian valuvikojen korjaamiseksi saatiin aikaan keskustelun pohjaksi. Luonnollisesti ehdotukset saivat osakseen myös kritiikkiä.

1. Valistuneiden ihmisten äänille annetaan suurempi painoarvo kuin valistumattomien äänille
– miten määritellään valistunut kansalainen
2. Ylähuone/alahuone-järjestelmä, jossa valistunut ylähuone kontrolloi vaaleilla valitun alahuoneen päätöksiä
– joissakin maissa käytössä, mutta perinteisen demokratian ja tasa-arvon          vastaisena tuskin yleistettävissä
3. Erilaisia hömppä-äänestyksiä, esimerkiksi television pudotusohjelmissa, vähennetään, jotta vaalien arvostus nousisi
– tv-kanavat päättävät itse ohjelmistaan
4. Arvojohtajia enemmän
– arvojohtajia ei voi tekemällä tehdä, johtajuuteen tarvitaan oikeita     ominaisuuksia
5. Yhteisvastuullisuuden ja yhteisöllisyyden korostaminen
– voidaanko nämä termit määritellä niin yksiselitteisesti, että voitaisiin sanoa,     kuka niitä noudattaa ja kuka ei
6. Tekoälyn käyttäminen
– sekä mahdollisuus että uhka
7. Elämisentaitojen opettaminen ja perheiden tukeminen
– erittäin hyvä, mutta vaatisi asenne-, arvo- ja käyttäytymismuutosta koko     yhteiskunnassa

Kirjoittanut: Tapani Hautamäki

Aika II

Aika oli tehnyt tehtävänsä – vai me kotitehtävämme?

Jatkokeskustelu onnistui tällä kertaa mainiosti. Iltamme virittyi jännittävien väitteiden varaan.

Alkukeskustelussa väitettiin: ”Aikaa ei voi omistaa!” ja ”Aika on niitä harvoja asioita mitä meillä on!” Aikaa käytetään tällöin mittaamaan etäisyyksiä, työkaluna, tai aikaa pitää tarkoin vaalia.

Onko meille annettu Elämä. Vai onko meille annettu Aika? Liikkuuko ihminen ajan läpi vai aika ihmisen läpi?

Voiko aikaa säästää vai onko se kuin vesivoima, jota on käytettävä siinä hetkessä? Totesimme että voimme ajatella aikaa kokemuksellisena ajan kulumisena tai objektiivisena ajan kulumisena

Onko aika riippumatta siitä, mitä ihmiset tekevät? Voinhan viedä sitä toiselta puhumalla liikaa: aika on rahaa. Voinko viedä itseltäni aikaa? Vaikka valitsisin hyvää (kuten tulen Sokrates-kahvilaan kahdeksi tunniksi), menetänkö ajan joltain muulta tekemiseltä? Senhän voi tehdä myöhemmin 🙂

Pohdimme tässä kohtaa Hetkeä. Meitä kehotettiin olemaan läsnä, nyt, ei märehtiä mennyttä tai huokailla huomista. Mutta millaista on olemisemme, jos emme tiedä asioiden taustoja, vuosilukuja, syntymäaikaamme? Jos dokumentit katoaisivat? Jos unohtaisimme kuolevamme? Jos meiltä riistettäisiin aistikokemukset?

Ajan sanottiin olevan sisäänrakennettua. Alamme, osallistumme, muutumme, poistumme, jätämme tuleville, kaiumme. Onko muistisairas ajan ulkopuolella?

Jos voisimme pysäyttää ajan, miten, ja mitä siinä tapahtuu? Aikahan tuntuu välillä pysähtyvän, hidastuvan, tihenevän. Järkytyksestä, odottaessa, flow`ssa, ainutkertaisuutta mietiskellessä. Annoimme ajalle yhtä paljon tilaa kuin maailmankaikkeudellekin. Kuvattiin kauniisti hyvää yhteiskuntaa: vanhat ihmiset istuttavat puita, joiden varjossa he eivät koskaan tule istumaan.

Loppuilta tiivistyi, kun yksi meistä kyseenalaisti kauniit kertomukset, arvokkaankin. Meidät on ehdollistettu haluamaan kaikkea edellä puhuttua: olemme ajan vankeja. ”Mitään uutta ei synny, koska kaikki on jo tapahtunut. Aika on ollut aina!” sykleittäin.

Tätä ei nielty. Jos universumissa on vaihtoehtoja äärettömästi, miten joku seikka voi toistua? Jos kaikki on ainutkertaista, miten joku seikka voi jäädä toistumatta? Onko alkuräjähdyksiä ääretön määrä? Voiko merkityksettömyys olla merkityksellistä vai determinismin muoto?

Lopussa muutamat innostuivat kovasti sovelluksesta, että Aikaa ei olisikaan. Mainittiin, että Jumalan oleminen on tällaista.

Ilta päättyi siitä huolimatta kiehtovaan ajatukseen: aikaa tulee koko ajan lisää, koska se on lahjaa. Kenestä sitä paitsi puhumme, kun valmistaudumme omaan tulevaisuuteemme? Kuolemmehan koko ajan.

Olisiko spiraali janaa täsmällisempi muoto aikaa kuvaamaan?

Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton

Aika

Aika oli illan aiheena ja Tapani Hautamäki johdatti keskustelun juohevasti. Viritykseksi soitettiin Vieno Kekkosen iskelmä Vihreät niityt, josta aisti  menneen ajan kaipuuta, ja joka ilmoitti, että aika on…

Aikaa pidettiin heti alkuun suhteellisena, fyysisesti aika – paikka – avaruus- yhteytenä. Vain mielessä pystyy liikkumaan ajassa menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaan. Todetiin myös, että viidakossa ei ole aikaa.

Kysymykseen, miten keskustelijat itse kokevat ajan, tuli seuraavia vastauksia. Aika on ainoa mitä meillä on, ja käytännössä on vain nykyhetki. Yhden mielestä aika on jana, sillä on alku ja loppu. Toisen mielestä aika on kuin kirja, aina uusia lehtiä kääntyy. Jonkun mukaan aika on kaaosta ja toisen mielestä aika on kuin vuo tai virta ilman alkua ja loppua.Yksi koki ajan syklisenä mm.vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut ja myös isomman rytmin vaihtelut seuraavat toisiaan. Kysyttiiin voiko olla aikaa  ilman tapahtumia tai ilmiöitä. Hetkeä kuvattiin näyttöruudun yhdellä näytteellä F per s. Toisen mielestä aika on aina ollut olemassa,  toinen siteerasi kirkkoisä Augustinusta, jonka mukaan aika syntyi vasta silloin, kun Jumala loi maailman, mutta aika ei koske  Jumalaa. Joku muisteli väitettä, että aika on liikettä, mutta mikä liikkuu…

Myös taloustieteellisiä näkemyksiä lähestyttiin. Aika todettiin pääomaksi, jolle voi laatia sijoitusstrategian ja  kalenterin ja lisätä tehokkuutta ja sitten vapauttaa aikaa muuhun. Tämän kautta tuli lähestyminen arvoihin, elämän tarkoitukseen, mihin omaa aikaa kannattaa käyttää.

Näiden hajamietteiden avulla yritettiin hahmottaa käsitettä aika, ja onko sitä edes olemassa. Vastausta ei tullut, paljon kysymyksiä sen sijaan, mm. mitä on kun aika pysähtyy, mitä on ajaton aika, onko mahdollista elää ajatonta elämää, entä mitä silloin on kun aikaa ei ole, voiko filosofoida ilman että ymmärtää aikaa…

Mutta siitä oltiin samaa mieltä, että ajan kokemus on varsin subjektiivinen ja käsitys eroaa eri kulttuureissa. Viehättävä vertailu tuli lopussa, kuinka länsimaissa aika kuluu, mutta Afrikassa aikaa tulee koko ajan lisää. Kannatan jälkimmäistä näkökulmaa, se on lohdullinen.