Syksyn ensimmäisessä keskustelussa puhuttiin myös kansallisista identiteeteistä kielen lisäksi, lopussa oli heittona: jos luovun kaikista identiteeteistäni ,mitä silloin jää jäljelle? Tähän tuli kaksi ehdotusta: Todellinen itse ja Luovuus. Ja ideana oli jatkaa seuraavilla kerroilla aiheesta.
Seuraavissa keskusteluissa identiteettiä on sivuttu eri näkökulmista: Kielipelissä kielen suhteen, mitkä sanat jäävät lopulta säilytettäviksi; Luontosuhteissa kuinka ihminen on osa luontoa – luonto osa ihmistä; Läsnäolossa keskustelun virikkeenä oli musiikki (Where I does not exist, Thou is absent too https://www.youtube.com/watch?v=-JjpjfUJzw4&feature=youtu.be&fbclid=IwAR2GYsjDNc4MAjDObRiD-qDIyBy_IFPcL59IXZB_F8jCK–iAJKwLWg0JD8) ja ajatus, jos pudotamme pois identiteettejämme ja egomme kerroksia, onko kohtaaminen intuitiivisen tajunnan tasolla svempää?. Totuus-keskustelussa ja sitä seuraavassa Räsäs-jutussa on sivuttu identiteettiä totuuden ja myös seksuaalisen identiteetin kautta.
Nyt oli vuorossa ammatillisesta identiteetistä luopuminen, eläkkeelle jäämisen kynnyksellä vanhuuden pohtiminen.
Markku Veteläinen veti leppoisan keskustelun, jonka pohjustuksena oli ajatuksia eri aikakausilta ja eri kulttuureista, tuoreimmat Eeva Kilveltä. Häneltä erityisesti puhutti ajatus ikävöinnistä, toisaalta se että ydin ei vanhene ja ympärillemme jää vain lisää kerroksia muodostaen hyödyllisen, värikkään ja monivivahteisen kokonaisuuden. Toisaalta hän tuumaa, että vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on! (Sinisestä muistikirjasta, 2019). Kiinalaisen Wang Wein runoissa oli läsnäoloa ja haikeutta, viittaus lopussa kulkemiseen kohti tyhjyyden porttia vapautuksena tai syntymättömyyden opiskeluun (länsimaisittain voisi ajatella henkistä/hengellistä kehittymistä). Japanilaisissa tanka-runoissa oli läsnäoloa hetkessä ja vähän ihmettelyä, huumorin poikastakin.
Brittiläinen sosiaalihistoroitsija Peter Leslett jakaa ihmisen elinkaaren neljään vaiheeseen: lapsuus ja varhaisnuoruus, itsenäisen aikuisen ja työikäisyyden vaihe, 3. ikä (noin 60-80) ja hoivaa vaativa vanhuuden aika. Aikaisemmin eliniän ollessa olennaisesti lyhyempi vielä 1800-luvun lopulla noin 40 vuotta, tuota kolmatta ikää ei ollut. Nykyisin kun elinajanodote on miehillä 78 vuotta ja naisilla 82 vuotta, tuo aktiivinen kolmas ikävaihe onkin mahdollista.
Mutta tuota kolmatta ikää lukuunottamatta ei ole niin paljoa uutta maailmassa: Ciceron teos Vanhuudesta (De senectute, v. 44 eaa) tuntui varsin tuoreelta. Siinä päähenkilö todistelee, että vanhuus on hänelle suorastaan ”kevyttä ja suloista”, on epäjohdonmukaista toivoa pääsevänsä vanhuuteen ja sitten moittia sitä. Tieteiden ja hyveiden vaalimista pidetään sopivimpina asenteina; mm kohtuullisuutta nautinnoissa ja liikunnassa arvostetaan, hienoja nautintoja voi syntyä myös älyllisestä uuden oppimisesta ja puutarhanhoidosta.
Näistä keskustelimme, aavistelimme, vanhuudesta emme päässeet perille.
Mutta hyvillä mielin jäämme odottamaan kolmatta ikää, vapautta työn ikeestä ja vapautta jatkaa töitä jos siltä tuntuu, valmiina uusiin näköaloihin.
Sokrates kahvila 