Käsite

Etsimmekö käsitteitä vai luommeko niitä pystyäksemme keskustelemaan ja ymmärtääksemme paremmin? Onko tämä pelkkää sanahelinää? Onko tekemisen kannalta oleellista se asennoituuko etsimiseen vai luomiseen? Miten voi tunnistaa sen kun ymmärrys asiasta ei etene sen takia että jokin käsite puuttuu, tai että käsite on liian epämääräinen?

Tapailimme näiden liepeillä. Käsitettä sinänsä ei määritelty. Olisikohan se auttanut, niin kuin monesti aiemmin? Kuvailimme ja olimme hiljaisia. Tunnustimme tuskaa käsitteellisyyden kanssa.

Sekä etsimme että luomme, nämä menevät päällekäin. Luominen nähtiin vaikeampana.

Lapsen ensimmäiset sanat ovat konkreettisia nimiä. Palaaminen sanojen etymologiaan tuo oivalluksia. Joskus on keksittävä uusi sana.

”Käsitteiden tarkoitus on lisätä ymmärrystä.” Niillä määritellään, tarkennetaan, pelkistetään. Onhan oleellista puhua samasta asiasta. Usein kysymme mistä nyt puhutaan? Keskustelu kehrää alkua aina uudelleen. ”Ja tulee tilanne, jossa kastepisara syntyy”

Käsite on konsepti. Konseptina se avaa uutta, laajentaa jonkin sisällön. Käsite on dynaaminen kielellisesti ja tulkinnallisesti. Ja onhan ekonomista kun sinulla on käsite. Käsitteet toimivat kuin työkalu: tieteenalojen kieli on opeteltava, sanoja on osattava käyttää, merkit on tunnettava.

Käsite voidaan kokea vaikeana, älyllistävänä tai muodollisena. Kantin ajatus kauneudesta ei lämmittänyt taiteilijaa. Eikä ihmiskäsitys tunnu kertovan olemisestani mitään. Sanahelinää riittää.

Eroavatko tieteen ja filosofian käsitteet jotenkin?

Ymmärrän suhteellisuusteorian jos ymmärrän. Voin puhua suhteellisuudesta siitä huolimatta. Epäselvästi tai selvästi. Jälkikeskusteluissa Ahti sai minut vakuuttumaan, että tieteen ristiriidattomuus on asia, joka ylipäätään selventää kaikkea ajattelua. Wittgenstein selittää, kuinka käsitteellinen sekaannus on harhailujemme syy.

”Tiedän kyllä mitä (aika) on, mutta kun pitää selittää muille.” Tai se, kun suuri kokemukseni saattaa olla yhdentekevää muille tai joillekin.

Muistin kuinka minut oli heitetty uimaan ja selviytymään outouteen. Peruskoulun koekaniinina matikantunnilla meinasin tukehtua unioniin ja alkioon. Ulkopuolisena. Mutta kun lillun, tunnen veden painon, ääriviivani ja liikkeen. Annan veden vetäytyä, toisen olla. ”Ja kyllä verenkiertokin voi olla runollista”, sanoo lääkäri.

Liittyä käsitteisiin, olla niiden sisällä. Kuin lapsi fysiikantunnilla: ”Kaikki on fysiikkaa tässä ympärilläni.” Kiitos opettaja, joka osaat avata ilmiöitä!

Jälkikeskusteluissa muistin vielä kokemuksen kun sana räjäytti tajunnan. Minulle sellainen oli dialogin mainitseminen. Kun koin, että ymmärrän hetkessä kuinka todellisuus on avoin. En ole hukkumaisillani.

Ainutkertainen käsite, ainutlaatuinen yhdistelmä!

Mainokset
Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa Aiheeton