Mihin luottaisin?

 

Alkupuheenvuorossa pyydettiin miettimään mahdollisia matkaoppaitamme: kirjoja tai ajatuksia. Mikä tekee niistä merkityksellisiä, arvokkaita, luotettavia tai päteviä? Miten mittaamme ja testaamme pätevyyttä?

Vastauksia oli yhtä monta kuin meitäkin. Yhdellä lempikirja, toisilla mielikirjailija, itsekritiikki, analyyttisyys, oma kokemus, tunteet, tyyli ja arvomaisema.

On kyse sekä uskomuksista, toimintakulttuurista ja näiden analysoinnista: ”luen. Päivitän. Harkitsen. Annan kuulemani resonoida itsessäni.”

Keskustelu koski kirjaviisauden ja kokemuksen suhdetta. Kirjaviisaus määriteltiin ulkoa lainattuna tietona ilman taitoa ja käytäntöä. Se nähtiin myös teoreettisena tietona, jota en vielä osaa tai ole soveltanut.

Kerroimme tekevämme päätöksiä jatkuvasti ”ilman auktoriteetteja. Rehellisyyden pohjalta. Oman totuuteni pohjalta. Toimivuuden perusteella. Kokemukseeni luottaen.”

Ilta kipinöi kun ruodimme kokemuksellisuutta. Miksi se olisi luotettavinta, kuten ehdotettiin.

”Se on omakohtaista, elettyä, sisäistynyttä riippumattomuutta. Meillä on vain kokemus. Tiedolla on oltava eletty, lohduttava merkitys”.

Tämä voi olla luonteessamme. Olemme erilaisia. Yksi nauttii suhteellisuusteorian avauksista, toinen lukiessaan täydellisen lauseen, kolmas kun arki sujuu.

Voisiko kokemus olla synteesi kuullusta ja nähdystä? Peili, jonka toinen antaa. Peili, jossa saan etäisyyttä. ”Vuorovaikutus on paras opettaja”, uskottiin.

Huomattiin, että kirjatietoa ja kokemusta ei kannata erotella. Ne ovat jatkumossa. Sovellamme mitä ymmärrämme. Emme tiedä mistä tieto alkaa, mistä kokemus. Kokeilemme mikä toimii. Saamme tilaisuuksia kokea innostusta.

”Tiede ei ole faktakokoelma”, muistutettiin. Se on virheistä oppimista. Kuvittellun ja ajattellun testaamista. Päättelyä. Intuitiotakin.

Tarvitsemme tosiasioita voidaksemme hyvin. Koemme itsemme ehjiksi jos olemme selvillä menneisyydestämme.

Valitsemme kyllä ja ei koko ajan. Jätämme jotain pois, hakeudumme jonnekin. Kysymme totta ja kokonaisuutta uudestaan.

Avoin mieli huomaa oppivansa kaikilta. Luovaa järkevyyttä. Rikkautta!

Viisautta kehittämässä

Viisaudesta puhumme usein. Tällä kertaa halusimme ymmärtää myös kahvilakeskustelua ja sen kohottavaa vaikutusta.

Kahvilassa ei kannata viisastella, sillä sanomisensa joutuu perustelemaan.

Täällä on vaikea riidellä. Näkökulmia on enemmän kuin omassa mielessä keksii. Viisauttakin on monenlaista: ”Pohjanmaan vanhat naiset. Insinöörit. Taiteilijat. Tieteilijät. Loogikot. Intuitio.”

Kirjaviisaista emme välittäneet. Kansanviisaudet taas perustuvat elämänkokemukseen, yrityksen ja erehdyksen kautta opittuun. Suomalainen kansanviisaus on ajoittain latistavaa. Nauru ja ilo sen sijaan, kannustettiin. Ja jatkuva haastaminen.

Keskustellessa punnitsemme näkemyksiä. ”Olenko sittenkin väärässä?” -kokemukset voivat tuntua epämukavilta.

Onko jotain tietoa-sinänsä, josta viisaus koostuu?

Illan aikana lainattiin Sokratesta ja Aristotelesta. Liitymme heihin kysymällä uudestaan samoja. Edistämme itsessä ja toisissa totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Oivallamme ja voimme aidosti kokea tietävämme. Opimme kestäviä tottumuksia, toimintatapoja, hyveellisyyttä.

Onko viisaus pysyvää tai objektiivista? Tosiasioihin kyllä pyritään. Vetoamme johtopäätöksiin. Perustelumme sen sijaan voivat olla loogisia tai epäloogisia. Mistä paras muodostuu, jos parhaan on voitettava?

Luettiin pätkä Kolmesta sisaresta. Tsehovin taiteessa näytetään poissaolon kautta.  Miten oppia toteamaan nykyaikaa oikein, selittelemättä jälkikäteen?

Tiedon sanottiin olevan systeemistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, tieto on vain jaettuna. Asiat liittyvät toisiinsa. Tietoa arvioidaan yhteisössä (tätäkin sietää arvostella, huomautettiin)

Joustaa, käsitellä ja luopua mainittiin kykyinä, jotka vapauttavat karsinoista. Viisas ei  arvostelele tai anna neuvoja pyytämättä. Toisinaan tekee, toisinaan jättää tekemättä. Ajoitus on keskeistä: mitä sanon, milloin sanon, missä sanon. Armolliset yhteisöt auttavat pysyviin muutoksiin.

Toisinaan osaamme antaa palautetta, joka on konkreettista ja auttavaa. Kerrottiin kokemuksia sekä innostavasta että tyhjästä kritiikistä, opettajienkin. Sekin auttaa, jos irrottautuu tunteellisuudesta eikä ota itseensä.

”Kuka mitenkin. Toinen kirjoittaa, toinen maalaa.” Avoin subjektiivisuus koettiin ehjyytenä.

Herkkyys kuulla ja kuunnella keskustelua, jota on kaikkialla. Osallistua kehkeytyvään ihmeeseen kahvilassa. Viisaus on hetkiä!

”Anna elämälle tilaa tulla”, oli vanha nainen vastannut.