Pöydälle oli levitetty 50 taidevalokuvaa. Jokainen valitsi itselleen ihastuttavimman ja kertoi siitä.
Anne avasi positiivisen psykologian tutkimaa awe-tunnetta, jolle ei ole suomen kielessä täsmällistä vastinetta. Se merkitsee jotain ”leuat loksauttavasti” koskettavaa, ihmetyttävää, lähes mykistävää.
Tunnetta, kun pysähdymme ja hiljennymme näkemään pienuutemme tai Jumalan. Tunnetta, kun jaamme yhteistä ja olemme toista lähellä. Myös sitä, kun näemme oman kohtammeja vääryyden itsessämme ja maailmassa.
Awe-tunne virkistää ja rauhoittaa, toisin kuin ”pakene ja taistele” -tunne. On hyödyllistä lisätä näitä elämäänsä. Kirjoittaa. Kulkea luonnossa silmät auki, kuin lapsi, ensi kertaa, uteliaasti, kiitollisena.
Jaoimme henkilökohtaisia kokemuksia Hetkistä. Kriisien sysäämistä itkuista, pakkopysäkeistä. Vaelluksista. Kiireettömyydestä. Luontoyhteydestä. Tarkoituksen löytymisestä, jossa ”minut on tuotu tähän”. Hetkestä, jolloin päätin katkaista pahan kierteen. Kun rakkaus ja rauha lopulta on.
Keho on aina tässä hetkessä, toisin kuin ajatukset. Hiljentyessä voi käydä kuin yhdelle meistä, joka on löytänyt itselleen mietiskelykiven: ”Sulan kiveen. Yhtäkkiä avartuvat maisema ja äänet. Päivän tapahtumat kirkastuvat. Tässä on omaa ja oikeaa.”
Silti latistus on kovin tavallista. Tulkitsemme ohi. Autammeko lasta hyväksymään tunteita nimeämällä ne – voimmehan elää samalla niitä itsekin!
Mitä ottaisit nyt autiolle saarelle? Kuinka vähän on tarpeellista?
Kysyimme myös tällaisia: Mistä tiedät, että vanhempasi rakastivat toisiaan? Mitä hyötyä on latistamisesta? Minkälaisen toimintatavan olenkaan omaksunut! Miten olen aikuinen ja armollinen?
Ja se suuri kysymys: ”Ei ole tärkeää mitä on tapahtunut, vaan mitä ajattelet tapahtuneen.”
Sokrates kahvila 