Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja Vesa Teppo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Mainokset

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Ajattele mitä sanot ettet sano mitä ajattelet

Otsikko on illan viimeinen lause. Alustaja kertoi olleensa epävarma, koska hänellä ei ollut aihetta iltaan: ”Meikämanne on kesäterässä”. Assosioimme tätä ja päädyimme monenlaisiin tulkintoihin oluttuopin ääressä istuvasta meän perän miehestä.

Oli puhe kielenkäytöstä ja kielen käytänteistä. Käytimme myös monenlaista kieltä illan mittaan. Elekieli auttoi onneksi asiaa.

Pitääkö sanat siis vain ymmärtää, vai koittaa ymmärtää jonakin? Mannen lisäksi illan mittaan mainittiin neekeri, ihmisroska, hörhö, hullu ja rehtori.

Onko oleellista kuka sanoo tai missä sanoo? Onko tarkoitus jättää tulkinta ja  loukkaantumisen oikeus kuulijalle? Tarkoitetaanko sanoilla jotakin rivien välissä vai suoraan? Ovatko sanat itsenäisiä vai aina kontekstissaan? Kertovatko sanat todellisuudesta?

Jos ottaa kokonaisuuden huomioon, ei tule tahallaan ymmärrettyä väärin, sanottiin. Muutamat meistä huomauttivat, ettäPihlajalinnahoksasijotakinbisneksilletulihaittaajaanteeksipyynnönjälkeenkommelluksetjatkuivat.

Pitäisikö kielen olla korrekti(mpa)a? Ei tarvitsisi pyydellä anteeksi, ehdotettiin.

Toisaalta väitettiin että juoppo on juoppo, se on oikea kuvaus todellisuudesta.

Pohdimme tätä monimutkaisuutta. Kieli on kommunikaatioväline. Silti sekoilemme. Jotkut haluavat kohuja. Toiset muuten vain äänensä kuuluviin tai identiteettiä näkyväksi. Enemmistö jyrää, vähemmistö nakertaa. Tai toisinpäin, hyvässä ja pahassa. Paheksumme kaukaa, lähellä olemme hiljaa. Luomme kulttuurista kieltä.

Jos kieli on sidoksissa puhujaan ja kulttuuriin, mitä se tarkoittaa? Jos irrotamme sanan käyttöyhteydestään päädymmekö fundamentalismiin? Toisaalta jotkut ovat taitavia hämmentämään, eikä Trumpista saa selvää. Sääntönsä hänelläkin. Penättiin tässä laillista vallankäyttöä, avoimuutta ja sopivaa puhetapaa.

Toisaalta oltiin myös sillä kannalla, että kieli muuttuu. Onpa lukutaitoa mitattavissa 30 eri tavalla. Runo, hymiöt tai tekstiviestit ovat eri pelejä. Somekieleen voi olla vaikea tottua. Fb sai sekä tyrmäyksen että ylistyksen: joko liian lyhyttä, tylyä, sulkevaa tai sitten globaalia demokratiaa.

Mikä on se keskustelemisen ihme, jossa jotain uutta nousee keskellemme?

Autamme toisiamme sanomaan sen mitä ajattelemme. Uskomusten pohdiskelu on sekä hämmentävää että hämmästyttävää. Maskit karisevat. Opimme käyttämään sanoja. Arvostelukyky paranee.

Wittgensteinin mukaan emme voi mennä kielen ulkopuolelle. Jos yritämme, sekoilemme. ”Se mistä voidaan puhua, on puhuttava selkeästi. Ja siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava.”

Runo ja aika tulevat avuksemme sanomattomassa.

Vapaa pudotus sanomisessa?

Tunteet II

Kaunis valo, lämmin kesä ja odottava alkusyksy. Aasinsilta oli valmis. Tunteet.

Kuultiin tunnemyllerryksistä, joitten seurauksena pelko sai aikaan päätöksen laittaa rajat.

Hytinä ja sen jälkeinen järkeily näyttivät kuuluvan yhteen. Myös se, että järkeily ilman tunnetta kuulostaa oudolta. Ensivaikutelma ja intuitio tuntuivat selkeiltä.

Miten puhuisimme tunteista ilman että näytämme tunteita? (Ei tunteiden nimeäminenkään ole helppoa)

Todettiin, että tunteissa on eroja. On alkukantaisia ja kehittyneempiä. Lamaantuminen, pakeneminen, kontrollointi ja rakkaus ilmenevät ja koetaan eri aivoalueilla, eri tietoisuuden asteina ja toimintoina. Joku tulee selkärangasta, toinen tarkkaavaisuuden ansiosta.

Aivotutkijoiden mukaan aivoalueet toimivat jo ennen tietoista havaintoa. Toisaalta huono tuuli tarttuu ja leviää huomaamatta. Mieli etsii ensimmäistä ajatusta tukevia havaintoja.

Rakastuminen kirvoitti. Sen yllätyksellisyys hämmästyttää. Järjetön rakkaus. Kiistelimme onko sarjamurhaajaan kohdistuvat tunteet rakkautta vai rakkaudenkaltaista, kaikkivoipaisuusvietti. Saatamme myös kertoa rakastavamme, mutta liitämme siihen jotain. Miksi emme ulota myötätuntoa eläimiin?

Jos tuntisin itseni kuten Sokrates kehottaa, muuttuvatko tunnekokemukseni?

Itsetuntemuksen todettiin tuovan tyyneyttä. Lapsi, joka saa hoivaa ja ihailua, luottaa ja tahtoo. Vauva kokee kehossaan. Hän tajuaa nyrkin omakseen, itkee nälkäänsä ja etsii katseen. Innostus, ilo, uteliaisuus ja tahto ovat herkkyyskausina perimässämme. Ilman vastakaikua lapsi kuolee. Hän ei opi kutomaan tuntemuksiaan tahdoksi.

Juttelimme tavoitteista. Onko aikuisen innovatiivisuus rationaalista ratkaisujen hakemista vai vapauteen, intuitioon pohjaavaa luovuutta?

Entä kokemus mielekkyydestä. Hyvä, kaunis ja tosi tuntuu harmoniselta, tyyneltä, ristiriidattomalta. Järki ja tunne ovat kimpassa, ainakin hetken päästä.

Haimme apua arvoista. Kun kaduilla räjähtelee, mistä on kyse? Tai kun ylitän itseni älyllisin ponnisteluin. Ihmettelemme tunnereaktioita. Viha kadulla kertoo ehkä arvottomuuden kokemuksesta. Onnistuminen kyvykkyydestä. Näitä pohdimme lisää perusteellisilla jatkoilla. Laitamme peliin enemmän, jos asialla on merkitystä. Arvomme paljastuvat jos näemme. Voimme tuntea kiitollisuutta vain tietoisina siitä.

Mutta se rakkaus? Se ei tunnu viittaavan mihinkään.

Rakkaus on toimintaa. Jos se kantaa. Jos itse kannan rakkautta.

 

 

Missä onni on?

 

Arvioimme väitettä, jonka mukaan ”onni tulee sivutuotteena (kun elät arvojesi ja itsesi mukaista elämää).”

Alustaja kertoi, että onnellisuudesta 40 prosenttia on perittyä.

”Onni ei tule ostaen, se tulee eläen”. Tästä mietelmästä vakuuttuivat AkuAnkka ja me kolme keski-ikäistä naista. Onnen jahtaaminen ja valmiit mielikuvat minulle kuuluvista täydellisistä onni-tuotteista voivat olla ansa. ”Tyytyväisyys on elämän onni”, muisteltiin pirtin seinästä.

Onko onni tie, ja rakkaus avain?

Rakastaessani kaipaan ja näytän sen läheisilleni. Kiitän heistä.

Pohtiessani elämän mielekkyyttä koen oivalluksia. On tyydyttävää saada avattua asioita kahteen suuntaan.

Aikuisen hyveellisyys on luoda puitteita. Antaa mahdollisuuksia sattumille. Olla avoin, rohkea, aito, seikkailunhaluinen ja rohkea. Pitää huolta itsestä ja toisista. Lievittää onnettomia oloja. Luoda toiveikkuutta. Tehdä töitä sen eteen että kaikki onnistuvat. Antaa sanojen muuttua teoiksi. Valita oikea seura.

Mutta jos suoritan, en ole läsnä enkä huomaa.

Onni älytään.

Lapsuuden muistoissa pelkistyi yhdessäolo ja keskittymisen ilo. Yksinkertaisuus. Meille tällaisia haltioitumisen kykyjä olivat olemassaolon ihmettely, taidetyö ja kiitollisuus. Oli myös onnea olla pohtimassa.

Sillä, onni ei ole sivutuote.

Se on päätuote.

 

Suvaitsevaisuus II

Suvaitsevaisuus avautui teoreettisena, käytännöllisenä ja kohtaamisina.

Tuhlasimme aikaa. Tunnustelin mihin minulla olisi varaa, ja vaaditanko minulta jotakin.

Lähtökohtana keskustelulle oli väitteitä pamfletista, jossa eliitin sanotaan käyttävän valtaa köyhään vaatimalla suvaitsevaisuutta. Toinen lähtökohta tuli keskustelun myötä: suvaitsemattomuus on naamari, jonka taakse kätkeytyvät salassa elätetyt epäilykset oman vakaumuksen totuudellisuudesta.

Hyveellisyys pulpahteli puheissa pitkin iltaa. Nöyryys. Sydämen laajuus. Ymmärryksen laajuus. Hyväksyminen. Tilan antaminen. Kiinnostus. Ennakkoluulottomuus. Uteliaisuus. Turistina. ”Kunhan ei takapihalleni”, nauratettiin.

Riittävän lähelle tulleessaan suhde asioihin muuttuu. Jäänkö välinpitämättömäksi vai puutunko? Siedänkö riittävästi? Milloin muutun osalliseksi? Milloin asetun yläpuolelle? Jotain en suvaitse enkä siedä lopulta.

Ehdotettiin, että jos on varma, muiden mielipiteet eivät häiritse. Ja tekemällä oikein, teko on toisellekin hyvää. Se mikä on hyväksi minulle, on hyväksi toisellekin.

Tähän vastattiin, että voi olla varma monista syistä. Voin antaa ajan työlleni, pois lapsiltani. Kannustettiin myös tunnistamaan, kuka olen naamarini takana. Sekä tekojen seurauksia. Terve itsekkyyskin on tarpeellista.

Haluatko olla oikeassa vai onnellinen, kysyttiin.

Ehdotettiin vapautta: anna toisen olla. Pysy omalla tontillasi. Eivät meitä häiritse asiat sinänsä, vaan tulkintani niistä.

Mutta minne laitan kiukun kuulemastani ja kokemastani väkivallasta? Mihin kaikki kokemukset, joita en pysty käsittelemään itseni tai toisen kohdalla? Mihin ne kokemukset, jotka ovat itselle tosia, mutta toisille käsittämättömiä?

Minkä suhteen on koettava vapautta, jotta sallin sen toisellekin? Mihin minulla on varaa?

Osin teoreereettinen keskustelumme kilpistyi kysymykseen Onko meilllä todellisesti vapautta valita kantamme. Minkä tämä vapaus ratkaisee? Pääsemmekö suvaitsemattomuudesta?

Eipä meidän tarvitse tavoitella aina yhteistä ymmärrystä. Se on vapautta.

Entä vapautua johonkin? Siihen, jossa voi olla hiljaa ja vaiti. Ja pyytää, ettei halua kuulla mitään-jostakin-mistä-ei-halua.

 

Pohjantähden ja Auringon alla

Tunnustelimme näkökulmaa, jossa pohtia järkyttäviä 1918 tapahtumia. Mikä saa ihmisen kääntymään toista vastaan, tappamaan? Oli kyse vapaudesta, nälästä ja aatteesta, riippuen siitä keneltä kysyi.

Tätä kysyimme itseltämme hiljaa, ja moni jakoi henkilökohtaista historiaa. Todettiin, että monet suomalaiset ovat hävenneet ja vaienneet vuosikymmeniksi. Ja toiset vihanneet voittajien historiantulkintaa.

On mahdollista unohtaa, on mahdollista muistaa. Kuten me ihmiset, myös kansakunnat unohtavat ja muistavat. Jotkut puhuvat ja tunnustavat virheitään, toiset unohtavat selviytyäkseen.

Halusimme ymmärtää lisää. Talvisodassa Suomi oli yksi kansa. Muistamassa vai unohtamassa? Ei riitä, että ajattelee rauhaa teoreettisesti.

”Sivistyksen kuoremme on ohut”, sanottiin. ”Voit olla koulutettu upseeri, joka hoidat tehtäväsi Hitlerille.”

Entä jos opettelen hallitsemaan tunteeni tai ajattelemaan taitavasti? Olisinko pessimisti, realisti vai optimisti? Kasvatus on, ja kokemuksia riittää. Sietokyky vaihtelee. Käsitämme ympäristömme aidosti eri tavoin.

Muuttuuko ihminen?

Kun kasvan, yhteiskunta muuttuu. Hyvä, läheisyys ja tietoisuus lisääntyvät.

Kun minulla on mahdollisuus tietää tapahtumista, tavoista ja ihmisten samankaltaisuudesta, annan mahdollisuuden myötätunnolle.

Kun ympärilläni on luottamusta ja turvallinen yhteiskunta, voin näyttää parastani.

Yrjö Kallisen elämä oli koskettanut useita. On mahdollista olla katkeroitumatta, tuntea veljeyttä ja myötätuntoa kaikkia kohtaan. Miksi ihmiset eivät uskalla olla vapaita? Makustelimme ”unessa oloa ja heräämistä”, mitä se voisi olla.

Minäkin muistelin Ympäristö ajatteli minussa En se ollut minä Muistan

Pohjantähden ja Auringon alla.

 

Kun kaikki menee pieleen, mutta asiat sujuvat silti

 

Tämän illan Sokru peruttiin tilavarauksineen lennossa tänään Valveen Sisällissota-keskustelun, jossa olivat mukana Teemu Keskisarja, Paleface ja Tiina Kinnunen, takia. Sitä pidettiin virityksenä seuraavalle kerralle. Mutta. Sitten emme päässeetkään keskusteluun, kun se oli täyteen buukattu valmiiksi. No hetken kuuntelimme aulasta, häiriötekijät kiusasivat. Uusi päätös lennosta: pidetään meidän muutaman kesken Sokru, mutta mistä tila? No kaikki järjestyi, tuli paras keskustelu aikoihin, ei oikein maltettu lopettaakaan.

Pari puheenaihetta tässä, lopussa puhuimme myös alakerran Sisällissota-keskustelusta ja muista sodista, mutta alun oivallukset:

Mietittiin, mikä auttaa kun asiat eivät mene niin kuin pitää. Tässä hetkessä elämistä, ottaen asiat niin kuin ne ovat, joustaen ja ollen avoinna uusille näkökulmille asiat järjestyvät sittenkin. Luottamus siihen, että elämä maistuu. ( Tähän joku kysyi asteikkoa suhteessa mihin referenssipisteeseen? Ilman vertailupistettä on kuin puhuisi nopeudesta ilman koordinaatistoa). Se, ettei arvota asioita hyviksi ja huonoiksi, ne vain ovat, asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Tai vaikeuksiin varautumista sopivasti, Senecaa mukaellen, sitä pidettiin myös näkökulman laajentamisena. Viivästetystä tarpeen tyydytyksestä puhuttiin, silloin osaa antaa arvoa saavutukselle ( nytkin melkein menetimme keskustelun ja sitten pääsimmekin sen kimppuun odottelun jälkeen).

Tieteestä ja taiteesta a’la William Blake

William Blake: Newton. 1795-1805

http://www.tate.org.uk/art/artworks/blake-newton-n05058

Rahasta

Keskustelun virike lähti Matin pohdinnoista. Saako ihminen nauttia vauraudesta? Millainen suhde rahaan on paras? Mitä on köyhyys?

Kysymykset nostivat tunteita ja muistoja. Jaoimme niukkuustarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta. Oli iloittu appelsiinista, huolehdittu puuautosta, ja odotettu ensimmäistä omaa autoa. Oli syyllistetty ja kielletty nautinto väheksymällä rahan arvoa. Tulkittiin, että trauma voi vaikuttaa edelleen. Oli kokemuksia siitä, kuinka rahakas sai vallan, saneli nokkimajärjestyksen, pankin tai puolueen. Raha vaikutti luonteeseen ja kävelytyyliin.

Raha on myös poliittinen ase. Vertailuretoriikka nostattaa tunteet, mutta on myös syy korjata rakenteellisia epäkohtia.

Meillä kesti pitkä ilta irrottautua adjektiiveista. Rahalla tuntui olevan kiusallinen olemus.

Heitimme toisillemme ideologisia palloja. Raha alkoi vaikuttaa loppumattomalta toisaalta-toisaalta -saippuapalalta.

”Asioilla ja esineillä on arvo, mutta  miten ne opetetaan? Kun eriarvoisuus ei näy, rahaa ei ajattele. Kun ajattelee mahdollisuuksia, millainen suhde odottamiseen olisi hyvä? Anna köyhälle mieluummin rahaa kuin leipää. Luopuisinko rahasta kokonaan ja siirtyisin omavaraisuuteen? Sekin vaatii rahaa, työvoimaa, pelisäännöt ja aikaa. Vapaus ja vaikutusvalta näyttää olevan sillä, jolla on rahaa. Onnellisuudesta ei ole silti takeita.”

Miten tulla toimeen sen ajatuksen kanssa, että kaikille ei riitä? Huonosti, kateus ei iloitse toisen onnesta. Raha näyttää myös kasautuvan joillekin. Riittävästi rahaa tuo onnea sekä köyhälle että rikkaalle, todettiin.

Jotkut näyttävät ottavan kaiken ilman vastiketta.

Ajattelenko, että menestys olisi vain omaa ansiotani, köyhyys epäonnistuneen omaa ansiota? Mihin sijoittelen sattuman, onnen ja epäonnen?

(Entä he, jotka kerjäävät, tulen kirjoittaessa ajatelleeksi)

Menestynyttä yrittäjää sekä puolustettiin, että kyseenalaistettiin menestyksen tavoittelu. Menestyjän sanottiin silti inspiroivan parhaiten ei-menestyjiä. On kyvykästä uskaltaa ottaa riskejä ja pyrkiä eteenpäin. Raha tulee palkintona, kerrottiin.

Jos alkaisimme kerryttää vaurautta mielekkyyden kautta, ei rahan, ehdotettiin.

Mitä ovat ne tärkeät asiat, tuottavuutemme ja suhteemme, joista voisimme ottaa enemmän vastuuta? Mitä silloin ostan rahoillani? Kymmenen euroa on sekä pikkuraha että energiaa.

Utopia vauraudesta, joka ei perustu kilpailuun, ihastutti ja epäilytti. Patruunahyveet toimivat aiemmin, hyvinvointiyhteiskunta viime aikoihin saakka.

Ehdotettiin intohimoa. Oman runsauden, osaamisen, palon tunnistamista. Vaihda alaa, kannustettiin. Ja uskalla määritellä kyvyillesi arvo.

Hyvinvoiva ihminen tuottaa, todettiin lopuksi.

 

 

Kuka minua johtaa?

Inspiraationa kuultiin tarina Mitä enemmistö haluaa?

Lapset jo osaavat tämän: miten kysyn, mikä kannattaa, keneltä kannattaa kysyä. He hivuuttavat ja palaavat uudestaan. Me muutkin haluamme valita, ainakin kahdesta. Tykkäämme säilyttää tunteen omasta päätäntävallasta. Silloinkin kun meille myydään.

Kerrottiin myyjien julkiset salaisuudet, kuten ”valta on kysyjällä”. Nauratettiin, kuinka helppoa on ostaa, mutta myös torjua puhelinmyyjien ehdotukset. Hyvä myyjä saa meidät joka tapauksessa pitämään tuotteesta ja ostamaan jatkossakin.

Mitä näissä tilanteissa tarkemmin ajatellen tapahtuu? Olemmeko jatkuvan hivuutuksen kohteita, millaisten ja miksi? Huijataanko, vedätetäänkö ja johdatellaanko meitä huomaamatta?

Millaista on taitava johdattelu? Mitä on viisaus?

Yleensä haluamme olla enemmistön puolella. Se on luontaista ja helppoa. Kuuntelemme ihmistä tai poliitikkoa, joka on onnistunut myymään itsensä. Hän on tuttu, luotan häneen, enkä joudu miettimään miksi jotain kysytään, tai mitä kysytään.

Muisteltiin antiikin retoriikan vaikuttamiskeinoja, hyvellisyyttä, tunnetta ja järkeä. Mikä erottaa retoriikan manipuloinnista? Puhujan eetos, arvot ja hyveellisyys. Luottamus. Epäitsekkyys. Avoimuus.

Millä keinoilla pyrimme tarkoitukseen? Erotanko yhteisen edun ja oman edun itsessä ja toisessa? Mitä tarkoittaa se, kun kuuntelen sydäntäni, omaatuntoani? Miten olla rehellinen päämäärän suhteen?

Miten nämä toteutuvat tai jäävät vajaiksi demokratiassa? Otamme rooleja, meille annetaan rooleja, mutta käytämmekö vastuun? Osaamme kritisoida, ja esiintyä asiantuntijoina. Meitä myös laiskottaa ja väsyttää. Maailma on liian monimutkainen ja epämääräinen.

Juteltiin kokonaiskuvasta. Mikä se on, onko mahdollista saada kokonaiskuvaa? Kerrottiin Suomen itsenäisyyteen johdattaneista senaattoreista. He olivat päättäväisiä.  Heillä oli riittävästi tietoa visioidakseen mahdollisuuden todeksi. Outo ja uusi muuttui  johtopäätökseksi siinä tilanteessa. Tällä hetkellä joku muu on totta suhteessa johonkin muuhun. Kekkonen oli aikansa tekijä. (Tunnustautuipa meistäkin yksi kekkos-faniksi)

Juteltiin ajankohtaisesta onnelliset suomalaiset -tutkimuksesta. Skeptisimmät ihmettelivät uutisointia, mutta mielenkiintoista tutkimuksessa on se tieto, että maahanmuuttajat sopeutuvat nopeasti suomalaiseen yhteiskuntaan. Onko mahdollista, että meillä on hyvä piilorakenne, jota emme itse osaa arvostaa?

Näemmekö maailman sellaisena kuin se on, vai sellaisena kuin itse olemme?

Mihin luottamus rakentuu? Lisääntyisikö se, jos ottaisin enemmän vastuuta uskomuksistani ja teoistani? Kannustettiin laajenevaan, syvenevään vastuuseen elämästä.

Palasimme alkuun. Jos uskomuksemme liittyvät puutteeseen, alamme kilpailla ja estämme hyvän. On helppoa olla tyytymätön (tai laumasielu tai piiloutua) Ja on vaikeaa ajatella.

Lainaan loppuun Markus Neuvosta (kirjassa Päätä viisaasti):

”—ajattelemattomuus ei ole aina pahasta. Mitä asiantuntevampia aiheen suhteen olemme, sen parempi meidän on vain luottaa sormituntumaamme ja vetää päätöksemme hatusta: meillä yksinkertaisesti on, mistä vetää.”

 

Suhteellisuudentajusta

Halusimme kuulla tarinan turhamaisuudesta.

Naparetkeilijä ja kuvaaja kulkivat vaarallisilla seuduilla. Jääkarhut, railot ja kova pakkanen olivat tehneet matkasta hengenvaarallisen. Kotiin palattuaan mies ajoi autonsa parkkiruutuun ja meni nukkumaan. Aamulla joku huomautti hänen vinoon parkkeeratusta autosta.

Onko turhamaista uhmata olosuhteita, olla pyytämättä apua, haastaa itseään vai huomauttaa parkkeerauksesta?

Muutama tuohtui. Kun käyn muualla, en lakkaa ihmettelemästä valittajia. Vain kuoleman läheisyys opettaa elämään. Silloin erottaa arvokkaat ja arvottomat asiat, ja pystyy kiittämään pelkästä hengityksestä. Tällaisella mahdollisimman korkealla tietoisuuden tasolla voimme olla eläviä.

Kysyttiin, mihin tällainen ehdottomuus perustuu. Tarvimmeko äärimmäisyyskokemuksia? Mistä tuohtumus kumpuaa?

Kerrottiin, kuinka voimme olla jollain tuulella eri syistä, joskus ilman syytä. Joskus raja ylittyy, toisena hetkenä suurpiirteisyys ja maltti säilyy. Kuka tietää, mitä naparetkeilijä vastasi parkkipaikalla tai miten hän oli käyttäytynyt retkellä!

Joku ehdotti, että ihmiskuntaa pitäisi opettaa reaktioiden tasolla. Erottamaan hyödylliset reaktiot ja olla pelkäämättä niitä. Sitäkin kannattaisi pohtia, mitä toiminnastani seuraa.

Markku pyysi, että pohtisimme oikeita kokemuksiamme parkkipaikoilla. Yksi oli hölmistynyt, toinen ei hallinnut tilannetta. Kolmas vain katsoi sanojaa, eikä ollut maksanut vaivaa reagoida mitenkään. Neljäs ihmetteli, etkö huomannut tehneesi virhettä ja siirtänyt autoa. Viides oli opetellut suurpiirteisyyttä ja siirtänyt autoa. Kuudes jäi pähkäilemään mitä olisi kannattanut tehdä.

Juoruilimme vielä ensivaikutelmista, mahtailusta ja rahan läsnäolosta.

Kysyttiin eikö toisen virheitä voi kommentoida empaattisesti, hyvähenkisesti? Joskus ohittaen, joskus auttaen.

Onpa meillä jokaisella tarve ajatella itse. Tarve vertailla ja punnita asioita rauhassa. Tunnistaa, milloin puute sumentaa ajattelua. Mitä hyvää näkökulman vaihto tuokaan!

On arkikiusoja ja oikeasti isoja asioita. Kontekstit vaihtelevat. Voimme olla onnellisia, kunnes elämä taas muistuttaa, Markku uskoi.

Emme saaneet vastausta. Mutta viihdyimme kyllä. Se kun on niin pienestä kii!