Mikä on Sokrates-kahvila?

Oulun Sokrates-kahvila on ohjattuun filosofiseen keskusteluun omistautunut tapahtuma, joka järjestetään Kulttuuritalo Valveen tiloissa pääsääntöisesti joka toinen tiistai klo 18 alkaen. Kahvila aloitti toimintansa Kari Utoslahden ja Anne Hulkon aloitteesta tammikuussa 2010, perustajaryhmään kuuluvat myös Hannu Juuso ja Markku Veteläinen. Keskustelua ohjaavat Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Riku Välitalo ja Vesa Teppo ja v. 2015 lähtien myös Tapani Hautamäki. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen ensipuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Tilaisuuksiin on kaikilla vapaa pääsy. Oulun Sokrates-kahvila perustuu kaikilta osin vapaaehtoisuuteen.

Kesällä 2015 Sokrates-kahvila laajensi toimintaansa myös sosiaaliseen mediaan. Facebook ryhmän nimi on Sokrates-kahvila, sen ylläpitäjinä toimivat Eero Lepistö ja Vesa Teppo.

Mainokset

Oulun Sokrates-kahvilan blogi

Sokrates-kahvilassa käydyt keskustelut ovat herättäneet monissa osallistujissa tarpeen jatkaa keskustelua ja pohdintaa myös tilaisuuksien jälkeen.  Tämän blogin tarkoitus on palvella tätä tarvetta. Blogi on julkinen. Sitä ylläpitävät seuraavat henkilöt: Anne Hulkko, Vesa Teppo, Riku Välitalo, Markku Veteläinen, Hannu Juuso ja Pirkko Tervo.

Pikachu kävi täällä

Istahda kahvilaan, ja sinulle esitellään illan puheenjohtaja, Pikachu. Tervehdi Pikachua.

Kirjoitan itseni ulos ensitapaamisesta 😽

Poistan tekstistä aistimukset, ärsykkeet, elämykset, mielipahan ja mielihyvän.

Jää vain ulospääsy. Se ei ole enää psykologinen tila. Tunnustelimme hienovaraista eroa psykologisen ja filosofisen tilan välillä. Mikä muuttui? Muutuinko itsekin?

Avauduin hetkeen. Odotan. Annan jotain pois. Uskaltaudun johonkin. Tunnen moninaisuuden. Tunnen ykseyden. Olen sisällä tapahtumassa. Virittäydyn.

Päivi kertoi valistusfilosofi Rousseaun ajattelusta, ja erityisesti täydellistymiskyvystä. Rousseaun mukaan täydellistymiskyky ”viittaa ihmisluonnon muutosherkkyyteen, eikä vain kykynä oppia ja kehittää kaikkia luonnollisia henkisiä kykyjä, vaan syvemmin niin, että ei ole ihmisluonteen mukaista pysyä alkuperäisessä tilassaan. Sen sijaan on pyrkimys syventää oloa uudenlaiseen, omaan olemassaolon muotoon.”

Hän kertoi myös että Rousseau kritisoi sekä kristinuskon perisyntiajattelua, että porvarin alistavaa, kyltymätöntä suhdetta toisiin ja maailmaan. Rousseau kehotti nöyryyteen ja rationaalisuuteen, ”myyttien hämärästä järjen valaisemaan maailmaan”. Päivi kysyi myös, onko valaistuminen täydellistymiskyky.

Yritimme ymmärtää ihmisen halua hallita. Voiko olla liian rationaalinen? Voiko itseyden uhraaminen olla hallintaa? Mitä teen vajavaisuuteni kanssa? Mitä on olla hyvä ihminen? Olivatpa Rousseaun sanat ja teot ainakin syvässä ristiriidassa keskenään.

Muuttuuko ihminen ja miten ihminen muuttuu?

Mitä merkitsee se, etten pyri, en tavoittele?
Onko ”alkuperäinen tila” myytti vai Tila?

Vai onko se Hetki, paikka ”Pohjois-Norjassa avaran meren äärellä, jossa hengitän usvan sisälleni, liudennun ja olen yhtä aikaa”? Onko paikka tallella minulle, siellä, jos menen takaisin?

Mistä tunnistan kokonaisuuden, ”kun ymmärrämme vain niinkuin ymmärrämme”?
Vaikka tunnustan, että mikään näkökulma ei sisällä kaikkea oikeutusta, ei absoluuttista eikä lopullista.

Tragedioista. Kriiseissä. Toisesta. Joskus osaan tyhjentyä ja nöyrtyä. Kysyä. Kuunnella. Ottaa riskejä. Havahtua, että joka päivä on kuolemista.

Joskus on vain tehtävä jotain kraavisti. Antaa minuuden hajota, identiteetin kadota. Mutta mistä tiedän, että tämä on läksyni nyt?

Mitä jos ryhdyn epäilemään omia viisauksiani? Voi olla tuskallista jos ei roiku missään. Elämän tarkoitus ei löydy niin vaan.

Palasimme tunnustelemaan, miten psykologinen ahdistus eroaa eksistentialistisesta ahdistuksesta. Kun oleminen kutsuu olemaan, ei pakenemaan. Kun olen irrallaan, mutta en esine. Kun olen lähempänä itseäni kuin oma iho.

Kerrottiin, kuinka taideteoksella on kyky muuttaa ihmistä. Pikachu lastenhuonneessa vai Pickachu kokoushuoneessa? Lapsuus tempaa minut vastustamattomasti tässä nyt. Leikkiäkö tämä vain oli?

Lämpimät jalat, lämmin keho. Me tässä piirissä ja niin lähellä.

Kamppailu

Puolihuolimaton kysymys viritti meidät vauhdikkaaseen keskusteluun: Onko jokin asia, johon haluaisit niskalenkin?

Makustelimme niskalenkkiä. Kilpailen. Kasvan. Ahkeroin. Menestyn. Rikastun. Tuhoan. Uhoan. Talouden kieli ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta nyt.

Mutta kamppailu, joka ei ole elämää vastaan? Joka on realistinen, tosi ja luova.

Juteltiin itsensä kanssa kamppailusta ja omien vahvuuksien löytämisestä. Kun näen mahdollisuuteni tässä, kaikki saavat siitä. Mainittiin miljonäärien, Sorosin ja Kampradin, elämäntyöt demokratian ja työllisyyden hyväksi.

”Yhdynkö runsauden virtaan?” Näenkö itseni kokonaisuudessa? Miten näen uutta?

Kerrottiin erityisestä sietokyvystä, resilienssistä, jonka määrä vaihtelee ihmisillä. Terapeutit kutsuvat tällaisia lapsia voikukkalapsiksi: ne kasvavat vaikka betonin läpi. Ilman ympäristön tukea. Kamppailua, varmasti.

Valtava kuilu alkoi avautua Matin lauseesta: ”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme”.

Onko Asenteemme Kamppailu? Onko OmaJuttumme Kamppailu?

Mitä meidän pitäisi ymmärtää?

Varmasti ainakin että asenteellamme, silmälaseillamme on väliä. Että tosiaan näen toisen sellaisena kuin itse olen. Mitä se sitten merkitsee?

Varmasti myös sen, että maailma ei ollenkaan aina ole sellainen, kuin se On. Minkä asioiden puolesta olen valmis taisteluun?

Mutta, mitä tarkoittaa että näen maailman sellaisena kuin se On? As it is. Hyväksyen. Leväten, kun voin kokea eläväni itseni näköistä elämää.

”Harh hoissa on hyvä olla”, nauratettiin aluksi.

Jos todellisuus ja kamppailu yhdistyisivät? Kohta, jossa tahdon rauhaa enemmän kuin mitään muuta.

Välittömät tulkinnat, joksi intuitiota arkiajattelussa kutsumme, voivat viedä harhapoluille. Mutta aika ja luottamus auttavat mieltä etsimään ratkaisuja. Oivallukset saattavat tulla odottamatta ja yhtäkkisesti. Tästä lisää kiinnostuneille Asta Raamin kirjassa Älykäs intuitio.

Voiko ajatella, että todellisuuskin kamppailee paljastuakseen? Ollakseen sellainen kuin On? Kerrottiin solujen kielestä ja kasvien tietoisuudesta.

Kun puu murtautuu esiin ja saa minut sanailemaan? Kamppailua 😊

Mielenkiintoista!

Kesä-Sokrateskahvilaa vietettiin Nallikarin merellisessä ympäristössä ukkossateen jälkeen. Ilmassa tuoksui uusi ja raikas.
Virittäytymisenä  illan aiheeseen alustaja pyysi jokaista miettimään hetken, mitä mielenkiintoista oli sattunut lähiaikoina tai mitä ”mielenkiintoista” toi mieleen.
Alustuksena luettiin Mielenkiintoista!-tarina kirjasta  Roberto Casati ja Achille C. Varzi: Ylittämättömiä yksinkertaisuuksia (filosofisia kompakertomuksia). Tarinan jälkeen pohdittiin, oliko joku muuttunut omassa ajattelussa.

Leppoisa mutta vireä keskustelu käytiin ja avoimia kysymyksiä jäi. Jäi myös vaikutelma, että avoimuus, tieto ja innostus sekä näkökulman vaihtamisen taito auttavat löytämään asioiden mielenkiintoisia puolia, mutta jos kaikki on mielenkiintoista, se onkin tylsää ja uuvuttavaa, harmoniaan tarvitaan tasapaino tylsän ja mielenkiintoisen välillä. Lopussa kysyttiin vielä: jos on avoin kaikelle, pitääkö silti olla jotain pysyvää?

Ja kirjoittajasta tämä ajatelma liippaa aihetta:

”Kaikki sellaiset tavat katsoa asioita, jotka eivät yllätä meitä, ovat vääriä. Jos jokin todellisuuden alue tulee meille tutuksi, se menettää jotakin todellisuudestaan. Filosofinen ajattelu on palaamista tutusta yllättävään. Se on todellisuuden näkemistä hämmästyttävänä.
(Paul Valéry)

Merkitys

Tämä ilta näytti, miksi Sokrates-kahvila aikoinaan perustettiin ja miksi ihmiset jaksavat käydä vuosi toisensa perään yhteisissä illoissa. Pirkko oli tehnyt hienon, visuaalisesti kauniin, ilmavan ja monitasoisen alkuvirittelyn taitellusta paperiarkista, joka eri tahoiltaan paljasti uusia puolia. Alkukysymyksenä oli: Mikä merkitys on? Missä se sijaitsee? Ja yhteistyö vetäjän , Hannu Juuson, kanssa oli saumatonta. Ensin vetäjän rooli oli hienovarainen antaen alustajalle tilaa, sitten se kasvoi taitavaksi keskustelun ohjaamiseksi. Ja itse keskustelijat olivat toisiaan kunnioittaen ja innostaen mukana pohdinnassa. Ja tämä kokonaisuus synnytti yhteistä ajattelun liikettä, uusia näkökulmia! Ja ydin on tässä yhteisyydessä, yhdessä kokemisessa, blogin muistiinpanot antavat vain kalpean aavistuksen.

Alussa joku totesi, että koko ympäristömme on täynnä merkityksiä, pitää pysähtyä ja nähdä, tulla tietoiseksi niistä. Se, että joku asia on tärkeä ja siihen liittyy vaikuttavuus, tekee siitä merkityksellisen; merkitys on jotain, minkä kokemus lisää arvoa. Merkitys on ihmisen sisällä, arvoissa ja arvostuksissa, joskus asian merkityksen huomaa vasta, kun on sen menettänyt. Tälle vastapainona nousi: merkitys syntyy ”välissä”, se luodaan yhdessä. Käytännön esimerkkinä tälle oli vaihto-oppilaan oppiminen saunojaksi pikkuhiljaa, yhdessä perheen kanssa kokien.

Joku pohti, ovatko merkitykset olemassa ilman, että minä näen niitä. Maailma on merkityksiä täynnä, kuinka paljon voin ymmärtää? Toisen mielestä merkitys voi olla neutraali, esimerkkinä suojatie, mutta pitää tietää mihin sitä käytetään. Yhtenä esimerkkinä oli auringon merkitys maapallolle, se on riippumaton siitä, antaako ihminen sille merkityksen vai ei. Tähän tuli tiukka vastine: ilman ihmistä, hänen kokemustaan, asioilla ei ole mitään merkitystä.

Alkuun yo. pohdinnoissa haettiin, onko yhtä merkityksen ideaa, yhtä kokemusta; kokeiltiin voiko merkityksen syntymisen mekanismia löytää saunaesimerkin avulla. Ja lopussa nousi ehdotelma: merkitys on monikerroksellinen, siinä on eri tasoja, jotka voivat olla totta yhtä aikaa. Ja tähän kuin pisteenä i:n päälle Pirkko pyysi taittamaan paperiarkin yhden reunan esille.

Paljastui Antti Hyryn teksti: ”Sitä kun ihminen lähtee täältä, se on ihan sama, mitä se on kirjoittanut.”

Tekstipohjaisen kriittisen ajattelun harjoitus

Kokeilimme uutta: mietiskelimme ja tämän jälkeen pohdimme kriittisesti Rikun jakamaa kertomusta.

Kertomus on Brenifier & Millonin kirjasta Learning to philosophize with Nasreddin Hodja. Riku kertoi, että kertomus on välimerellinen. Päämääränä oli muotoilla tarinan opetus. Suomennos Rikun:

 
Runoilija

Yksi kylän mies pitää runojen kirjoittamisesta, ja pyytää Nasrudinia kuuntelemaan muutamia runojaan. Tietäen entuudesta, että tämä voi olla riskialtista touhua, Nasrudin yrittää kohteliaasti kieltäytyä. Tietäen myös olevansa hyvinkin tietämätön runouteen liittyvistä asioista. Mutta mies on sinnikäs vakuuttaen luottamustaan Nasrudiniin ja hänen viisauteen. Pakotettuna Nasrudin lopulta suostuu. Hän kuuntelee kärsivällisesti pitkän runon, ja sen loputtua ei sano mitään. ”No!” sanoo runoilija. ”No mitä?” kysyy Nasrudin. ”No mitä pidit?” ”Tahdotko todella tietää?” Lopulta pakotettuna Nasrudinin on vastattava. Niinpä hän antaa rehellisen mielipiteensä:”runosi on huono, se on mahyaileva, turhanpäiväinen ja tylsä.” Runoilijamies tulee punaiseksi suuttumuksesta, ja viisi minuttia hän huutaa täyttä kurkkua Nasrudinille nimitellen häntä, ja kehitellen mitä mielikuvituksellisimpia loukkauksia. Kun mies rauhoittuu, Nasruddin kommentoi: ”No, sinun runoutesi on kamalaa, mutta proosasi on hienoa!”

 

Jokainen yritti löytää aluksi mahdollisen opetuksen. Sitten perustella olenko samaa vai eri mieltä opetuksen kanssa osoittamalla se tekstistä. Pikkuporukassa vertailimme ajatuksia ja valitsimme yhden muille jaettavaksi.

Kolmesta opetuksesta jouduimme valitsemaan sen, joka sopisi huonoiten.

Siitä käynnistyi keskustelu, jota luonnehdittiin lopussa ongelmien keksimiseksi. Muutamien mielestä väitteiden ja vastaväitteiden keksiminen oli väkinäistä. Ponnistelimme ja vetosimme tekstin sanamuotoihin, informaatioon ja tunnelmaan. Kinattiin siitä, mikä on totuudellista tai aitoa.

Loihittiin kaksi erilaista tulkintaa, kaksi tapaa lukea kertomus. Molemmat rakentuvat sille, mikä näyttää olevan runoilijan ja Nasruddinin suhde. Löydät opetukset ja tulkinnat kommenttiosiosta.

Mikä nousi tarinasta, mitä toimme elämästämme mukaan? Luinko Opetuksen, koska sitä kysyttiin? Mitä välimerellisyys merkitsi?  Olisiko meidän pitänyt tietää kertomuksen konteksti, tapahtumat ennen ja jälkeen. Nasruddinin rooli tarkemmin yhteisössään. Eksegeesikin mainittiin.

Olinpa silti virkistynyt lopussa.

Kertomus kertomuksesta loi kohottavan hetken!

Oikeudenmukaisuudesta

Illan keskustelun vetäjä, Markku Veteläinen, oli kutsunut Sokrates-kahvilan tutustumaan uuteen Talvikankaan kouluun. Ihastelimme koulun arkkitehtuuria, valoa ja tilaa, ja käytännön ratkaisuja: koulu on rakennettu avoimeksi oppimisympäristöksi, tilojen avoimuus ja muunneltavuus, uudet laitteet ja ympäristön kauneus vakuuttivat meidät. Parilla sanalla mainittiin myös kouluun tulevasta uudesta arviointimallista.

Illan teemana oli oikeudenmukaisuus. Leppoisassa keskustelussa ajatuksena oli  lähestyä asiaa positiivisen kautta: jokaista pyydettiin miettimään hetken omia oikeudenmukaisuus-kokemuksiaan. Ja olipa se työlästä! Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia tuli heti nippu mieleen lähes jokaisella. Mutta sitten. Arkipäivän pienistä asioista nousi näitä: vaikkapa miten autokorjaamossa oli hyvitetty pyytämättä väärän ohjeen tai poikkeuksellisen työn osuus, tai kotona lapsille pauhaaminen olikin saanut isosiskon huomauttamaan: ”Mitä sinä pikkusiskolle huudat, minähän se tein väärin!”

Yhteiskunnan tasolla koettiin pahoinvoinnin kasvaneen ja oikeudenmukaisuuden tunteen vähentyneen. Mutta ei tämäkään ole uusi asia sanottiin, sotien jälkeen tai 90-luvun laman jälkeen tulleet kokemukset vaikuttavat yhä, varsinkin laman yhteydessä osa oli tullut suoraan tietoisesti väärin kohdelluksi. Arvomaailman muuttumisen ja käynnissä olevan muutosprosessin, jota sen keskellä eläen on vaikea havainnoidakaan, todettiin aiheuttavan epävarmuutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta: aikaisemmin kun oli opiskellut ja tehnyt ahkerasti töitä, oli työpaikka ollut turvattu, mutta ei enää. Vastalääkettäkin yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen ehdotettiin: ihmisten aito kohtaaminen hallinnollisessakin työssä (poliisi, sosiaalityöntekijä, pankin toimihenkilö mm.), sydämellään työn tekeminen lisää oikeudenmukaisuuden kokemusta. Mitä sinulle kuuluu? -kysymys ja myötätunto mukana. Kahdella oli tästä suora kokemus, toisella miten pankin toimihenkilö auttoi häntä vaikeassa tilanteessa välittämisellään, ja toisella miten hän itse joutui vastoin tahtoaan irtisanomaan ison joukon ihmisiä, mutta päätti sitten tehdä työnsä mahdollisimman inhimillisesti ja kunnioittavasti.

Itsensä tuntemista korostettiin ja samalla omien arvojen tuntemista. Lähestyttiin jälleen ”Kuka minä olen”-kysymystä. Hyvää itsetuntemusta ja myötätuntoa itseä kohtaan pidettiin suojana epäoikeudenmukaisuutta kohtaan (miten suhtautuu). Myös uudessa opetussuunnitelmassa arvioinnissa oppilas vastaa kysymykseen: Missä minä olen hyvä?

Yhteenvetona edellisistä, oikeudenmukaisuuteen liittyy vääryyden hyvitys, tasavertaisuuden tarve (ei samanlaista mutta saman verran?), kokeminen – itsetunto/ myötätunto itseä kohtaan ja sopiva itsekkyys? Ja mietittäväksi illan aikana toistunut kysymys: Miten suhtaudun asioihin, rakkaudella vai pelolla?

Arvo – Arvokkuus – Ihminen

ARVO
ARVOKKUUS
IHMINEN

Illan vetäjä Tapani Hautamäki ehdotti aluksi hiljaisuudessa pohdittavaksi ylläolevaa trioa. Sitten hän kysyi: Mikä on saanut länsimaisen yhteiskunnan ihmisen arvon nykytilaan? Hän oli ruvennut pohtimaan asiaa matkalla nähdyn perusteella: Aamusämpylöitä ostaessaan hän näki yhden henkilön jo odottavan kaupan aukeamista, vaatteet olivat risaiset, ihminen oli sukkasillaan, ja kaupan auettua hän maksoi roposilla pullonsa kirkasta. Myöhemmin päivän mittaan samaan henkilöön tuli törmättyä pariin kertaan kävelylenkeillä: hän nukkui tien vierellä tyhjä pullo kupeellaan, välillä vain tienpuolisko ja pullo oli vaihtunut.

Keskustelussa arvoa ja arvokkuuttakin sivuttiin, mutta eniten keskityttiin ihmisarvoon. Ensimmäinen väite oli: Aikaisemmin pienissä yhteisöissä jokainen oli arvokas yhteisön jäsen; kysyttiin oliko ihmisen arvo sama kuin hänen hyötyarvonsa? Väitteen esittäjä korosti itse enemmän rakkaudellisuutta, tunnesidettä, käyttöarvoa.
Yksi näkökulma oli: Elämän alku on mysteeri, vapaus jatkaa elämäänsä on arvo sinänsä, samoin potentiaali edistää elämän jatkumista – ja tämä liittyy ihmisarvoon. Ihmisarvo on jakamaton tai luovuttamaton tai itseisarvo sinänsä kommentoitiin. Tälle heitettiin vastineena, että tuo on suurta yksinkertaistamista ja mikä merkitys on, jos ominaisuus on kaikilla sama, eikö silloin merkitys häviä? Eikö se ole pelkkää juhlapuhetta!
Sanottiin että ihmisarvo on kontekstuaalinen, kulttuuriin ja historiaankin sidottu. Kysyttiin myös, onko esimerkiksi massamaurhaajalla sama ihmisarvo kuin muilla. Tähän tuli tiukka vastine: massamurhaaja ei ansaitse ihmisarvoa, jopa kuolemanrangaistusta esitettiin oikeutetuksi! Ja tähän toisaalta kaino huomautus: ihmisarvo on olemassa ilman, että se pitää ansaita hyvillä teoilla tai että sen menettäisi pahoilla, ihmisen teot ovat eri asia kuin hänen arvonsa.

Väliin kiihkeäkin yhdessä ajattelu jätti paljon auki. Keskustelun todettiin etenevän kohti kysymystä, kellä on elämisen oikeus? Ja jopa lähestyvän sitä, mikä on elämän tarkoitus? Minusta hieno jatkopohtimisen arvoinen kysymys oli : Mikä tulisi olla ihmisen arvo? (Se veisi voimaa pois nykyväitteeltä, että ihmisarvo riippuu kulttuurista tai historiasta; nuohan ovat vain käytännön toteutusta, eivät itse asia sinänsä) Ja vielä vetäjän esittämä kysymys lopuksi: Onko ihmisarvo välinearvo vai itseisarvo?

Argumentointi ja argumentointivirheet

Kahvilamme keskusteluaiheena oli tänä iltana argumentointi ja argumentointivirheet. Pirkko ja Anita esittelivät aiheen mainiosti ja Pirkko oli tehnyt suurtyön etsiessään keskustelun pohjaksi 45 argumentointivirhettä. Näistä jokainen läsnäolija sai valita yhden, jota porukkamme pyrki avaamaan ja analysoimaan tarkemmin. Pirkon pöydän koristeeksi taiteilemat kolme kukkaa esittivät logosta (järkeä), eetosta (uskottavuutta) ja paatosta (tunnetta). Tehtäväämme kuului argumenttivirheitä analysoidessamme päätellä, missä tapauksissa ja tilanteissa, mitkäkin kukat pääsivät kukkimaan ja mitkä olivat jo lakastuneet. Lisäksi paikalla oli kairos, kultapallo, joka symbolisoi toiminnan tai mielipiteen ilmaisemisen oikeaa hetkeä.

Argumentti voidaan määritellä perustelluksi väitteeksi tai mielipiteeksi jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Argumenttia on myös sanottu filosofisen ajattelun perusyksiköksi. Argumentaatio koostuu väitteistä ja perusteista. Tyypillisesti argumentti lähtee liikkeelle joistakin jo hyväksytyistä perusteista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen todennäköisistä seurauksista voidaan johtaa perusteita vastuulliselle ympäristöpolitiikalle.

Ensimmäinen analysoitava asia oli ad hominem, joka voidaan suomentaa termillä ”ihmistä vastaan”. Pelkistettynä tätä argumenttia voidaan käyttää toisen mielipiteen torjumisessa toteamalla, että et voi olla oikeassa, koska olet sellainen kuin olet. Vastaväite ei siis kohdistu toisen esittämään asiaan, vaan esittäjään. Tämän kanssa hieman päinvastaiseen menettelyyn syyllistytään silloin, kun päätelmiä tehdään vai omista subjektiivisista lähtökohdista eli kysymyksessä on subjektiivinen validiointi. Tästä esimerkkinä mainittiin puoluelehtien lukijat. Tiettyyn aatteeseen sitoutunut ihminen uskoo helposti oman aatteensa äänenkannattajaan kritiikittä. Keskustelussa esitettiin kysymys, eikö tällaisen lehden toimittaja petä omaan ryhmäänsä kuuluvia ihmisiä, jos hän heidän silmissään uskottavana toimijana antaakin tietoisesti väärää tai vähintäänkin tarkoitushakuisesti tulkittua tietoa.

Virheellisiin päätelmiin voidaan joutua myös liian poliittisen korrektiuden tai ns. keskikenttämenetelmän vuoksi. Poliittinen korrektius tarkoitta sitä, että ilmaisusta haihdutetaan kaikki sellainen, jota voidaan pitää loukkauksena jotakin tiettyä ryhmää kohtaan. Keskikenttäläiset taas karsivat ilmaisuistaan kaikki äärimmäisyyksiin viittaavat asiat, koska olettavat, että mielipidekentän keskellä toimittaessa vedotaan mahdollisimman suureen joukkoon. Nämä päätelmätavat synnyttivät keskustelua siitä, onko olemassa vaara, että liian suureen konsensukseen pyrkiminen vesittää erilaisten mielipiteiden käsittelyn ja vähentää vaihtoehtoisten ratkaisujen löytämismahdollisuuksia.

Psykologisoinnissa on kysymys siitä, että keskusteluun osallistuva henkilö olettaa toisen suhtautuvan keskusteltavaan kysymykseen samalla tavalla kuin hän itse. Tällöin häneltä voidaan odottaa myös samanlaista käyttäytymistä. Tämän vastakohtana taas voidaan pitää olkinukke-menettelyä. Tämä tarkoittaa sitä, että jo lähtökohtaisesti keskustelukumppanin oletetaan olevan väärässä tai hänen esittämänsä mielipiteet käsitetään tahallisesti väärin, jotta niitä vastaan olisi helpompi hyökätä. Tämän menettelyn todettiin olevan hyvin tavallista poliittisessa keskustelussa.
Tässä vaiheessa esitettiin kysymys: ”Jos joku sanoo jotakin, sanooko hän jotakin?” Aidosti filosofiseen kysymykseen esitettiin varsin suuren hyväksynnän saanut vastaus, jonka mukaan yleensä sanojan puhe kertoo enemmän hänestä itsestään kuin sanomisen kohteesta.

Keskustelussa voidaan syyllistyä myös mustavalkoajatteluun. Sen mukaan käsiteltävässä asiassa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa. Tällöin kompromissin löytäminen saattaa olla vaikeaa. Kehäpäätelmään syyllistytään sillin, kun johtopäätökset tehdään suoraan tai välillisesti oletuksista. Esimerkiksi: ”Sinun on pakko olla väärässä, kun en tajua puheistasi yhtään mitään.”

Nirvanavirhepäätelmässä todellista väitettä verrataan idealisoituun tai kokonaan eri tilanteeseen. Esimerkiksi: ”Tiedätkö, mikä on elämän tarkoitus?” ”Mitä väliä sillä on, me kuolemme kuitenkin!” Erioikeutta käytetään hyväksi silloin, kun henkilö vaatii itselleen tai läheisilleen eri sääntöjä kuin muille. Irrelevantti johtopäätös taas tehdään silloin, kun asiaa perustellaan epäolennaisella tai asiaankuulumattomalla väitteellä.

Aika loppui kesken, joten keskustelussa ei enää ehditty vetää kokonaisjohtopäätöksiä esimerkiksi logoksen, eetoksen ja paatoksen välisesti suhteesta. Yhtenä mielipiteenä näin jälkikäteen voisi esittää, että onnistuneessa keskustelussa eetoksen merkitys saattaa olla suurin. Mitä asiantuntevamman ja luotettavamman kuvan keskustelija itsestään antaa puhumisellaan ja kehonkielellään, sitä todennäköisemmin häntä kuunnellaan ja sitä todennäköisemmin häntä uskotaan. Eihän tietysti tunne eikä varsinkaan järki ole pahasta. Olisihan se hyvä, jos luotettavasti esitetty asia olisi vielä totta. Mutta eikös siinä Viulunsoittajassakin rikkaudesta haaveksiva mies laulanut, että ”silloin aivan yksi on lysti, väärin jos mä vastaankin, rikkaan miehen sanaa uskotaan.”

Alla Pirkon lähettämä linkki. Sieltä voi opiskella virheargumentointia.
https://peda.net/tohmajarvi/tohmajarvenlukio/oppiaineet/filosofia/filosofia-1/filosofia1/luku-1/faykja/a

Tapani Hautamäki

 

 

Vihtori Koivusaari, hyvä immeinen

Tapani ja Sisko olivat valmistelleet kinkkisen asetelman. He kysyivät ”Millainen on hyvä ihminen?” ja ”Mikä on ihmiselle hyvää?” Välittömistä mielikuvista, aavistuksista ja ideoista huolimatta ratkaisu jäi ilmaan. Hämäriksikin ne mainittiin. Filosofiset kysymykset siis!

Mistä hyvyydessä on kysymys? Onko olemassa hyvän ihmisen ideaa, tuntomerkkiä? Voimmeko mainita jonkun henkilön nimeltä?

Tapani kertoi lapsuusmuistonsa Vihtori Koivusaaresta. Vihtorista kukaan ei sanonut pahaa sanaa. Hänen käyttäytymisensä kiinnitti huomiota. Vihtori oli alkoholisti, mutta hän sai aikaan muissa hyviä tunteita. Häntä arvostettiin. Hän viestitti Jotain, ohi yksittäisten tekojen. Hänen aikeensa olivat hyvää tarkoittavia. (Huomautettiin myös, että  alkoholistina hän ei ehkä ollut uhkaava kyläyhteisölle)

Löysimme nopeasti hyvän ihmisen atribuutteja: armollinen, pyyteetön, myötätuntoinen,    hyväntahtoinen, rehellinen, vilpitön, tasapuolinen, oikeudenmukainen, realistinen, rakastava, onnellinen, rakastettava, kohtuullinen, antelias, viisas.

Noista onnellisuus puhutti: tarviiko olla onnellinen ollakseen hyvä? Onko onnellisuus syy vai seuraus? Mitä teemme ollaksemme onnellisia? Tasapainon sanottiin näkyvän käytöksessä.

Mitä se Jotain on, mitä täytyy ensin olla? Väitettiin, että se ei ole mitään Tekemistä: hyvä ihminen ei rakennu hyvistä teoista. Hyvien tekojen ehtona on hyvyys. Hyvyys vaikuttaa muihin, se kohottaa ja säteilee. Hyvä ihminen saa lähellä olevat ihmiset tekemään hyvää. Mietiskelijäkin heijastaa hyvyyttä. On kysymys tietoisuustaidosta, jota opitaan ja voidaan opettaa. Jotkut ovat myös luonnostaan onnellisempia kuin toiset.

Tässä vaiheessa suurin osa ihmetteli, miten hyvyys voi realisoitua ilman suhdetta toisiin. Mistä hyvyyden tunnistaa ellei teoista? Mistä vääryys huomataan, ellei kukaan yritä estää sitä? Millaista on vuorovaikutus ilman hyveellisyyttä?

Miten teko ja motivaatio erotetaan: joku yrittää olla hyvä onnistumatta siinä. Tai ihminen, joka ei osaa olla paha. Pohtiiko hyvä ihminen tekemistään? Onko tärkeämpää olla tietämätön vai tietoinen?

Mitä on äidin varmuus?

Todettiin, että tekoa ei voi erottaa kontekstista. Sekin vaikuttaa, keneltä kysyy:  ”Millainen on hyvä ihminen, minulle, hädän hetkellä?” Ei ainakaan hän, joka etsii välineellistä hyvää.

Loppupuolella juttelimme Äiti Teresasta. Hänen päiväkirjansa paljastavat onnettoman ihmisen. Muuttaako tieto käsitystä hänen hyvyydestään?

Loppuhuipennuksena Tapani paljasti, että kaksi kysymystämme olivat Aristoteleeltä. Aristoteleelle nuo kysymykset olivat erottamattomia.

Tekikö Äiti Teresa siis liikaa? Minkä hän löi laimin?

Matkalukemiseksi suositeltiin Antti Kylliäisen Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen ja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka.

 

 

Voimmeko ymmärtää toista koskaan?

Olimme katsoneet Elina Hirvosen elokuvan Kiehumispiste. Monet meistä kokivat sen epämiellyttävänä ja ahdistavana. Olimme sulatelleet näkemäämme kaksi viikkoa ja nyt tuli aika ehdottaa Aihe.

Poristiin, ja nousi viisi kysymystä: Hämmennys ja pelko, kun jotain ennenkokematonta tulee esiin. Miten puolustaa hyvää? Mistä viha syntyy? Miksi keskustelu oli niin mustavalkoista? Voimmeko ymmärtää toista koskaan?

Päädyimme keskustelemaan siitä, voimmeko ymmärtää toista koskaan.

Emmekö ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa, vai emmekö ymmärrä omaa tilaamme? Kun yritämme ymmärtää, voimmeko ymmärtää lopulta vain omasta näkökulmastamme. Riittääkö se?

Elokuvassa esiintyi paljon vilpittömältä vaikuttavia ihmisiä. Heillä oli myös henkilökohtaista sanottavaa ja he esiintyivät vakuuttavasti.

Haluavatko kaikki ymmärtää, mistä on kysymys? Onko edes mahdollista ymmärtää mistä on kysymys?

Joku oli sitä mieltä, että emme ikinä voi ymmärtää toista, koska kukin on kiinni omissa saappaissaan. Mutta jos olemme kokeneet saman, ymmärrämme.

Onko meidän siis käytävä ”keskitysleirillä”, ymmärtääksemme?

Jos ymmärrämme täysin, meidän pitäisi olla sama henkilö, eikä se ole mahdollista. Tähän lisättiin, että voimme ymmärtää toista vain siinä määrin, kuin ymmärrämme itseämme ja olemme kyvykkäitä tässä. Pitäisikö meidän puhua tällöin vain siitä, mitä olemme kokeneet?

Toinen ehdotti, että mitä enemmän meillä on tietoa, voimme ymmärtää. Voimme kysyä mitä on tapahtunut. Pitääkö tällöin olla älykäs vai pikemminkin viisas?

Kolmas kysyi: jos joskus tunnen tulleeni ymmärretyksi, onko näin? Miten voin saada selville ymmärsikö toinen?

Jos ymmärrän, se vaikuttaa keskustelun kulkuun. Ymmärrystä pitää olla siis riittävästi, jotta pääsee eteenpäin, jotta voi tehdä yhteistyötä. Tällöin on kuunneltava toista tarkasti. Ja kunnioitettava toisen mielipidettä. Voin tahtoa ymmärrystä, vaikka olen eri mieltä.

Olemmeko itse asiassa oppineet pois ymmärryksen ja joudumme opettelemaan sitä jatkuvasti. Peilisolut näyttävät sen, että lähtökohtaisesti meissä olisi valmius ymmärtää.

Todettiin, että ymmärrämme asteittain. Ymmärrys syvenee tiedon, tunteiden ja kokemusten kautta.

Miksi vaadimme ymmärrystä toisilta? Sehän voi olla kohtuuton vaatimus, jolla suojelemme itseämme. Olemme ja jäämme kuplaamme. Voisimmeko vain tyynesti todeta: ”Ymmärrän sinua omalla tavallani”.

Tähän todettiin että ihminen odottaa ymmärrystä, lohdutusta.

Ilta toi yhteistä ymmärrystä, ja se tuntuu hyvältä, käsitinkin lisää. Ainakin sen, että kaikkea ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti. Kotimatkalla mietin ystävääni, joka joskus toteaa minulle: ”Tajuun!” Se on ihmettä se!