viimeistä-kertaa-äidin-sylissä

Miten viimeisyys on?

”Se ei ole vain että olen sylissä: minä otan syliin, menneisyys rikastuttaa minua, olenhan elämäni tulos.”

”Äidin-syli on kulttuurinen täyteys ja odotus. On kyse ainutkertaisesta suhteesta ja ainutlaatuisesta nähdyksi tulemisesta.”

”Minä olen suhde, koska äidin-syli on suhde. Muisto viimeisestä kohtaamisesta ei unohdu koskaan.”

”Se on kokemus, joka minulta puuttuu, olenko menettänyt jotain? Mistä äidinrakkaudessa on kyse?”

”Äidin-syli koskettaa menneisyyttä, mutta itsen ymmärtäminen tapahtuu nykyhetkessä. Ainoa mitä meillä on, on aika. Elä kuin kuolisit huomenna. Rakasta kuin eläisit ikuisesti. Jokainen hetki voi olla viimeinen.”

”Viimeisyys on suhteita: voin olla tupakkalakossa, polttanut toistaiseksi viimeisen sikarini, tai päättänyt lopettaa.”

”Viimeisyys on suhtautumista: olen sinut elämäni kanssa, teen kaiken minkä pystyn, muutan mitä pystyn. Otan oppia enkä syyttele muita. Onnistun.”

”Elämä on viimeistä kertaa juuri nyt. Kannattaa kuolla eläessään, jotta voi elää kuollessaan. Jokainen hetki on viimeinen.”

”Minulle viimeisyys on saranakohta ja uusi tulevan loppu.”

Mitä keskustelusta jäi, meiltä kysyttiin.

”Varmuutta elää omien arvojen mukaisesti, turvaa ja syliä itselle.”

Tyytymättömyydestä tyyneen mieleen

Sokrates-kahvilaan kokoontunut ryhmämme esitti illan teemaksi neljä vaihtoehtoa; Vanha testamentti, mielentyyneys, vapaus ja tyytymättömyys. Teemaksi valittiin tyytymättömyys, toki reunahuomautuksin, että akselin toisessa päässä voisi häämöttää mielentyyneys.

Aika pian päädyttiin pohtimaan, kuinka monenlaista tyytymättömyyttä on olemassa. Tyytymättömyyttähän voi pitää sekä positiivisena että negatiivisena asiana. Negatiivista tyytymättömyys on silloin, jos se ilmentää pulaa tai puutetta, kärsimystä tai epämiellyttävää olotilaa. Tyytymättömyyttä voi kuitenkin pitää myös luovuuden edellytyksenä. Tyytymätön ihminen lähtee etsimään ratkaisuja, joiden avulla poistaa tyytymättömyyden syitä. 

Ryhmämme ikähaitari oli varsin lavea, mikä tietenkin on erittäin hyvä asia. Vanhukset herkistyivät pohtimaan menneitä aikoja, jolloin kaikki oli paremmin – tai ainakin jotkut asiat. Silloin ihmiset kokoontuivat talkoisiin naulaamaan pärekattoja, kaivamaan ojia ja valamaan pohjia uusille rakennuksille. Ainakin näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että väki oli yleensä aika tyytyväistä oloihinsa. Entä sitten tämän päivän nuoriso? Onko se ja ovatko ihmiset yleensäkin tänä päivä tyytymättömämpiä kuin silloin joskus? Ehkä näin. Yhdeksi syyksi mainittiin se, että tänään ihmisillä on paljon enemmän valinnanmahdollisuuksia kuin ennen. Houkuttelevia tavaroita ja palveluita on tarjolla ylen määrin. Runsaan tarjonnan myötä itse kehitetyt tarpeet kasvavat ja kaikkia ei voi tyydyttää. Siitäkös sitten se paha mieli ja tyytymättömyys versovat. Ja tietenkin kateus!

Toisilla on aina enemmän kuin toisilla. Suurempi palkka, komeampi auto, edustavampi puoliso. Lapsetkin, menestyvät koulussa paremmin ja pilkiltä nousee lihavampia ahvenia. Kateus on tyytymättömyyttä, mutta kulttuurilliset erot voivat vaikuttaa siihen, mihin kateuden aiheuttama tyytymättömyys johtaa. Kun tilallinen Etelä-Pohjanmaalla rakentaa suuren sikalan, naapuri rakentaa seuraavana vuonna vielä hieman isomman. Jossain muualla Suomessa naapuri ei rakenna, vaan toivoo hiljaa mielessään, että salama iskisi tuohon öykkärimäiseen luomukseen. Tai vähintäänkin viranomaiset löytäisivät siitä jotakin arveluttavaa. Tyytymättömyyden katsottiin johtuvan suurelta osin vertailusta ympäristöön. Toisaalta taas todettiin, että on myös kysymys luonteenpiirteestä. Luonne taas on osittain geneettistä perintöä, osittain ympäristön muovaamaa.

Tyytymättömyys voi aiheuttaa paljon pahaa, ainakin pahaa mieltä. Työyhteisössä yksikin aktiivinen tyytymätön saattaa pilata koko porukan hengen ja se näkyy helposti myös työn tuloksissa. Ongelmanratkaisijoita tarvitaan, mutta ratkaisut eivät ole aina helppoja. Joskus joudutaan jopa pohtimaan, että uskallanko minä olla onnellinen tai edes tyytyväinen, jos ympärilläni on paljon tyytymättömyyttä. Ja miten me voisimme vaikuttaa siihen, että tyytymättömyyden tilasta voisimme edetä kohti tilaa, jossa mielentyyneytemme ansiosta meidän ei tarvitse alituiseen verrata itseämme muihin, vaan olemme onnellisesti sitä, mitä olemme. Tässä emme vielä päässeet maaliin saakka.

Kirjoittanut Tapani Hautamäki

E-pannukakku

Miten todellisuus on todellisuus-minulle?

Halusimme puhua kaikkeutta koskevien käsitystemme muuttumisesta, kipukohdista ja pelkistämisestä.

Alkukierroksella kuulimme, kuinka yksi on iän myötä tullut radikaalimmaksi, vastahankaiseksi yleiselle mielipiteelle, armeijalle, konservatiivisuudelle, koululaitokselle ja uskonnoille. Toinen oli huomannut teiniajan mustavalkoisuuden tilalle tulleen jatkuvat valinnat. Kolmas on pehmentynyt, kärkkäys vähentynyt, ristiriitojen sieto parantunut, toisilta oppiminen lisääntynyt. Kuultiin myös kuinka hyväksyntä ja sopeutuminen, silmien avautuminen, yhdessä tekeminen, muiden kuunteleminen, tunteiden ymmärtäminen ja kokemukset muuttavat vähä vähältä ajattelua.

Yksi keskustelija ehdotti metaforaa ”totuuden tonttini”. Olisiko se laatikkoni, norsun kärsän tutkijan näkökulma, vuorikiipeilijän näköala, rajallisuuteni, osanen kokonaisuudesta, vai peräti ikioma maailmankaikkeuteni?

Kun laajennan tonttiani, minnehän ja mitäpä: löydänkö toiset vai itseni, onko perillä yhteinen aarre? Ajatus yhteisestä lähtökohdasta tai alusta viehätti.

Entä kun puran osiin ja rakennan, onko uusi sama?

”Asiat vaikuttavat samanaikaisesti”, huomautettiin. ”Sisällä on sama kuin ulkona.”

”Tiedostamme mihin pystymme, näemme sitä minkä voimme. Meidän on kuljettava. Emme omista, olemme kuplassa, tulemme ulos kuplasta. Käsitteet valuavat, ”puhelin on rikki”, todellisuuteni romahtaa aika ajoin.”

”Katso kuuta, katso sinne päin, äläkä sormeesi”, lohdutettiin.

Hiljaa ja hitaasti, luot ajassa, kannustettiin. Arvosta itseäsi, kysy itseltäsi, kyseenalaista, lue fyysikoita, nouse ylös skeptikon kuopasta, aineesta,

sillä et löydä mitään! ”Kvarkit, kvantit, ja molekyylit ovat sanoja ja tarinoita. Totuus ei tarkoita mitään, se on tarinaton, ei-mikään.”

”Vain otollinen olosuhde on tarkoituksenmukaisuutta. Siis virity, liiku, lepää, syö, selvitä traumasi.

Anna jakamisen juhlan levittäytyä huoneestasi käytävälle pihamaalle politiikkaan. Kunnes joudut päättämään, että tiedät mikä-on-tarpeeksi-sinulle.”

Se mikä on mahdollista ymmärtää on riippuvaista kielestämme.

Ihmisenä oleminen

Miksi emme tapa toisiamme?

Keskustelun pohjustuksena toimi Jari Ehrnroothin kolumni hyvän julistajista, jotka vastakkainasettelun keinottelijoina joutaisivat Danten helvettiin. (Yle 14.9)

Ilta koostui tällä kertaa väittämistä:

”Eläimet eivät pysty samanarvoisuuteen, iättömän ja ajattoman tajuun. Meillä on mahdollisuus erityiseen viisauteen kokemustemme kautta, pyrkiä eteenpäin ja kysyä miksi.”

”Muurahaiset menestyvät yhteisönä, ne toimivat älykkäästi. Emme tiedä paljoa, koska lähinnä tarkkailemme. Minäkin etsin täältä sosiaalista stimulaatiota. Miksi edes olettaa, että olemme jotain muuta tai enemmän kuin eläin.”

”Minulle riittää että käyttäydyn hyvin, ja minua saa kohdella hyvin, kaikki haluavat tätä samaa syvempää ihmisyyttä. On kyse uskalluksesta. Ihmiset pyrkivät kaikkialla olemaan onnellisia.”

”Ei voi olla kulttuurisidonnaista ajattomuutta! Se on illuusio ja mielikuva. Olemme keskeneräisiä robotteja, pompimme ja tunnemme turvaa ja suosiota kaltaistemme seurassa. Monet haluavat Putinin, koska laumassa toimiminen hyödyttää.”

”Se riittää, jos tunnet itsesi, eheytät tunne-elämäsi ja toimit fiksusti.”

”Emme ikinä pääse todelliseen olemukseemme. Minulle ei ole kukaan osoittanut edistyksen päämäärää.”

”Minulla on monta henkistä opettajaa, ja kaikki ne ovat kissoja. Mieli on ongelmasi, se ei ymmärrä, ja ajattelemisen lopettaminen on vaikeaa.” (Tollelta terveisiä)

”Onhan meillä moraalikoodit: kohtele muita kuin itseäsi, ettet tule ryöstetyksi. On myös guruja. Valitse sieltä.”

”Elämässä ei ole ristiriitaa, kaikki on korvien välissä. Ihminen pyrkii sisäsyntyiseen hyvään, omanarvontunteeseen, ratkaisuihin, itsehillintään.”

”Meissä on isoja eroja miten kestämme epäluottamusta ja konflikteja. Ratkomme pakon edessä, tai tarvimme painetta. Jotkut menevät, toiset kuolevat, nuo katsovat, yksi on pääjehu.”

Katson mustetta kämmenessäni. Miten te mittaatte hyvyyttä, mitä ihmiseltä voi odottaa, hän kysyy.

”Onnistun toisella tavoin, parannan sovellettavuutta, olenhan täydellinen. Hyväksyn itseni. Tulen toimeen.” Olen viihtymäisilläni sillä hei, mitä kuuluu?

Radikaali usko

Miten ymmärtää uskonnollisuutta?

Keskustelussa tuotiin esiin länsimaissa tapahtuvaa uskonnon kaipuun hälvenemistä ja nousevaa fundametalismia. Kyseltiin millainen tulevaisuus voisi olla, tyhjiökö, ja miksi.

Ehdotettiin, että keskusteltaisiin uskonnon merkityksestä ihmiselle. Ihmettelimme monipuolisesti sitä, mihin ihminen tarvitsee uskontoa.

Mainittiin, että kaipaamme selitystä olemiselle ja maailmankaikkeudelle, tarvetta suojaan ja kuulumiseen, jotain mihin nojata, käsityksiä joita jakaa muiden kanssa, auktoriteettia, elämänohjeita ja jatkuvuutta.

Uskonto nähtiin myös koneistona, jolla hallitaan mielipiteitä, tunteita ja syyllisyyttä. Väitettiin, että hän, joka ei kaipaa uskontoa, on pitkälle kehittynyt, näkee kaiken taakse. Muu on itsepetosta.

Yksilöllinen usko ja sitoutuminen auttaa hyväksymään rajallisuutta ja kuoleman.

Ehdotettiin josko henkilökohtaisempi puhe auttaisi ymmärtämään uskon tarkoitusta.

Siihen yksi kertoi uskovansa ravintoketjuun, toinen armoon, kolmas luontoyhteyteen, neljäs googleen, viides luovuuteen. Kuudennen mielestä moisiin ei tarvita uskontoja. Seitsemännen mielestä kaikki syntyy tajunnassamme, ja järki piirtää ymmärryksen rajat.

Yksi tyytyi siihen, että joidenkin elämään ”usko vain kuuluu”, kuten musiikki, rakkaus ja hengissäsäilyminen, perustelematta, sanatta.

Sanat ovat tekoja. Niillä kootaan käsitteet joilla sanoa. Sanoilla lohdutetaan ja lyödään, taiotaan ja kirotaan, vakuutetaan ja ohitetaan. Niillä viitataan ja vangitaan. Kysytään ja vastataan. Miten sallit.

Sanoja ennen on suhde. Uskon koti. Kuilu, mielettömyys. Amazing grace.

Hyvän historiallisuus

Miten hyvä-meissä on?

Yksi keskustelijoista oli lukenut Bregmanin Hyvän historiaa ja toivoi keskustelua siitä, onko ihminen perimmältään hyvä.

Kysymys olemuksestamme hyvinä tai pahoina ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavalta. Emme halunneet yleistyksiä vaan halusimme ymmärtää.

Olisiko epäitsekkyys hyvyyttä?

Itsekkyys ilmenee sekä psykologisena, moraalisena että evoluution moottorina. Me taistelemme oikeudesta vanhempien rakkauteen, hoivaan, omiin rajoihin ja hengissä säilymiseen. Näissä nähtiin ihan pyyteetöntäkin itsekkyyttä. Toimimme sekä kiltteydestä, vastapalveluksen toivossa, myötätunnosta, pahasti että ei-hyvin.

Hyvän malleja määrittelevät lait, vaihtelevat ihanteet, kasvatustraditiot. Ihmiskunnan yhteiset arvot liittyvät käsitykseen elämän arvosta: suojelemme, autamme, lievitämme kärsimystä ja teemme yhteistyötä.

(”Ihanneyhteiskunnat romuttuvat!” ”Orjuus lakkaa, kerta kerralta”, huudahdeltiin.)

”Ja olosuhteilla on meihin paljon valtaa. Hyvyyden osoittaminen vaatii sosiaalisen ympäristön, hyvyydellä on oltava päämäärä.”

Hyvä on mahdollisuus, joka ei aina realisoidu.

Miten sitten olla laumassa olematta laumasielu? Emme ole kapseleita. Opimme kaiken muilta. Velvollisuudet, syyllisyys ja häpeä tekevät meistä moraalisia olentoja, tai sitten kamikazeja, verikostajia, tottelevaisia kiduttajia, itsevarmoja…

Kunnes ehkä, yhtäkkisesti, havahdun kuinka ”tilanne sivaltaa minuun”,

ja itsestäni alkaa syntyä huolehtimista,

johon sanat eivät yllä,

mutta vajavuuteni ja riemuni, ne yhdistyvät, taas erotakseen, kunnes kuolema.

Mielenrauha

Millaista tietoa mielenrauha edellyttää?

Keskustelu virisi Epikurokselta: ”Tyhjiä ovat sen filosofin sanat, jotka eivät paranna ihmisten vaivoja. Aivan kuten sellaisesta lääketieteestä ei ole mitään hyötyä, joka ei paranna, ei liioin sellaisesta filosofiasta, joka ei häädä ulos sielun vaivoja.”

Tarkoittaako hän, että kaikesta filosofiasta ei ole hyötyä, tai kaikki ei ole merkityksellistä, tai kaikki ei herätä jotain?

”Filosofian tarkoitus on opettaa pohtimaan, ei ajatella valmiita ajatuksia. Kun ajattelemme kokemuksiamme prosessoimme tulevaa. Poimimme niitä, mikä antaa uutta uskallusta, mikä koskettaa henkilökohtaisesti.”

”Haluammeko vain vahvistaa entistä, sitä minkä kestämme, ymmärrämmekö sitä minkä haluamme? Seuraammepa muita huomaamattamme.”

”Parhaiten haastan ymmärrystä dialogissa, jossa törmään ristiriitaan, riittämättömään perusteluun, huomaan sattumanvaraisuuksia tai en tunnista taustalla olevia seikkoja. On sietämätöntä, jos ajattelu ei muutu mielikuvia pitemmälle.”

”Kyllä filosofitkin ovat esittäneet aivokummajaisia: systeeminrakentaja Hegel, pessimisti Scopenhauer, nihilisti Nietzsche tai varman tiedon tavoittelija Descartes. Nämä eivät kestä aikaa, vaan teoretisoivat ihmistä.”

Olisiko tieteellisempi filosofia lääke turhaan ajatteluun? Ainakin voisimme vastustaa populismia. Filosofeihin kannattaa tutustua ja nähdä, miten monella tavalla heidän ajatteluaan voidaan ymmärtää.

Eikä kukaan heistä ole absoluuttinen nero, vaan kuin pilkkuja lattiassa keskellämme, moneus. Katsotaan kokonaisuutta, olemme siellä. Eikä kaikkea tarvitse itse selvittää.

Jos ei varsinaisesti turhina, mutta huonoina ajatuksina nähtiin esimerkiksi, että ihminen olisi kaiken mitta tai olisimme objektiivisia tarkkailijoita. Muistimme katkeilee ja älymme on rajallinen. Politikoidessa saattaa unohtua yhteinen hyvä ja jopa demokratia. Halu omistaa ajatuksetkin eristää meitä toisistamme ja luo epäluottamusta.

Mutta hyvä kestää! Havainnot vastaavat todellisuutta. Ajattelu pelkistyy ja on avointa. Koemme vapautta tavoitella hyvää.

Onko sellaista, joka sopii kaikille? Ihmisoikeuksien julistus sanoo paljon. Filosofiahan on työkalu, jota yhdessä terotellaan. Nauttiaksemme elämästä.

Eikä lopputulema tullut helposti,

vaan nauraen: ”Sillä aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.” (Leena)

Onnellisesta ja elämästä

Minkälaisesta kokemuksesta onnellisuudessa on kyse?

Saimme sysäyksen Leenan Bhutan-terveisistä. Maa pyrkii onnelliseksi määritteltyään ensin kriteerit: tasa-arvo kaikkien kesken, ympäristön hyvinvointi, kulttuurin ja perinteen huomioiminen arkielämässä sekä hyvä hallinto. Nämä siis maassa, jota johtaa yläluokkainen kuningas.

Me liitimme onnellisuuteen paljon. Näiden kertomiseen käytettiin suurin osa ajasta:

”Onnellisuus on perustarve! Teen toiset onnelliseksi, kun autan, rohkaisen, tuen, palvelen ja huolehdin lapsista. Toteutan itseäni. Saan olla oma itseni, huolehdin itsestäni, löydän elämäntehtäväni. Jos aloitan tyhjästä ja pääsen jaloilleni. Selviän ja kykenen, kaikesta huolimatta. Olen onnellinen ilman ulkoisia syitä tai addiktioita. Kun tavoitan vilpittömän lapsen tilan ja rakastavan katseen edessä leikin, tai teen taidetyötä. Pysyvä rauha. Se syntyy sisältä, ja näkyy mielen hallintana. Se on suhdetta itseen, tasapainoa, läsnäoloa, tyytyväisyyttä. Onnen hetkiä, helpotusta, pilkahduksia ja ilon kyyneliä. Elämä, jota jaetaan kumppanin kanssa ja suhteissa, joissa on turvallisuutta ja hyväksyntää, sama aallonpituus ja yksi olut. Myönteisiä tunteita, iloa, rakkautta ja yllätyksellisyyttä. Ja mahdollisuutta jakaa huolta, ikävää tai turhautumista. Onni tuntuu kehossa.”

”Mutta jos onnellisuus on tunteita, onnellisuutta ei ole. Elämä on tuskaa ja selviytymistaistelua”, kritisoitiin.

”Toiset ovat sitäpaitsi luonnostaan onnellisempia kuin toiset. Eikä onnellisuus ei voi perustua luonnollisiin asenteisiin, oululaisuuteen tai hämäläisyyteen. Isojako pilasi meidät. Olisi tunnettava itsensä ja jurotuksensa. Onnellisuus on perimmältään henkilökohtaista ja arvoihin sidottua”, jatkettiin.

”Onnellisuuteen liittyy tietty tunnelma: yhteyttä, ystävällisyyttä, huumoria, aistimista. Onni on siellä sisällä.”

Lopussa hymyilimme uutiselle, jossa meidät on mainittu jo kolme kertaa peräkkäin maailman onnellisimpana kansana.

Koska olimme välittäneet toisistamme, luottaneet toisiimme, emmekä olleet kokeneet radikaalia puutetta.

Koska.

Jotain toivoa

En malttanut tänä aamuna, vaan kerroin Pandoran lippaasta lapselle. ”Toivo on oltava!” hän huudahti.

Me aikuiset sen sijaan kysyimme tarinalta:

”Miksi toivolla on niin suuri voima? Korvaako toivo ikävät asiat? Millainen maailma oli ennen tarinaa? Onko toivo vallassamme? Mikä on ongelma, mitä pandoran lipas symboloi ja mikä sen tarkoitus on? Miksi Zeus antoi uteliaalle naiselle lippaan? Mitä tarina kertoo minusta? Aiheutanko itse seuraukset?”

”Elämähän on väistämätön.”

Tarinassa toivo saa merkityksiä toivottomuuden perustalta:

”Huolimatta siitä, että on vaikeaa, toivo. Kärsimys luo epäjärjestystä, toivo harmoniaa ja valoa. Toivon kipinä avaa ulos ongelmasta. Toivo on visio tai mielikuva. Toivossa on motivaatiota, siinä tavoitellaan muutosta. Toivo saa sinut ylös ja ryhdin suoraksi.”

”Tarraan toivoon, koska se tekee toiminnastani merkityksellistä.”

(Edelleen toivo oli muutamille epämääräistä, jopa heikkoutta ja säälipisteitä, usko sen sijaan tähtäisi varmuuteen)

Onko toivo mekanismi, halu ”saada saalis ehkä tänään”, kuvitelma paremmasta, unelmia?

”Usko liittyy toivoon jotenkin.” Tätä pähkiltiin merkittävä osa keskustelusta. Uskon ensin jotakin: ”Tiedän, että hirvet liikkuvat, uskon myös niiden liikkuvan näillä main, ja saalis on mahdollinen.” Näin ollen emme voi myöskään toivoa uskomatonta tai epätotta.

”Toivo on ajatus mahdollisuuksista, jotka perustuvat todellisuuteen ja faktoihin.”

Useimmille toivo oli ensisijaista, vaikka tällainen pähkäily koettiin teoreettisena. ”Toivo on toiveikkaita uskomuksia, myönteisyyttä, odotuksia, asenteita.”

Ehdotettiin että toivo on puhtaimmillaan ”uskoa maailmaan: vauva elää toivosta, tavoittelee käsillään, suullaan ja koko kehollaan saadakseen kosketusta, katsetta, ruokaa, turvaa.”

Pandorahan oli utelias. Motivoiko häntä epätoivo – mikä lapsen kasvua? Koiran uteliaisuus ei kai ole toiveikkuutta..

”Älkäämme viekö toivoa potilaalta”, on lääkärien työ.

Älkäämme viekö toivoa lapsilta. Sillä toivo on oltava.

(älkää itseltämme, siitä toiste)

”Jo isäni ihmetteli ja pohti – oliko hän filosofi?”

Onko filosofinen-keskustelu käsite?

Vaikutti, että voisimme luonnehtia sitä vertaamalla tavalliseen-keskusteluun.

”Se on ennakkoluulotonta. Se käsittelee kiistanalaisia asioita, joihin kenelläkään ei ole yksinoikeutta. Se on kysymysten etsimistä. Siinä vaihdetaan näkemyksiä suurista kysymyksistä kuten hyvä, paha tai hyvyys.”

Väitettiin, että filosofinen keskustelu etsii vastausta miksi-kysymyksiin. Puhummehan silloin merkityksistä ja arvoista. Kyselemme mistä tulemme, minne tähdet kulkevat, kuka minä olen. Pohdimme sellaista, mihin tiede ei yllä.

Ehdotettiin, että siinä johdonmukaisen pohdinnan avulla ratkaistaan ongelma. Siinä määrittelen, kuvaan ja perustelen. Puolustan uskomuksiani, päästän irti mielipiteistä, seuraan ajatustani, kuuntelen puhettani, ajattelen ajatustani, muutan ajatteluani.

Maailmankatsomusten ja filosofioiden raja toisinaan liukuu, toisinaan eriytyy.  Havainnot ja metodi kietoutuvat ja saattavat muuttua systeemeiksi. Maailmasta voi väittää vastaansanomattomasti sekä järjen, havainnon, toimivuuden että kokemusten perusteella. Kasvamme syyn ja seurauksen lakeihin, mutta harva tätä ihmettelee. Moni unohtaa lapsen uteliaan asenteen.

Filosofisella pohdinnalla on muoto: se kasvaa, avautuu ja kehkeytyy. ”Se vaatii kokemusten yhdistämistä, kehollisen ja sielullisen tiedon yhdistämistä.”

”Tieteenfilosofiaa kouluihin”, ehdotettiin. Onhan hämmästyttävän vaikeaa sanoittaa nolla. Yhtä outoa sekin, ellemme kykenisi yhteistyöhön ilmastotavoitteissa.

 

Oliko tämä paljo puhe ollut filosofista keskustelua?

Jonkun mielestä ei, koska ”keskustelu ei kosketellut kokemuksia, eikä rauha tule ennen kuin löytää vastauksen”. Monille meistä ilta oli energinen olotila, hauska, virtaava, suopea ja lämmin. Keskustelu tuntui hyvältä, oli kuunneltu, oli kysytty uudestaan ja uudestaan, mistä filosofisessa keskustelussa on kysymys.

Mitä se sitten on, kun sallit neljäntoista kysyä sinulta mitä todella ajattelit. Ja muutut.