Puhetta rehellisyydestä

 

”Kun joku ehtimiseen vakuuttaa kunniallisuuttaan, on isännän aika laskea lusikkansa.”

Punnitsimme lähtökohtaa. Puhummeko itsepetoksesta, määrittelemmekö, vedämmekö rajoja vai paheksummeko?

Onko rehellisyys arvo?

”Rehellisyys liittyy totuuteen: mielten kuvat näyttävät yhtenäisiltä, ja puhun totta.  Rehellisyys on kokemus: on oltava rehellinen ensin itselle, jotta voisi olla sitä ihmisten välillä.  Rehellisyys on totuudellisuutta, vilpitön asenne, etsimistä ja korjaamista.  Rehellisyys on totuudessa pysymistä.”

Mutta. Emmepä ole näin rationaalisia. Puhunko siis mitä ajattelen, ajattelenko mitä puhun, ajattelenko eri tavalla ja puhun eri tavalla? Onko kyse ajatusten ja tekojen yhteneväisyydestä?

Vai johdonmukaisuudesta ja ristiriidattomuudesta? (Sehän voi johtaa sinut paheksumaan muita tai vaatimaan samanmielisyyttä)

Erotettiin rehellisyys ja pyrkimys hyvään. Hyveellisyyttä ei ole kertoa Kaikkea. Vallassa tiedät enemmän kuin toinen, voit valikoida ja voitat. Joudut pohtimaan yhteistä etua. Jos olet läpinäkyvä, saat luottamuksen. Toisinaan kertomisesta koituu itselleni vahinkoa, tai rehelllisyys on vastoin etujani. Sisäinen rauha on silti parasta, kerrottiin.

Pohdittiin, miten omaatuntoa sitovat arvot tai yhteisöjen arvot muodostuvat. Joku ehdotti, että harkittu pohdinta on tietoisempaa, ja omaatuntoa ohjaavat arvot enemmän tunteisiin sidottua. Huomattiin, että tunteet ovat mukana kokonaisuudessa, ja vain sisäistetyt arvot tunnetaan oikeiksi.

Sietämättöminä hetkinä joudun pohtimaan olenko elänyt arvojeni mukaan ollenkaan. Ne voivat perustua kansanperinteeseen, tottelemiseen tai kasvojen säilyttämiseen. Arvoni voivat olla pahoja.

Määrittelyt eivät tälläkään kertaa ratkaisseet ongelmaa.

”Kaikki on liikkeessä. Ajatuksia nousee.”

Olisiko harkinta arvoja varmempaa? (Voisinko elää ihan ilman arvoja?)

Miksi ajatella epärationaalisesti? Miksi ymmärtää tahallaan väärin?

Miksi en olisi henkilökohtainen alusta asti?

Johtaminen

Kirjoittanut: Tapani Hautamäki

Keskustelun aiheena tämänkertaisessa Sokrates-illassa oli johtaminen. Aluksi haluttiin osoittaa, että johtamisella ja sokraattisella ajattelulla on paljon yhteistä. Yhden tämänhetkisen johtamisopin, valmentavan johtamisen, tunnuslause on: ”Johtaja ei anna vastauksia, vaan pyrkii älykkäiden kysymysten avulla auttamaan ihmistä itse oivaltamaan.” Sokrates taas opasti: ”Jokainen löytää viisauden itse.” Selvä yhteys näyttää olevan.

 

Ennen varsinaista keskustelua osanottajia pyydettiin kertomaan sellaisia sanoja, jotka jollakin tavalla kuvaavat johtamista. Sanoista saatiin luettelo, jossa oli mm. vaikutusvalta, suunta, esimerkki, guru, diktaattori, arvostus, vastuu. Tämän ajatuksia aukovan harjoituksen jälkeen pohdinnan lähtökohdaksi otettiin amerikkalaisen tutkijan Mary Parker Folletin määritelmä johtajuudesta. Hänen mukaansa johtaminen on ”the art of getting things done through people”. Vapaasti suomennettuna johtaminen on taitoa saada ihmiset tekemään asioita.

 

Määritelmää lähdettiin purkamaan pohtimalla, miten ihmiset saadaan tekemään asioita. Tärkeäksi tekijäksi koettiin yhteiset arvot. Johtajan ja johdettavien täytyy hyväksyä ja sisäistää samanlaiset arvot. Tällöin kaikilla on samanlainen motivaatio asettaa toiminnalle yhteiset tavoitteet ja pyrkiä niihin. Näin voidaan saavuttaa ihannetila, jossa kaikki ovat voittajia. Tällaisessa tilanteessa johtajalla on kaksi roolia. Hänen on oltava tasa-arvoinen keskustelija alaistensa kanssa. Samalla hänen on kuitenkin pidettävä asemansa johtajana ja koordinoitava toimintoja ja suunnattava ne kokonaisuuden kannalta mahdollisimman tehokkaasti. Tällaisen aseman saavuttaminen vaatii johtajalta erittäin paljon monipuolista osaamista ja annoksen karismaa.

Jonkin verran väittelyä syntyi, kun ryhdyttiin keskustelemaan siitä, onko johtaminen aina samanlaista. Esimerkiksi otettiin sotilasyksikkö ja palokunta. Sotilasyksikön johtajan tehtävä on johtaa miehensä tuhoamaan vihollispesäke ja siellä olevat vihollissotilaat. Palokunnan tehtävä on pelastaa palavasta kerrostalosta sinne loukkuunjääneet lapset. Joidenkin mielestä johtaminen näissä tilanteissa on erilaista, koska toiminnan päämäärät ovat niin erilaisia. Toisten mielestä johtaminen sinänsä on kuitenkin samanlaista, koska molemmissa tapauksissa johtajan tehtävänä on saada johtamansa yksikkö toteuttamaan sille asetetun tavoitteen. Asiaa pyrittiin selventämään erottamalla johtajan tavoitteet kahteen eri vaiheeseen. Tämän mukaan ensimmäisessä vaiheessa johtajan tehtävänä on saada ryhmänsä määrittelemään ja hyväksymään yhteinen tavoite ja toimimaan sen toteuttamiseksi. Toisessa vaiheessa tehtävänä on toteuttaa tuo tavoite.

 

Keskustelussa todettiin, että johtamisen onnistuminen edellyttää johtajalta hyvää ihmistuntemusta ja ennen kaikkea itsensä tuntemusta. Johtajan on analysoitava omia ominaisuuksiaan ja niihin pohjautuvia toimintoja ja suhteutettava ne johdettaviensa ominaisuuksiin ja olosuhteisiin. Vaikka johtaminen periaatteessa onkin aina hyvin samanlaista, se on myös kontekstisidonnaista. Lopputulema oli, että johtaminen on aika vaikea taito.