Miten hyvä-meissä on?
Yksi keskustelijoista oli lukenut Bregmanin Hyvän historiaa ja toivoi keskustelua siitä, onko ihminen perimmältään hyvä.
Kysymys olemuksestamme hyvinä tai pahoina ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavalta. Emme halunneet yleistyksiä vaan halusimme ymmärtää.
Olisiko epäitsekkyys hyvyyttä?
Itsekkyys ilmenee sekä psykologisena, moraalisena että evoluution moottorina. Me taistelemme oikeudesta vanhempien rakkauteen, hoivaan, omiin rajoihin ja hengissä säilymiseen. Näissä nähtiin ihan pyyteetöntäkin itsekkyyttä. Toimimme sekä kiltteydestä, vastapalveluksen toivossa, myötätunnosta, pahasti että ei-hyvin.
Hyvän malleja määrittelevät lait, vaihtelevat ihanteet, kasvatustraditiot. Ihmiskunnan yhteiset arvot liittyvät käsitykseen elämän arvosta: suojelemme, autamme, lievitämme kärsimystä ja teemme yhteistyötä.
(”Ihanneyhteiskunnat romuttuvat!” ”Orjuus lakkaa, kerta kerralta”, huudahdeltiin.)
”Ja olosuhteilla on meihin paljon valtaa. Hyvyyden osoittaminen vaatii sosiaalisen ympäristön, hyvyydellä on oltava päämäärä.”
Hyvä on mahdollisuus, joka ei aina realisoidu.
Miten sitten olla laumassa olematta laumasielu? Emme ole kapseleita. Opimme kaiken muilta. Velvollisuudet, syyllisyys ja häpeä tekevät meistä moraalisia olentoja, tai sitten kamikazeja, verikostajia, tottelevaisia kiduttajia, itsevarmoja…
Kunnes ehkä, yhtäkkisesti, havahdun kuinka ”tilanne sivaltaa minuun”,
ja itsestäni alkaa syntyä huolehtimista,
johon sanat eivät yllä,
mutta vajavuuteni ja riemuni, ne yhdistyvät, taas erotakseen, kunnes kuolema.
Sokrates kahvila 