Ulkoinen ja sisäinen maailma

Vesa Teppo esitti keskustelunavaukseksi ”Sisäinen maailma – Ulkoinen maailma, ja niiden välinen synkroniteetti” (samanaikaisuus). Keskustelukysymyksiksi tarkentuivat: miten pääni sisällä tapahtuva suhteutuu muiden pään sisällä tapahtuvaan? Mitä jos ulkoinen ja sisäinen maailma eivät kohtaa? Miten ulkomaailma ja sisäinen maailma ovat liitoksissa? (Synkronisiteetti merkitsee Jungin mukaan merkitsevää yhteensattumaa,rinnakkaisuutta, toim. huom).

Aloitettiin porinaryhmillä, joissa syntyi lisäkysymyksiä: miten asiat ovat omassa päässäni, entä ulkomaailmassa? Miten kommunikoimme ympäristön kanssa? Onko tärkeää, että käsitys itsestä on samansuuntainen kuin ympäristön käsitys itsestäni?  Mitä ajatella ”sisäisistä asioista”? Mitä ovat ulkoiset asiat?  Miten pitää elää?  Miten ristiriidat ympäristön kanssa heijastuvat sisäisinä tunteina? Sisäinen maailma on keskustelijoiden mukaan haaveita, unelmia, käsitys itsestämme, maailmasta, jumalasta, mahdollisuuksistamme. Sisäiseen maailmaan kuuluvat arvomme, elämänkokemuksemme, kehollisuus ja tiedostamaton puolemme (alitajunta). Ulkoista maailmaa ovat taas aistein käsitettävä, muut ihmiset ja ryhmät sekä ajatuksin käsitettävä todellisuus.

Kysymys sitä miten ajatukset ja tunteet ovat yhteydessä toisiinsa, mietityttivät. Kumpi on ensin, ajatus vai tunne, jakoi mielipiteet kahtaalle. Esimerkiksi rakkauden voiman takana ei nähty ajatusta, vaan tunne. Tässä kohtaa muistutettiin, että ajatus voi olla ensin, mutta tiedostamattomana. Kannustettiin tiedostamisen tielle. Sitä voi tehdä harjoittelemalla ja tunnistamalla, miten tietynlaiset ajatukset vaikuttavat tietynlaiseen tunteeseen. Myös meditointi ja hyväksyvä ihmettely mainittiin. Näin sisäinen voi tulla ulkoiseksi, ajatusta voi havainnoida, itseä voi tarkkailla ulkopuolelta ja sitten muuttaa jotain.

Ulkoinen maailma aiheuttaa painetta sisäiseen maailmaan. Otamme vastaan tietoa tai emme kykene vastaanottamaan tietoa. Koemme ristiriitoja, pakkoja ja pakottautumista, ärsyynnymme. Ihmeteltiin, miksi kiltit rouvat muuttuvat sotilaiksi äärioloissa. Kysyttiin, onko joukkopsykoosi sisäistä vai ulkoista maailmaa. Kuka silloin ajattelee? Voimme olla mukana hurmoksessa tai voimme ajatella hurmosta. Kerrottiin veljeksistä, joilla sama kasvatus, mutta erilaiset tulkinnat tapahtuneesta. Todistettiin olosuhteiden ja palautteen vaikuttavan siihen, millaista käytöstä ilmenee tai miten luonne muokkautuu; hyvässä ja pahassa.

Vaikeaa ongelmaa yritettiin ratkaista tuomalla keskusteluun ”minän” käsite, mistä saatiin lisäongelma: mitä ”minä” tarkoittaa? Onko ”minä” todellinen vai keinotekoinen malli? Esitettiin eri psykologian suuntauksista nousevia käsityksiä: psykodynaaminen viettimaailma- minä- yliminä  -jaottelu, jossa minä sukkuloi tiedostamattomien ja tietoisten viettiyllykkeiden ja ihanneminän vaatimusten välillä. Puhuttiin kuinka ajatuksia ja ”minää” ei pitäisi samastaa, vaan oppia pois reaktiivisesta käytöksestä. Ehdotettiin myös ”varjominän” käsitettä, joka pelkojen, neuroosien ja häpeän sävyttämä ja tarvitseva puolemme. Yhtäkaikki: jos tulemme tietoisiksi ajattelustamme, ”minä” voisi toimia universaalisti, käsitteenä.

Kognitiivinen käsitys taas painottaa ihmisen aktiivisuutta ja kykyä rakentaa sisäisiä malleja ja korjata niitä. Kerrottiin lapsipsykologian tuloksista, joissa pikkulapsi havahtuu peilin edessä ja irrottaa tarran poskestaan: Minä! ”Minä” nähtiin mielenterveyden kannalta tärkeänä käsitteenä, ”keksintönä”. Haastettiin toisiamme todistamaan ”minää” myös sillä perusteella, että tunnemmeko sitä.

Psykologisista malleista tykättiin ja ei tykätty. Koko ”minän” olemassaolo ja pilkkominen nähtiin ongelmallisena. Ne nähtiin kertomuksina, jotka palvelevat länsimaista ihmistä ja ”ydinminän” etsintää. Ehdotettiin, että ”minä” ei ole todellinen tai että se on passiivinen egoismista nouseva tarve.

Tässä vaiheessa oltiin ongelmissa. Moni oli hukannut keskustelun punaisen langan.

Jatkettiin pikkuporinoilla. Ahti ehdotti että ulkoisen ja sisäisen voisi erottaa siten, että ulkoisen maailman voisi ajatella olevan kuin ”maan” ja sisäisen kuin ”kartan”. Mitä meidän kunkin karttaan piirtyy ja mitä teen kartalla, olisi mielenkiintoista kysyä. Ulkoinen ympäristö viestii aina jotain toimintakulttuuria. Millaisessa olen mukana ja huomaanko sitä? Tomi näki kartan tilalla arvot. Ketä seuraamme? Uskallammeko tehdä toisin? Uskallammeko kohdata aikamme tosiasiat? Kykenemmekö asettamaan päämääriä ja mennä niitä kohti? Itse uskon laumasieluisuuteen ja ihmisen haluun seurata (hyvää) johtajaa. Pitäisikö ulkoisen ja sisäisen yhteys alkaa nähdä pragmaattisena asiana, valintoina, kieltäytymisinä?

Siispä kohtuullisuutta ja yhteisöllisyyttä lisää?

Mainokset