Usko

Keskustelun pohjaksi alustaja esitti hämmennyksensä kuunneltuaan uupuneen lestadiolaisäidin haastattelun. Alustajaa oli jäänyt ihmetyttämään, miten joillakin on niin voimakas usko ja mihin tuollainen usko perustuu. Hän halusi pohdintaa uskon merkityksestä, uskon vaikutuksista sekä ihmisen taipumuksista uskoa järjen ja tiedon vastaisestikin.

Samulin johdolla aloitettiin pikkuryhmissä, joissa mietittiin mitä usko on ja miksi se on ihmisille niin tärkeä asia. Ryhmät tiivistivät ajatuksensa mietelauseiksi, kuten  ”Ei elämää ilman uskoa”, ”Luottamus/usko tieteeseen”, ”Usko voi konkretisoitua placebo tai nocebo  -vaikutuksina”,  ”Usko antaa näköaloja”  sekä ”Uskon ihmiseen”.  Keskustelun pohjaksi äänestettiin ”Ei elämää ilman uskoa”.

Yritimme aluksi määritellä uskoa erilaisista merkitysjärjestelmistä käsin. Usko nähtiin sisäisinä uskomuksina, kokemuksistamme nousevana ymmärryksenä ja toiveikkuuden tuojana. Samalla huomautettiin, että meidän on uskottava jatkuvasti ulkopuoleltamme tulevaan tietoon. Tieteellinen tieto todettiin ”perustelluksi tosi uskomukseksi”. Asiaa tuntemattomalle tieteellinen tieto on uskon kohde ja asiantuntijalle senhetkiseen perusteluun pohjaava uskomus. Erotuksena edellisille nähtiin uskonnollinen merkitysjärjestelmä, ”uskonnollinen usko”, joka on luottamusta itsen ulkopuoliseen suurempaan voimaan.

Uskonnollista uskoa pidettiin ongelmallisena. Tätä perusteltiin sillä, että jotkut ihmiset vaikuttavat uskovan uskontoon, auktoriteettiin tai ryhmään. Uskonnollisen uskon nähtiin perustuvan vakuutteluun tulevaisuudessa tapahtuvasta helpotuksesta. Vastakohtana esitettiin rationaalisuutta, jossa tulevaisuuden, onnistumisen, voisi toteuttaa visioimalla tavoitteet ja realisoimalla ne. Tämä tapa lisäisi itseluottamusta ja merkityksellisyyttä elämään. Toisaalta uskonnollisen uskon nähtiin tuovan valoisia näkökulmia ja saavan meidät parantamaan omaa ja muiden olosuhteita. Uskon sanottiin antavan voimaa kestää elämää. Samalla kannustettiin tukemaan yksilöllistä olemista. Tässä kohtaa ihmeteltiin myös, miksi tulevaisuutta ei saisi uskoa synkäksi.

Uskonnonkaltaisen uskon nähtiin kääntyvän itseään vastaan silloin, kun uskomus tuottaa ihmiselle pahaa. Pitääkö toisen totuuskäsitystä voida arvostella, kysyttiin. Joudumme vaikeuksiin, kun huomaamme toisen totuuden uhkaavan omaamme. Esitettiin, kuinka meillä voi olla hyvin erilaisia totuuskäsityksiä uskomustemme taustalla. Meillä on myös totaliteetteja, itsestäänselvyyksiä, jota ei ole helppo kyseenalaistaa. Kannustettiin siihen, että oma totaliteetti kohdattaisiin, ettemme ”sokeudu”.

Aivoponnistelua aiheuttivat kysymykset totuudesta. Miten se saavutetaan rajallisella ymmärryksellämme? Havainnoimmeko vai  päättelemmekö järjellä? Miten yksilön sisäinen totuus ja havainnot ulkomaailmasta suhteutuvat toisiinsa? Onko joku totuus yhteistä kaikille? Keskustelussa dualistinen jako pään sisäisen ja ulkopuolisen tiedon välillä hylättiin. Ihminen nähtiin kokonaisuutena. Ihmisen ajattelu syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Se on jatkuvaa toimintaa, uusien ja korjaavien merkitysten luomista. Elämme erilaisten uskomusten verkossa, homma toimii kunnes jokin epäilys pysäyttää meidät. Koska haluamme psyykkisen tasapainotilan, meidän on muutettava uskomusta. Usko on näin fundamentaalinen osa elämää.

Havahduimme siihen, kuinka haluamme todisteita, mutta kuinka vähän meillä on lopulta todisteita! Meillä ei ole aina myöskään kokemusta, joka auttaa päättelemään. Joudumme uskomaan ja luottamaan myös tieteen tuottamaa tietoon. Ihmeteltiin onko meillä perusteita uskoa asioiden pysyvän ennallaan; skeptisimmillään: millä perusteella luotamme oven avattuamme astuvamme porrashuoneeseen emmekä kuoppaan? Tarvitsemme luottamusta turvallisuudentunteen jatkumisesta.

Kysyttiin millä perusteella lykkäämme asioita tulevaisuuteen? Silläkö, että sama hyvä jatkuu ikuisesti? Epäuskon nähtiin laistavan järjellisen tiedon. Emmekö oikeastaan haluakaan tietää vaikkapa terveytemme tilasta? Todellisuus nähtiin illuusiona ja hauraana. Tavat torjua uhkaavaa kuolemaa nähtiin perustavanlaatuisena. Tässäkö tämä kaikki oli?  –kysymys  pysähdytti Elinan tarinassa: vanha mies kaktus kädessään tilittämässä elämäänsä.  Mikä meitä tyydyttää loppujen lopuksi?  Juteltiin kuinka kuolema on peruuttamaton fakta.  Kuvattiin kauniisti vanhan ihmisen suopumista  ja ruumiin kuihtumista — toisaalta aktiiviseen elämään kuuluvat turhamaiset ”tuliko tehtyä oikein?” -kysymykset .

Keskustelun huipentumana kehotettiin kysymään itseltä, elänkö itseni näköistä elämää. Kuoleman voi nähdä tällöin jatkuvana tapahtumana: kuolemme koko ajan, kun uskomusjärjestelmämme kriisiytyy.  Nämä Pienet Kuolemat ovat uusia mahdollisuuksia ennen Suurta Kuolemaa.  Päädyttiin siihen, että on tärkeää suunnitella elämää sen pohjalta mihin uskoo, elää hetkiä itsensä kanssa ja toteuttaa tärkeät asiat nyt!

Mainokset
Kirjoittanut pirkkotervo Kategoriassa usko