Ulkoinen ja sisäinen maailma

Vesa Teppo esitti keskustelunavaukseksi ”Sisäinen maailma – Ulkoinen maailma, ja niiden välinen synkroniteetti” (samanaikaisuus). Keskustelukysymyksiksi tarkentuivat: miten pääni sisällä tapahtuva suhteutuu muiden pään sisällä tapahtuvaan? Mitä jos ulkoinen ja sisäinen maailma eivät kohtaa? Miten ulkomaailma ja sisäinen maailma ovat liitoksissa? (Synkronisiteetti merkitsee Jungin mukaan merkitsevää yhteensattumaa,rinnakkaisuutta, toim. huom).

Aloitettiin porinaryhmillä, joissa syntyi lisäkysymyksiä: miten asiat ovat omassa päässäni, entä ulkomaailmassa? Miten kommunikoimme ympäristön kanssa? Onko tärkeää, että käsitys itsestä on samansuuntainen kuin ympäristön käsitys itsestäni?  Mitä ajatella ”sisäisistä asioista”? Mitä ovat ulkoiset asiat?  Miten pitää elää?  Miten ristiriidat ympäristön kanssa heijastuvat sisäisinä tunteina? Sisäinen maailma on keskustelijoiden mukaan haaveita, unelmia, käsitys itsestämme, maailmasta, jumalasta, mahdollisuuksistamme. Sisäiseen maailmaan kuuluvat arvomme, elämänkokemuksemme, kehollisuus ja tiedostamaton puolemme (alitajunta). Ulkoista maailmaa ovat taas aistein käsitettävä, muut ihmiset ja ryhmät sekä ajatuksin käsitettävä todellisuus.

Kysymys sitä miten ajatukset ja tunteet ovat yhteydessä toisiinsa, mietityttivät. Kumpi on ensin, ajatus vai tunne, jakoi mielipiteet kahtaalle. Esimerkiksi rakkauden voiman takana ei nähty ajatusta, vaan tunne. Tässä kohtaa muistutettiin, että ajatus voi olla ensin, mutta tiedostamattomana. Kannustettiin tiedostamisen tielle. Sitä voi tehdä harjoittelemalla ja tunnistamalla, miten tietynlaiset ajatukset vaikuttavat tietynlaiseen tunteeseen. Myös meditointi ja hyväksyvä ihmettely mainittiin. Näin sisäinen voi tulla ulkoiseksi, ajatusta voi havainnoida, itseä voi tarkkailla ulkopuolelta ja sitten muuttaa jotain.

Ulkoinen maailma aiheuttaa painetta sisäiseen maailmaan. Otamme vastaan tietoa tai emme kykene vastaanottamaan tietoa. Koemme ristiriitoja, pakkoja ja pakottautumista, ärsyynnymme. Ihmeteltiin, miksi kiltit rouvat muuttuvat sotilaiksi äärioloissa. Kysyttiin, onko joukkopsykoosi sisäistä vai ulkoista maailmaa. Kuka silloin ajattelee? Voimme olla mukana hurmoksessa tai voimme ajatella hurmosta. Kerrottiin veljeksistä, joilla sama kasvatus, mutta erilaiset tulkinnat tapahtuneesta. Todistettiin olosuhteiden ja palautteen vaikuttavan siihen, millaista käytöstä ilmenee tai miten luonne muokkautuu; hyvässä ja pahassa.

Vaikeaa ongelmaa yritettiin ratkaista tuomalla keskusteluun ”minän” käsite, mistä saatiin lisäongelma: mitä ”minä” tarkoittaa? Onko ”minä” todellinen vai keinotekoinen malli? Esitettiin eri psykologian suuntauksista nousevia käsityksiä: psykodynaaminen viettimaailma- minä- yliminä  -jaottelu, jossa minä sukkuloi tiedostamattomien ja tietoisten viettiyllykkeiden ja ihanneminän vaatimusten välillä. Puhuttiin kuinka ajatuksia ja ”minää” ei pitäisi samastaa, vaan oppia pois reaktiivisesta käytöksestä. Ehdotettiin myös ”varjominän” käsitettä, joka pelkojen, neuroosien ja häpeän sävyttämä ja tarvitseva puolemme. Yhtäkaikki: jos tulemme tietoisiksi ajattelustamme, ”minä” voisi toimia universaalisti, käsitteenä.

Kognitiivinen käsitys taas painottaa ihmisen aktiivisuutta ja kykyä rakentaa sisäisiä malleja ja korjata niitä. Kerrottiin lapsipsykologian tuloksista, joissa pikkulapsi havahtuu peilin edessä ja irrottaa tarran poskestaan: Minä! ”Minä” nähtiin mielenterveyden kannalta tärkeänä käsitteenä, ”keksintönä”. Haastettiin toisiamme todistamaan ”minää” myös sillä perusteella, että tunnemmeko sitä.

Psykologisista malleista tykättiin ja ei tykätty. Koko ”minän” olemassaolo ja pilkkominen nähtiin ongelmallisena. Ne nähtiin kertomuksina, jotka palvelevat länsimaista ihmistä ja ”ydinminän” etsintää. Ehdotettiin, että ”minä” ei ole todellinen tai että se on passiivinen egoismista nouseva tarve.

Tässä vaiheessa oltiin ongelmissa. Moni oli hukannut keskustelun punaisen langan.

Jatkettiin pikkuporinoilla. Ahti ehdotti että ulkoisen ja sisäisen voisi erottaa siten, että ulkoisen maailman voisi ajatella olevan kuin ”maan” ja sisäisen kuin ”kartan”. Mitä meidän kunkin karttaan piirtyy ja mitä teen kartalla, olisi mielenkiintoista kysyä. Ulkoinen ympäristö viestii aina jotain toimintakulttuuria. Millaisessa olen mukana ja huomaanko sitä? Tomi näki kartan tilalla arvot. Ketä seuraamme? Uskallammeko tehdä toisin? Uskallammeko kohdata aikamme tosiasiat? Kykenemmekö asettamaan päämääriä ja mennä niitä kohti? Itse uskon laumasieluisuuteen ja ihmisen haluun seurata (hyvää) johtajaa. Pitäisikö ulkoisen ja sisäisen yhteys alkaa nähdä pragmaattisena asiana, valintoina, kieltäytymisinä?

Siispä kohtuullisuutta ja yhteisöllisyyttä lisää?

Usko

Keskustelun pohjaksi alustaja esitti hämmennyksensä kuunneltuaan uupuneen lestadiolaisäidin haastattelun. Alustajaa oli jäänyt ihmetyttämään, miten joillakin on niin voimakas usko ja mihin tuollainen usko perustuu. Hän halusi pohdintaa uskon merkityksestä, uskon vaikutuksista sekä ihmisen taipumuksista uskoa järjen ja tiedon vastaisestikin.

Samulin johdolla aloitettiin pikkuryhmissä, joissa mietittiin mitä usko on ja miksi se on ihmisille niin tärkeä asia. Ryhmät tiivistivät ajatuksensa mietelauseiksi, kuten  ”Ei elämää ilman uskoa”, ”Luottamus/usko tieteeseen”, ”Usko voi konkretisoitua placebo tai nocebo  -vaikutuksina”,  ”Usko antaa näköaloja”  sekä ”Uskon ihmiseen”.  Keskustelun pohjaksi äänestettiin ”Ei elämää ilman uskoa”.

Yritimme aluksi määritellä uskoa erilaisista merkitysjärjestelmistä käsin. Usko nähtiin sisäisinä uskomuksina, kokemuksistamme nousevana ymmärryksenä ja toiveikkuuden tuojana. Samalla huomautettiin, että meidän on uskottava jatkuvasti ulkopuoleltamme tulevaan tietoon. Tieteellinen tieto todettiin ”perustelluksi tosi uskomukseksi”. Asiaa tuntemattomalle tieteellinen tieto on uskon kohde ja asiantuntijalle senhetkiseen perusteluun pohjaava uskomus. Erotuksena edellisille nähtiin uskonnollinen merkitysjärjestelmä, ”uskonnollinen usko”, joka on luottamusta itsen ulkopuoliseen suurempaan voimaan.

Uskonnollista uskoa pidettiin ongelmallisena. Tätä perusteltiin sillä, että jotkut ihmiset vaikuttavat uskovan uskontoon, auktoriteettiin tai ryhmään. Uskonnollisen uskon nähtiin perustuvan vakuutteluun tulevaisuudessa tapahtuvasta helpotuksesta. Vastakohtana esitettiin rationaalisuutta, jossa tulevaisuuden, onnistumisen, voisi toteuttaa visioimalla tavoitteet ja realisoimalla ne. Tämä tapa lisäisi itseluottamusta ja merkityksellisyyttä elämään. Toisaalta uskonnollisen uskon nähtiin tuovan valoisia näkökulmia ja saavan meidät parantamaan omaa ja muiden olosuhteita. Uskon sanottiin antavan voimaa kestää elämää. Samalla kannustettiin tukemaan yksilöllistä olemista. Tässä kohtaa ihmeteltiin myös, miksi tulevaisuutta ei saisi uskoa synkäksi.

Uskonnonkaltaisen uskon nähtiin kääntyvän itseään vastaan silloin, kun uskomus tuottaa ihmiselle pahaa. Pitääkö toisen totuuskäsitystä voida arvostella, kysyttiin. Joudumme vaikeuksiin, kun huomaamme toisen totuuden uhkaavan omaamme. Esitettiin, kuinka meillä voi olla hyvin erilaisia totuuskäsityksiä uskomustemme taustalla. Meillä on myös totaliteetteja, itsestäänselvyyksiä, jota ei ole helppo kyseenalaistaa. Kannustettiin siihen, että oma totaliteetti kohdattaisiin, ettemme ”sokeudu”.

Aivoponnistelua aiheuttivat kysymykset totuudesta. Miten se saavutetaan rajallisella ymmärryksellämme? Havainnoimmeko vai  päättelemmekö järjellä? Miten yksilön sisäinen totuus ja havainnot ulkomaailmasta suhteutuvat toisiinsa? Onko joku totuus yhteistä kaikille? Keskustelussa dualistinen jako pään sisäisen ja ulkopuolisen tiedon välillä hylättiin. Ihminen nähtiin kokonaisuutena. Ihmisen ajattelu syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Se on jatkuvaa toimintaa, uusien ja korjaavien merkitysten luomista. Elämme erilaisten uskomusten verkossa, homma toimii kunnes jokin epäilys pysäyttää meidät. Koska haluamme psyykkisen tasapainotilan, meidän on muutettava uskomusta. Usko on näin fundamentaalinen osa elämää.

Havahduimme siihen, kuinka haluamme todisteita, mutta kuinka vähän meillä on lopulta todisteita! Meillä ei ole aina myöskään kokemusta, joka auttaa päättelemään. Joudumme uskomaan ja luottamaan myös tieteen tuottamaa tietoon. Ihmeteltiin onko meillä perusteita uskoa asioiden pysyvän ennallaan; skeptisimmillään: millä perusteella luotamme oven avattuamme astuvamme porrashuoneeseen emmekä kuoppaan? Tarvitsemme luottamusta turvallisuudentunteen jatkumisesta.

Kysyttiin millä perusteella lykkäämme asioita tulevaisuuteen? Silläkö, että sama hyvä jatkuu ikuisesti? Epäuskon nähtiin laistavan järjellisen tiedon. Emmekö oikeastaan haluakaan tietää vaikkapa terveytemme tilasta? Todellisuus nähtiin illuusiona ja hauraana. Tavat torjua uhkaavaa kuolemaa nähtiin perustavanlaatuisena. Tässäkö tämä kaikki oli?  –kysymys  pysähdytti Elinan tarinassa: vanha mies kaktus kädessään tilittämässä elämäänsä.  Mikä meitä tyydyttää loppujen lopuksi?  Juteltiin kuinka kuolema on peruuttamaton fakta.  Kuvattiin kauniisti vanhan ihmisen suopumista  ja ruumiin kuihtumista — toisaalta aktiiviseen elämään kuuluvat turhamaiset ”tuliko tehtyä oikein?” -kysymykset .

Keskustelun huipentumana kehotettiin kysymään itseltä, elänkö itseni näköistä elämää. Kuoleman voi nähdä tällöin jatkuvana tapahtumana: kuolemme koko ajan, kun uskomusjärjestelmämme kriisiytyy.  Nämä Pienet Kuolemat ovat uusia mahdollisuuksia ennen Suurta Kuolemaa.  Päädyttiin siihen, että on tärkeää suunnitella elämää sen pohjalta mihin uskoo, elää hetkiä itsensä kanssa ja toteuttaa tärkeät asiat nyt!