Peilit

Illan alustaja halusi pohdittavan projisiota, mitä se on. Ja toi samalla taustaksi toisen ajatuksen ystävän, Sokrateskahvilan keskustelijan, terveisinä: ”Maailma toimii peilinä epäkypsälle tietoisuudelle.”  Vapaamuotoisen keskustelun vetäjänä toimi Vesa Teppo.

Muutamassa puheenvuorossa pitkin matkaa pohdittiin itse projisiota, miten on sen kohteeksi joutunut toisen ihmisen yllättävän käytöksen vuoksi tai kuinka itsekin on heijastanut omia tunteita, piirteitä toiseen eikä välttämättä ole edes tunnistanut sitä itse. Näistä kokemuksista voi kuitenkin    oppia.

Mutta eniten puhutti peilit! Kuinka me ihmiset toimimme toisille peileinä pitkin elämän kaarta, tunnistaaksemme itsemme, toisemme, oppiaksemme. Mutta peilit voivat myös vääristää. Monen suulla kuultiin mietintä, onko tuo totta mitä toinen heijastaa? Mietittiin, että aina ei tarvitse vastaanottaa sitä, mitä toinen heijastaa. Toisaalta todettiin kuinka helppo on tukeutua tuttuihin peileihin, esim. samaansuuntaan ajattelevien ihmisten joukossa, onko uskallusta hakea heijasteita vierailta peileiltä? Mainio huomio oli ajatus Linnamäen peilisalista, jonka peilit näyttävät vain yhden kulman ja senkin mahdollisesti vääristyneenä. Onko elämässäkin niin?

Vakavimmat puheenvuorot pidettiin siitä kun peili häviää, menee rikki – so. toinen ihminen  jättää ilman selityksiä. Hankalimpana moni piti sitä että ei saa selitystä eikä voi siten ymmärtää tilannetta ja mahdollisesti korjata omaa käyttäytymistään.

Ja lopuksi Elinan runo ( on julkaistu hänen kirjassaankin):

 

katson peiliin

näen itseni kuvastimen

kyyneleet vain minua

 

 

Mainokset

Onko ihminen oman onnensa seppä?

Sanat postikortissa ”Pääasiassa olet oman onnesi seppä…” pysäyttivät illan alustajan. Oma kokemus kouluajoilta soti ajatusta vastaan. Hän jatkoi pohtimista, voimmeko valita tässä länsimaisessa liberalistisessa maailmassamme. Onko oikeus olla onneton? Pitäisikö onneton ihminen hyväksyä? Onko velvollisuus olla kiitollinen olemassaolostaan? Onko ihminen oman onnensa seppä?

Tuo jälkimmäinen kysymys valittiin jatkotyöstöön. Virkistävän keskustelun vetäjänä toimi Riku Välitalo. Aluksi pohdittiin onnea eri puolilta, voiko siihen suhtautua tunteena tai järkiasiana, miten se on kulttuurisidonnaista, onko onnellisuus onnettomuuden puutetta? Tuoko materiaalinen hyvinvointi onnea?

Keskustelu oli tavallistakin avoimempaa, aitoa ja koskettavaa, kun osallistujat uskaltautuivat omien  kokemustensa pohjalta perustelemaan näkökantojaan. Ja  kunnioittava ja salliva ilmapiirimme kannusti tähän. Jotkut kokivat onnen/onnellisuuden tunteena, jopa pysyvää onnea pidettiin mahdollisena sisäisenä tunteena ja rauhana.  Ja näin itse voi osin toimia oman onnensa seppänä. Joku näki laajemmin, metaforana taulu: raamit ovat elämän väistämättömiä tosiasioita, kohtalo, jota kohtaamme – mutta taulun sisuksen voimme maalata itse ja siten vaikuttaa omaan onneemme myös; voimme valita suhtautumisemme. Myös kuolema nähtiin vastapelurina, sen tiedostamisen tulisi auttaa nauttimaan elämästä eikä jäämään turhiin murehtimisiin. Esitettiin kysymys, mitä ajattelet tehdä seuraavan 100v päästä – sitten suhteutus nykyhetkeen. Hiukan ankarampi käsitys samaan suuntaan oli ajatus libidosta, elämän vimmasta: pitää olla vahva, jotta voisi olla onnellinen; joka aamu on vedettävä seinään viiva: tee jotain; jokainen päivä on taisteltava! Näistäkin nousi: ihminen voi vaikuttaa osin onneensa.

Monia muita näkökulmia ja hienoja metaforia livahti.  Kysyttiin myös, jos olisi olemassa onnellisuuspilleri, joka takaisi onnellisen olon koko loppuelämäksi , ottaisitko – vain pari kolme olisi ottanut tämän vaihtoehdon. Yksi ajatus jäi illan jälkipuinnissa kutkuttamaan: jos asioiden pohtiminen ja puntaroiminen on onnea, pitäisikö siis olla filosofi?

Identiteetti

Edellisen keskustelun jälikimaininkeina jäi kysymys ihanneidentiteetistä. Illan alustaja oli pohtinut asiaa. Aluksi katsottiin norjalaisesta 20-v. nuorukaisesta youtubesta video, missä hän kävelee ja pohtii olemassaoloaan ja kyselee sitä, kuka hän on. Alustaja esittikin väitteen, että vastaus kysymykseen: kuka minä olen määrittää identiteetin. Toisaalta hän halusi myös pohdittavan onko käsityksemme identiteetistä muuttunut sosiaalisen median myötä.
Kysyttiin mikä on todellinen itse? Onko olemassa ydinminää? Onko minä pysyvä? Kirjoittajaparan logiikka ei aina pysynyt perässä, niin korkealla välillä käytiin. Mutta laajasta keskustelusta seuloutui seuraavan suuntaista: minä muuttuu joka hetki,  käsitys itsestä syntyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, kysymys on niin laaja että sitä ei kunnolla voi määritellä käsitteillä – vain tuntea ja kokea elämässään.
Vastausta siihen, miten sosiaalinen media on muuttanut identiteettikäsitystä pohdittiin myös. So-messa voidaan luoda ihanneidentiteettiä, ”brändätä” itseä  ja luoda harhakuvaa – toisaalta arkirealistisesti todettiin, että on niitä kulisseja ennenkin rakennettu! Ja toisaalta osa koki, että ei ole mitään tarvetta eikä mahdollisuuttakaan esittää jotain ihannetta, koska oman ryhmän ihmiset tietävät ja tuntevat muuallakin elämässä.
Ja aika loppui kesken tämän perustavan kysymyksen, kuka minä olen, äärellä. Keskustelua johdatti maltillisesti Hannu Juuso.