Utopia

Ilta alkoi Unto Monosen Satumaa-tangolla: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa, missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan….. vain aatoksin mi kauas entää, sinne käydä saan…”. Tämä laulu oli myös voittanut pari vuotta sitten parhaan suomalaisen iskelmäsanoituksen 1. sijan.

Tapani kysyi: Mistä tässä on kysymys? Haaveista, taivaasta, visioista yritettiin.  Keskustelun vetäjänä hän jakoi 5 lappua, joissa oli utopiasta kysymyksiä/ väitteitä mietittäviksi. Ensimmäinen kuului:  ”Utopiayhteisöjen kolme tärkeää periaatetta. 1. Ihmisen mahdollisuus täydellistymiseen. 2. Järjestys 3. Veljeys ”, ( Utopia-tutkija Rosabeth Kanterilta).  Toisena oli: ”Siitä, mikä on hyvää, on olemassa ilmiselviä periaatteita, jotka kaikki ihmiset omaksuvat yksimielisesti.”, tämä oli utopistinen olettamus. Kolmas väite oli ”Uskonto on tarpeeton hyvinsyöneelle miehelle.”, alunperin intialainen sanonta. Neljäntenä oli kysymys: ”Kuka vie roskat ulos utopiassa?” (Rosabeth Kanterilta) ja viimeisenä ”Utopia alkaa hyväntekeväisyytenä ja loppuu terroriin.” (George Katebin väite alunperin)

Hyväntuulinen pohdinta käytiin Koivurannan kahvilan teltassa tulen  lämmössä, sateen ja tuulen jäädessä ulkopuolelle. Kaikkia ylläolevia kysymyksiä mietittiin monelta kantilta, myös sanan alkuperää ihmeteltiin, utopia kreikaksi tarkoittaa paikkaa ei-missään. Myös vierekkäisten käsitteiden merkityksiä pohdittiin: visio, unelma, fantasia?  Kuinka esimerkiksi työyhteisössä on hyväksyttävämpää puhua visioista tai unelmista kuin utopioista. Yksimielisiä oltiin varmaan siitä, mikä kaataa utopiat. Se on kysymys, kuka vie roskat ulos utopiassa? Ja vastaavasti joku totesi, kun roskat loppuvat utopiassa, niin silloin se pääsee toteutumaan, tuolloin kaikki kantavat kortensa kekoon.  ”Paikka ei-missään” nosti ajatukset uudelle tasolle: voiko silloin ajatella että se onkin kaikkialla, jokaisessa meissä omalla tavallaan, onko se nykyhetken täyteyden havaitsemisessa ja kokemisessa, tässä ja nyt ? Vai onko sittenkin niin, että kun tuon havaitsee, mielen ei tarvitsekaan karata Satumaahan? (oma huomio nyt)

Ja nyt kirjoittaessani, kun muistelen illan tunnelmaa teltassa, mieleeni palautui kaunis kiteytys, joka kuvaa juuri tämän illan keskustelun hetkeä.

Timo Klemolan Asahi-hetki:

Kuuntele kaukaisen sateen ääntä.
Aisti kostean ilman tuoksu.
Aisti maa jalkojesi alla.
Aisti tuuli hiuksissasi.

Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys.

Kaikki läsnä tässä hetkessä.

Mainokset

Ulkopuolisuus

Kesäinen toivekahvila kokoontui Koivurannan pihapiirissä. Eero alusti lyhyesti ”varautuneisuudesta” ja ”ulkopuolisuudesta”. Anne antoi keskustelun virrata vapaasti.

Alkukeskustelu: Olenko varauksellinen kun en ymmärrä, miksei kaikille koululaisille ole yhteistä uskonnonopetusta? Onko mahdollista ymmärtää eri maailmankatsomusta edustavan ihmisen ajatuksia? Yksinäisyys, erilaisuus, eksyksissä olo kokemuksena. ”Sivullisuus”, joka on sekä sisäinen että yhteiskunnallinen olotila. Kuulunko joukkoon erotuksena ”muista”? Yhteiskunnat erottelevat kansalaisia. Voin olla sivullinen myös ryhmäni sisäpuolella. Voinko liittyä tarvittaessa muihin ja saada turvaa?

Ulkopuolisuus konkretisoituu hienovireisillä ja rakenteellisilla keinoilla. Yksilö voi eristäytyä, erakoitua tai haluta erakoksi. Voimme periä asenteen tai olosuhteet.

Ulkopuolisuuden tunnetta edeltää pettymys. Sen perusteella voidaan hakea oikeutta. Kuka on vastuussa? Voiko edes elää ilman odotuksia ja pettymyksiä?

Filosofisesti kiinnostavina nousivat ajatukset: ”Ulkopuolisuus on toivottavaa”, ”Kuka on ulkopuolinen?” ja ”Millä tavoin voimme ymmärtää toisiamme?”

Jos ulkopuolisuus on toivottavaa, se on samalla ihmisen perustavalaatuinen, neutraali tila. Menestyjä olettaa, että minusta tykätään ja ulkopuolisuus näyttäytyy vapautena.

Ulkopuolisuus on dynaaminen olotila. On taitoa huomata mitä ”ympärillä” ajatellaan silläkin riskillä, että joutuu itse syrjään. On hyvä ottaa etäisyyttä ja kuulla itsensä puhuvan. Olemme koko ajan monen asian suhteen sekä ulkopuolisia että sisäpuolisia. Joskus ”ulkopuolinen vetäjä” saa työyhteisön solmut aukeamaan. Mainittiin myös taiteilijoiden kyky hyödyntää ”erilaisuutta”.

Silti kärsimme siitä, ettemme kykene tai halua ymmärtää toisiamme. Halu ”olla oikeassa” muuttaa toisen ihmisen minulle esineeksi. Näenkö ja kuulenko itseni ja toisen rehellisesti vai mielikuvieni mukaisesti? Onko Sinä minulle Minä, kysyttiin.

Ihmisillä on valtavan paljon yhteistä: koemmehan kaikki itsemme ”erilaisiksi” suhteessa toisiimme. Dialogisessa suhteessa ei ole  ulkopuolisia!