Suru saapuu aina äkkiä. Odottamatta – vaikka olisi tiennytkin odottaa sitä. Ystävän poismeno jättää mieleen tyhjän paikan, se tuntuu pahalta. Tuolla tyhjällä paikalla on kuitenkin merkityksensä. Se kertoo sen jälkeensä jättäneen arvosta meille, jotka vielä jatkamme omaa tietämme. Se muistuttaa monista yhteisistä hetkistä, antoisista keskusteluista, jotka ovat olleet, Annea mukaellen, kuin mielenkiintoinen matka arjen ulkopuolelle. Matka, joka on avartanut näkemyksiämme ja antanut uudenlaisia oivalluksia tarkastella olevaisuuttamme.
Enää emme näe Annea keskuudessamme, emme hänen empaattista olemustaan istunnoissamme. Mutta varmaan meidän monen ajatukset saattavat häntä matkalla iltaruskon tuolle puolen.
mutta onko ”hyvin perusteltu tosi uskomus” aina tietoa?
”Tieto on aina totta”, todettiin aluksi. ”En voi tietää sellaista, missä erehdyn tai satun arvaamaan.”
Tieto on siis uskomus, johon liittyy selitys.
Uskomus on mielessämme oleva näkemys, käsitys tai vakaumus. Se ei viittaa siihen, onko uskomus todellinen, vaan määriteltävyyteen. Kirjat ympärillämme mustine viivoineen eivät ole tietoa, vaan tekstiä, sanoja ja lauseita. Saadakseni tietoa minun on osattava lukea, arvioida, erotella, sanoa ja ymmärtää. Tietää.
[Ja minä väitin. Lämpenin, puhuin, osasin, muistin, ja hiljaisen tiedon avulla tiesin hyvät käytänteet sekä pieleen menon.]
Nuo ovat tietoa vain, jos en ollut erehtynyt ja uskomukseni ovat tosia.
[Puuduin, hikoilin, huomasin ja tulkitsin, aina uudelleen, yhdistelin kokemuksiani ja vedin huutomerkin, järjen kyvyillä käsitin kaareutuvuutta, intuitioni antoi luottamusta. Mieleni valikoi tarkoituksenmukaista, mielekästä ja turhaa, akvaarioelämäämme kirjastossa ja kaikkien teidän anteliaisuutta. Uskalsin vielä vastustaa spekulaatiota.
Tieto ei ole minua vastapäätä, vaan välissä, älä ole herkkäuskoinen vaan itseohjautuva ja utelias, päätin alkaa uskomaan mittalaitteisiin, vaikka ne eivät ole kiinnostavia. Ja Kopernikus, Darwin ja Freud – he ovat nolanneet jo minut.]
Minulla ei ole edelleenkään tietoa, ellen kykenen perustelemaan miksi uskon asiaan.
[Yritän hillitä arvailua, mutuilua ja ulkoa opeteltuja faktoja. Takeltelin, mutta olin varma, että oikea ja varma on mahdollista yhdessä pohtimalla, uskoin että todellisuus on ennallaan, rakastin ja sinäkin tahdoit tulla nähdyksi. Maslow antoi ajateltavaa, vaikka ei selittänyt minua. Minä uskon laadulliseen tutkimukseen, olen hypännyt muiden outoihin tapoihin ymmärtää maailmaa. Kuuntelen ja mieti mitä tutkitaan ja mihin tarkoitukseen, vastaus tosiaan on joskus sosiaalinen konstruktio, toisinaan painovoima.]
Sillä me tutkimme ilmiöitä, emme todellisuutta. Oikea ymmärtämisen tapa riippuu tarkoituksesta, ei totuudesta. Et skeptikkokaan pidä luultavana, että viimeksi löytämäsi tapa ymmärtää todellisuus olisi se oikea?
Emme löydä puhdasta tietoa todellisuudesta, ymmärryksemme on rajallinen. Emme arvitse myöskään todistusta ulkomaailman olemassaolosta tai mielen illuusiomaisuudesta. Todellisuus ilmenee.
Turhan tutulta vaikuttanut aihe kirvoitti sekä tömäköitä mielipiteitä, historiallisia katsauksia ja pikkunyrkin heilautuksen.
Yritimme ymmärtää sitä sekä näkyvinä että piilossa olevina rakenteina, suhteina, toimintana, väkivaltana, vaikutusvaltana ja merkityksinä.
Kuvasimme sitä manipulaationa, komenteluna, pakottamisena, vaatimisena, vaikuttamisena, sallimisena, vastustamisena, ohjaamisena, mainostamisena, rajojen ylittämisenä, pyrkimyksinä, emansipaationa, hierarkioina, fyysisenä valtana, vahvemman valtana, muodollisuuksina, karismana ja johtamisena. Valta sekä annetaan että otetaan.
Valta nähtiin olevan mukana kaikessa julkisessa tai kahdenvälisessä kohtaamisessa peilisolujen ansiosta. Joku ajatteli, että yksin ollessa olisi vapaa siitä, monien mielestä valta on läsnä myös yksin ollessa jo kasvatuksen vaikutuksesta, mikä ilmenee miellyttämisenä tai eristäytymisenä.
Valtaan näytti liittyvän paljon erilaisia ilmiöitä, sanoja ja käsiteperheitä, omia kokonaisuuksiaan. Jotkut rakenteet ovat toimineet jossain historiallisissa tilanteissa, tai erilaiset luonteet sietävät erilaista kohtelua.
Keskustelu hypähti syvemmälle, kun esiin nostettiin itsekasvatuksellinen pidättyvyys, itsehillintä, itsen unohtaminen, itsen rajaaminen. Vaikutusvalta ja vastustaminen nousevat itsekunnioituksen ja oman horisontin tuntemisen perustalta.
Pihalla sitten ihmettelin Anitalle vauvan voimaa, kun se itkee ja nauraa, syö ja juo, kurkottaa ja etsii äidin silmät, kaarrattelee nyrkkiään, tajuaa sen omakseen, haluaa kääntyä, nousta, ottaa askeleen, kadottaa ja etsii äitiä, potkii, sätkii ja kiipeää syliin.
kun ukonilma, sota, ikävät sanat, interrail, epäonnistuminen, katumus, pettymys, Pohjois-Korea, syytös, hämähäkki, ja nyt lapselle tapahtuu, et ehdi, romahdat.
Se tykyttää vatsassani, vaikka itkisin vaatehuoneen nurkassa tai kaatuneen vierellä. Se, minkä muistan ennen kuin mitään on tapahtunut, kun rahani ovat loppu ja joudun maksamaan saksalaisten lämmitykset, Putinin hautajaiset. Ottaako järki käteen vai uppoudunko kirjaan? Pitäisikö tietää lisää vai odottaa?
Yhden mielestä meitä ei uhkaa mikään, koska ongelma on egomme. Emme vain osaa erotella todellisia ja kuviteellisia pelkoja. Toinen ajatteli, että pelot tuotetaan ulkopuoleltamme, ja kasvatus suorastaan pilaa oman harkinnan.
Joku puhui siitä, että on iso työ oppia pelkäämään. ”Mehän tarvitsemme pelkoja ettemme tipu kaivoon, ettemme jätä lasta yksin, tule ylikävellyiksi, manipuloiduiksi, tapetuiksi.”
”Tarvitsemme ymmärtävää pelottomuutta: tieto lisää tuskaa, mutta tuskan kanssa eletään! Pelot ovat tuntemuksia, mutta myös tulkintaa. On vastuullani luonko turvallisia ja kunnioittavia tiloja, alhaalta ylös, ja itseni tuntien.”
Vaikka sydän hakkaa, emme voi rinnastaa Näkki-tarinaa propagandaan, mainoksia pelotteluun, muistutettiin.
”Myös tunteet tulevat ja menevät, tilanteet tulevat ja menevät. Huolestuneisuus muuttuu huolenpidoksi, pelokkuus tietoisuudeksi ja ihmettelen mikä onkaan vallassani, mikä on paikkani ja olemiseni laita.
Ja jos tapetuksi tuleminen on ainoa järkevä pelkomme, eikö kuolemanpelko järjettömyyttä?
(Kuinka suuri kirjoittaakaan: ”kokea oikeita tunteita oikeaan aikaan, oikeita asioita ja ihmisiä kohtaan, oikean päämäärän vuoksi ja oikealla tavalla.
Niin Näkki söi sanansa ja eli onnellisena elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se.)
Miten olla vaiti siitä, johon ei voi yhtyä, joka ei merkitse minulle-mitään, jota ei ymmärrä tai on mieletöntä, hyödytöntä. Jota ei voi todistaa eikä selittää.
Miksi puhua siitä mikä saa nousemaan aamulla, mikä toivomaan huomista tai jopa kuolemanjälkeistä elämää?
Miksi juhlin yhdessä, miksi saattelen kuolevaa?
Riippuu keneltä kysyy.
Kun uskon humaaniuteen, sitoutuu sen arvomaailmaan. Haluaa hyvää.
Kun uskoo rakkauteen, etsii, löytää, kohtaa ja sitoutuu. Haluaa rakastaa.
Kun uskoo, elää ja kokee sitä todeksi. Haluaa rauhan.
Kun ei usko, että ihmisen on mahdollista olla levollinen, haluaa luottaa.
Kun uskoo korkeampaan tietoisuuteen, haluaa tietää yliaistisen.
Kun riippuu kristityn Jumalassa, haluaa kuulla, haluaa maistaa, haluaa tarjota.
Te muut paitsi Kaisu ehditte jo lähteä. Varasin ylemmästä kerroksesta Thoreau’n Elämää metsässä ja löysin samalla hänen kaikki kirjansa, yhden jokaiseen huoneistani, yhden laukkuuni. Söimme Kaisun kanssa kalavoileivät ja italiansalattia mökissä vilttien pehmustamilla penkeillä. Olisiko tämä se Todtnauberg, Montellin maja vai papan nuottakota? Vielä vaeltelimme torin laitaa, ohi vanhan linja-autoaseman, kohti vedenharmaita keinuvia taloja ja ilimaa, joka rävväyttää aittojen ovet ja Hölökkyvän Höllin.
Illan aikana oli kerrottu jännittävästi kuinka sääty-yhteiskunnan jäljiltä meillä on kaunein Helsinki ja viehättävät Saksan pikkukaupungit: voi kulkea kävellen, maisema levittäytyy matalana, rakennukset rajaavat toreja, ja korkealle kurottaa vain kirkontorni. Paikalleen muuratut ja hirsiset rakennukset on tehty kestämään.
Amerikkalainen elämäntyyli on autojen, monumentit yksinvaltiaiden ja totalitaristisen väkivallan. Raha grynderien.
”Rakennukset kertovat arvostuksista ja aatteista ja elämäntyylistä.” Ne ohjailevat, manipuloivat, vaikuttavat, tavoittelevat, miellyttävät ja sitovat tunteita ja aikansa elämisen tapaa. Pohdimme miltä koulu näyttää, miltä sairaala tai kirkko?
Peltolan sairaalahan ei näytä sairaalalta vaan arvokkaalta. Pääkirjasto on neliön muotoinen lamppu, joka paljastaa kirjat. Modernitkin kirkkotilat järjestyvät Jerusalemin temppelin esikuvan mukaisesti. Eikä kreikkalainen temppeli ole romahtanut, yhä se eleilee ihmisen kuolevaisuutta maan ja taivaan välissä. Sen kultainen leikkaus saa aivomme hyrisemään, ja harjaantunut tuntee mielihyvää lakeuksien taloja mittaillessa.
Moderni rakennus tavoittelee avoimilla tiloilla toiminnallisuutta ja muunneltavuutta. Norjalaiset vankilat ovat kuulemma hotellin veroisia, uusi korkean teknologian sairaalamme kiiltää. Korkeat talot säästävät kallista tonttimaata, mutta auringonlaskut maksavat, ja haikailemme Rantakadun lohduttavien seinien suojaan.
Olemme tilaa muovaavia: ihastumme paikkaan, näemme mahdollisuudet, merkitsemme sen erilleen, etsimme suojaa, turvaa, esteettömyyttä, rakennamme, sisustamme, asumme, viihdymme. On ihmeellistä, että kykenemme luomaan maailman kerrostalohuoneistoon.
Ei kannata antaa periksi ilottomalle ympäristölle, luontokin on kekseliäs, geometrinen, matemaattinen ja kaunis,
ja jotkut käsittämättömän lahjakkaita ilmaisemaan ikävää. Minun kotini aukeaa vasemmalle.
Mies toteaa, jotta mitä jos olisi isänsä, maatalon poika. Minäkö sitten rekeen syntynyt evakko, joka ei hypi tuvan pöydälle. Olen se, joka ei unohda miten multa varistellaan mukuloista, miten valkoisia ovat uutisperunat ämpärissä.
Et ole enää sama, edistyt, mies oikealta lohduttaa. Hän näyttää tyyneltä, luottaa sanomiseensa. Ihana kuulla, nolostuttaa.
Sinä istut siinä vastapäätä. Pitkästä aikaa, tai eilenhän me juteltiin, ja kiitos, kaikesta!
Vieruskaveri alkaa kertoa, kuinka lomitumme toisiimme jatkuvasti. En ehdi kirjoittaa kaikkea ylös, mutta alleviivaan mitä hän sanoo: että synnymme vuorovaikutuksessa ja siinä, kun reagoimme. Tätä haluaisin miettiä rauhassa, hän kertoo minusta. Kuuntelen innostuneena pulppuilevaa puhetta eläimistä sisällämme,
toinen jo kuitenkin ehtii muuttumattomiin identiteetteihin, persoonallisuuteen, egoon, käyttövoimiin ja muuttuviin, piileviin, latentteihin, kehittyviin puoliin. Minuus voi olla jäykkä ja ulkoapäin ohjautuva,
mutta ei voi olla minää ellei ole muita. Eikä se, mitä rakastaa välttämättä muutu. Ja alan kertoa kuinka kurkotin kättäni veneen reunan yli eikä tyynessä heijastunut kukaan,
mitä oli vaikea selittää kun ei ollut selitettävää. Vieras ja outo ne ilmenevät, ei tarinani,
sen päätän, mitä olisin tänään: ystävällinen ja ihmisyyttäni arvostava.
Runsaus alkoi pohdinnoilla itse luoduista vankiloista ja siellä kököttämisestä: ihmissuhteiden ristiriidat, jyrkkyys, periksiantamattomuudet, ennakkoluulot, käsitykset itsestä, lopullisuudet, pakot, rajoitteet, riippuvuus, pomotus, pahuus, valta ja julistaminen. Kysyttiin myös onko vapauskin illuusio ja populismi uusi vankila.
Alussa palloteltiin sitä, miten kokemukset, traumat, kasvatus, oppimineen ja kulttuuri vaikuttavat minuuksiin.
Vankiloissa voi olla myös vapaa, esitettiin. Voi kuvitella tapoja hyväksyä pakkoja ja realiteetteja. Voi olla takertumatta mielikuviin, vaatimuksiin tai uskomuksiin. Voi valita näkeekö seinän vai oviaukon.
Jaettiin kokemuksia, joissa kehä ihmisen ympärillä on niin tiheä, elämänpiiri suppea ja kestämätön, että ihminen ei murru, ei kestä tai törmäilee.
Ja mikä katosi? Mikä milloinkin.
”Olen vanki, ellen kykene havaitsemaan mielensisäisiä liikkeitäni. Ellen kyseenalaista ja päivitä oppejani, auktoriteetin vaikutusta tai kulttuurisia arvoja. Ellen epäile itseäni tai tietolähteitäni. Ellen tutkistele itseäni, reflektoi, selvitä minuuteni ja toimintani rakenteita, eheytä minuuttani, prosessoi enkä punnitse.”
Oli luettu Krishnamurtia ja Kallista, jotka eivät hyväksyneet ulkoa tulevia aatteita tai seuraajia. ”Totuus pitää löytää sisältä konkreettisen kokemuksen kautta.” Kerrottiin eksistentiaalisista oivalluksista ja olemisen ilosta.
(Mutta suuttuminen kyseenalaistettiin, koska silloin paljastaisi toisen käsityksen omaa parempana.)Henkilökohtaisuus koetaan siinä, että uskaltaa puolustaa arvojaan, luottaa sydämen ääneen ja tuntee itseään.
Kulttuurin ja henkilökohtaisen erottelu alkoi vaikuttaa turhalta. Olemme monimutkaisten kehollisten tilojen piirissä. Ei minun toteni näytä aina kauniilta sinusta, sinä kuulostat valheelliselta, yksinäisyys ja moitteet estävät kasvua. Me paljastumme lopulta tekoina.
Vapaana sallin apusi ja kaiken mitä maailma tarjoaa,
Ukrainan sota koskettaa ja on samalla herättänyt valtaisan halun auttaa. Meitä kiinnosti pohtia auttamisen luonnetta: perimmekö sisäänrakennetun pyyteettömän halun auttaa motivaationa?
Peilasimme pohdiskeluja opittua vasten: millaisia ovat puheen ja teon eetos, hoitajan kutsumus, trauma, syyllisyys, uhrautuminen, itsekkyys, velvollisuudet, kerjääminen, sääli, viranomaistoiminta ja yhteisöjen käsitykset hyvästä.
(Huomautettiin, että toiset auttavat, toiset eivät, kolmannet liikaa, neljännet väärin, viidennet vain kavereita, kuudennet vaikka ei pyydetä. Useimmat, koska emme tunne itseämme, emmekä ole auttaneet edes itseämme. Ehdotettiin myös, että auttaminen on ylimäärää ja meillä on varaa olla itsekkäitä.)
Olisiko ilo todiste: kun lapsi kertoo olevansa korvaamaton auttaja. Hän näyttää liittyvän perheeseen auttamisen avulla. Vapaaehtoistyö ei uuvuta kuten palkkatyö. Puutarhuri nyppii ohikulkiessaan. Äiti Teresa auttoi yhtä kerrallaan.
Auttaminen on meissä uinuvana, vakuuteltiin. Se herää, se on hyvyyttä ilman vastineita.
Se nostaa dopamiinit hetkeksi ja saa meidät tekemään uudestaan.
(Yhtäkkiä kyseltiin kuka tulisi muuttoavuksi. Kolme lupasi sillä ehdolla ettei ole flyygeliä)
Halusin miettiä motiivejani. Vaateet eivät voi olla kätkettyjä, ei myöskään luetteloita, rahasummia tai paljastuksia,
sillä kerjäläinen on jo kysynyt kuinka voi auttaa, sinä ehdottelet tätäkö-tarkoitit, eikä kukaan synnytä yksin.
Toiveet illan aiheesta kiertyivät seuraavien pohdintojen ympärille: olemmeko tarinoiden vankeja, kuka minua johtaa, olenko opettaja vai oppilas.
Jaoimme muutaman omakohtaisen kokemuksen manipuloinnin kohteeksi joutumisesta.
Oli jouduttu toksisen ympäristön valtaan, uhrattu omat arvot, alistuttu ja suututtu.
Disney-viihde, televisio, yksipuolinen median seuraaminen oli tarjoillut valmiiksi pureskeltua, eikä mitään sen ulkopuolelta. Aku Ankkaa kuulin moitittavan jo 50 vuotta sitten, silloin moraalisista syistä, eilen hyvän ja pahan karikatyyreinä.
Manipulointi nähtiin tietoisena ja yksisuuntaisena piilovaikuttamisena. Erityisen paheksuttavaa tällainen on opettajalta, joka auktoriteetin turvin valikoi, harhauttaa tai esittelee maailmaa yksipuolisesti. Vakaumuksellinen opettaja oli aiheuttanut torjuntaa ja turhautumista.
Vihan tunteita oli nostattanut myös se, kun suomettumisen aika oli paljastunut, tai oli kuullut lasten hyväksikäytöstä. Surua, kun kolttien olemassaolo oli salattu. Pettymystä, kun lapsuuden mallit pilasivat parisuhteita.
”Manipulointi on pelkästään negatiivista, tämä ei ole kiinnostavaa!” todettiin tuskastuneena. Tiedollinen ja vallan epäsuhta ja heikko tiedostaminen vaanivat alati vuorovaikutussuhteissa.
Ja mitähän meistä kerrotaan joskus?
Kysyttiin voiko itseä manipuloida, ja mitä se on. Kun lillukanvarret käskevät, kun selittelyt, kuvitelmat, uskottelut ja väärät uskomukset eivät myönnä.
”Hyväksy ja tee ja sovinto itsesi kanssa, pyydä anteeksi”, lohdutettiin. Suuntia on monta, joskus poispäin, paras itseä päin.
Käsitän ja kotimatkalla mietin haluanko Bougainvillean kiipeävän vai valuvan.
Sokrates kahvila 