Kuinka pitkälle omalla totuudella pärjää?
Runsaus alkoi pohdinnoilla itse luoduista vankiloista ja siellä kököttämisestä: ihmissuhteiden ristiriidat, jyrkkyys, periksiantamattomuudet, ennakkoluulot, käsitykset itsestä, lopullisuudet, pakot, rajoitteet, riippuvuus, pomotus, pahuus, valta ja julistaminen. Kysyttiin myös onko vapauskin illuusio ja populismi uusi vankila.
Alussa palloteltiin sitä, miten kokemukset, traumat, kasvatus, oppimineen ja kulttuuri vaikuttavat minuuksiin.
Vankiloissa voi olla myös vapaa, esitettiin. Voi kuvitella tapoja hyväksyä pakkoja ja realiteetteja. Voi olla takertumatta mielikuviin, vaatimuksiin tai uskomuksiin. Voi valita näkeekö seinän vai oviaukon.
Jaettiin kokemuksia, joissa kehä ihmisen ympärillä on niin tiheä, elämänpiiri suppea ja kestämätön, että ihminen ei murru, ei kestä tai törmäilee.
Ja mikä katosi? Mikä milloinkin.
”Olen vanki, ellen kykene havaitsemaan mielensisäisiä liikkeitäni. Ellen kyseenalaista ja päivitä oppejani, auktoriteetin vaikutusta tai kulttuurisia arvoja. Ellen epäile itseäni tai tietolähteitäni. Ellen tutkistele itseäni, reflektoi, selvitä minuuteni ja toimintani rakenteita, eheytä minuuttani, prosessoi enkä punnitse.”
Oli luettu Krishnamurtia ja Kallista, jotka eivät hyväksyneet ulkoa tulevia aatteita tai seuraajia. ”Totuus pitää löytää sisältä konkreettisen kokemuksen kautta.” Kerrottiin eksistentiaalisista oivalluksista ja olemisen ilosta.
(Mutta suuttuminen kyseenalaistettiin, koska silloin paljastaisi toisen käsityksen omaa parempana.)Henkilökohtaisuus koetaan siinä, että uskaltaa puolustaa arvojaan, luottaa sydämen ääneen ja tuntee itseään.
Kulttuurin ja henkilökohtaisen erottelu alkoi vaikuttaa turhalta. Olemme monimutkaisten kehollisten tilojen piirissä. Ei minun toteni näytä aina kauniilta sinusta, sinä kuulostat valheelliselta, yksinäisyys ja moitteet estävät kasvua. Me paljastumme lopulta tekoina.
Vapaana sallin apusi ja kaiken mitä maailma tarjoaa,
”kadotinhan nimeni metsässä.” (Arto Paasilinna. Jäniksen vuosi)
Sokrates kahvila 