”Sokein on se, joka ei edes halua nähdä.” Mahatma Gandhi
Mitkä ovat aikamme sokeat pisteet? Tätä kysyttiin 37. Sokrates-kahvilassa.
Alustuksessa taustoitettiin aihetta historian havinalla. Orjuus oli antiikin Kreikan ja Rooman sivistyneistön yksi sokea piste. Käytettävissä olevien lähteiden perusteella sen ajan oppineisto ei kiinnittänyt siihen huomiota, saati tuominnut sitä.
Illan teema oli haastava. Voi olla, että me nykyihmiset emme voi edes niitä nähdä. Juuri niitä, joita tulevat sukupolvet satojen ja tuhansien vuosien päästä pitävät aikamme sokeuksina.
Koossa todettiin olevan kuitenkin sellainen porukka, että niitä kannatti yrittää etsiä yhdessä.
Haku rajattiin alun pienryhmätyöskentelyn jälkeen materialistiseen maailmankuvaan sekä talous- ja väestönkasvuun.
”Tulevat polvet pitävät yhtenä aikamme isona sokeana pisteenä velkaan perustuvaa talousjärjestelmäämme”, ennakoi yksi.
Toinen ilmaisi huolensa maapallon väestömäärästä, joka ylitti äsken seitsemän miljardin rajan. ”Liikakansoitus on selvä sokea pisteemme. Tilanne on kestämätön. Milloin siihen uskalletaan puuttua?”
”Kuka voisi määritellä sen, kenellä on oikeus elää ja kenellä ei?” Jatkokysyi eräs saamatta tyhjentävää vastausta. Luonnon arveltiin pitävän tästäkin asiasta huolen – tavalla tai toisella. Vaikka ihminen elää kulttuurissa, hän on edelleen osa luontoa.
Sokrateen yksi kuuluisimmista ohjenuorista oli: ”Tunne itsesi.” ”Sokea pisteemme on, ettemme tunne todellista itseämme”, tiivisti muuan osallistuja.
Keskustelun veti Vesa Teppo.
Sokrates kahvila 
Monia muitakin sokeita pisteitä illan aikana mainittiin.
Työ oli yksi niistä: ”Olenko väärässä työpaikassa väärään aikaan?”
Maxim Gorki on todennut: ”Kun työ on nautinto, elämä on ilo. Kun työ on velvollisuus, elämä on orjuutta.”
Useita sokeita pisteitä jäi eittämättä mainitsemattakin. Ehkäpä sitä aikamme isointa sokeutta ei löydetty?
Itselläni välähti jälkikeskusteluissa mieleeni yhtenä esimerkkinä mainitsemitta jääneistä rajat. Siskolle sen neuvotteluhuoneen ulkopuolella tulin ääneen sanoneeksikin. Tunnen ja tiedän ihmisiä, jotka pitävät maapalloa yhtenä kokonaisuutena. Kaikki rajat ovat keinotekoisia, siis sokeita pisteitä.
Eniten mieltäni jäi kaihertamaan Platonin antiikin Kreikassa tekemä esitys siitä, että rikkain voisi tienata vain neljä kertaa enemmän kuin köyhin.
Platonin mukaan tasapainoisessa ideaaliyhteiskunnassa asia olisi näin.
Kuinka kaukana tästä olemmekaan?
Taloussanomat on pyytänyt asiantuntijoita pohtimaan, mitä Platonin esitys merkitsisi nykyaikaan siirrettynä.
Kovasti surkealta kuulostaa tutkimusprofessori Heikki Hiilamo: ”Jos rikkain saisi tienata vain neljä kertaa toimeentulotuen, niin meillä olisi aika surkea järjestelmä.”
Kohtuus ja kohtuuttomuus ovat vaikeita käsitteitä ja asioita. Meille jokaiselle ne tarkoittavat eri asioita. Siinä missä yhdelle riittää satojenkin eurojen kuukausitulo vallan mainiosti, toinen pitää kohtuullisena miljoonatuloja.
Puolella maapallon väestöstä oli tänäänkin käytössä kaksi euroa. Isossa kuvassa me suomalaiset kuulumme taloudellisesti etuoikeutettuun asemaan.
Voiko Platonin esitystä ideaalista ja tasapainoisesta yhteiskunnasta pitää ylipäätään realistisena? Tarkoitan nykyaikaan tuotuna? Voisivatko rikkaimmat tyytyä nelinkertaiseen toimeentulotukeen? Vai pitäisikö tätä sorvata ja päivittää realistisemmaksi? Kuinka monta kertaa enemmän rikkain voisi tienata köyhimpään verrattuna?
Miten se toteutettaisiin ja miten sitä valvottaisiin? Voisiko se toteutua ilman pakkokeinoja, jopa väkivaltaa?
Itse en pakkoon ja väkivaltaan usko vaan ihmisten omavireiseen havahtumiseen ja oivaltamiseen. Olkoon se vaikka kuinka hidas tie, maailmanparantaminen alkaa varmimmin meistä itsestämme. Aina.
http://www.taloussanomat.fi/politiikka/2011/01/17/rikkaalle-riittaa-nelinkertainen-palkka/2011639/12
PS: Uusimmassa Journalisti-lehdessä on kiinnostava juttu Big Issue -katulehden myyjistä Englannissa. Myyjät ovat puilla paljailla olevia ihmisiä. Big Issuella he saavat kipeästi tarvitsemaansa rahaa.
Yhdeltä myyjältä kysytään lopuksi, mitä hän toivoisi kaikkein eniten saavansa.
Vastaus on ajatuksia herättävä:
”Jos vain löytäisin jonkun, joka todella rakastaisi ja jonka kanssa voisin asettua aloilleni. Siinä se. Haluan elämän. Työpaikan, kodin. En muuta.”
Tällä mittarilla mitattuna olen hyvin rikas ihminen…!
Yksi mielenkiintoinen näkökulma esitettiin lopussa: Onko nykyajan aina vain teknistyvä ympäristömme ja elämämme se, mitä seuraavat sukupolvet näkevät sokeana pisteenämme?
Vaikuttavin ja mietityttävin minulle oli ajatus: Onko sokea pisteemme olemisemme tapa? (keskustelussa ei tartuttu tähän). Tämä oli ainoa ajatus joka viittasi tähän hetkeen, muissa jouduttiin menemään kuviteltuun tulevaan ja sieltä käsin katsomaan nykyhetkeen.
Mutta olemisemme tapa! Asiat, jotka ovat jo olemassa, mutta emme käsitä/näe niitä (mukaellen). Yksi kommentti kuitenkin viittasi tähän: Kuinka onni on tässä ja nyt eikä jossakin muualla, aina vain tavoittelun takana ja karkaamassa käsistämme. Tai miten Wittgenstein on ilmaissut: Asioiden tärkeimmät puolet ovat meiltä piilossa, koska ne ovat niin tuttuja ja yksinkertaisia (*). Tai miten voisimme hälventää sokeita pisteitämme, vaikkapa tietoisen läsnäolon avulla levätä nykyhetkessä ja nähdä se sellaisena kuin se on, ilman tekemisen-mielentilan suodattimia… Tai näkökulman vaihtamisella, nähden asiat uudessa valossa, voimme myös purkaa silmälappuja silmiltämme… Keskeneräisiä vielä nämä pohdinnat.
(*) Lisäys: Selkeyden ja hyvän kielellisen ymmärtämisen vuoksi suora tekstilainaus:
”Filosofia pelkästään asettaa kaiken esiin, se ei selitä mitään eikä tee johtopäätöksiä. Kaikki on avoinna esillä, ei ole mitään selitettävää. Meille tärkeimmät asioiden aspektit ovat niiden yksinkertaisuuden ja jokapäiväisyyden vuoksi kätkössä. Emme voi huomata niitä, koska ne ovat aina silmiemme edessä.”
L.Wittgenstein, Filosofisia tutkimuksia, 1999
” Wittgenstein ei pyri tutkimuksillaan opettamaan mitään uutta. Ihmiseen ei koskaan tarvitse lisätä mitään tai poistaa mitään…Tärkeää on vain ymmärtää ja havaita se, mikä on koko ajan avoinna silmiemme edessä ja jota emme jostain syystä näe. Wittgensteinin filosofia jättää kaiken sellaiseksi kuin se on. On hyvä kuitenkin muistaa, että kun hän ei muuta mitään muuta kuin tapamme nähdä maailma, hän pyrkii – ei enempää eikä vähempää kuin – muuttamaan kaiken.” Tapio Malinen, Ratkes-lehti 3/2008
Platon ja meidän aikamme
Oleellista ei ole se, kuinka paljon enemmän joku ansaitsee, vaan se, miten hän sen rahansa ansaitsee ja mihin hän sen käyttää. Yhteiskuntamme on hyvin erilainen kuin Platonin aikana. Symbolisesti Platonin mielipide on ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä meidänkin aikanamme, mutta ei kirjaimellisesti.
Ajatellaanpa, että jollakin huomattavasti muita enemmän ansaitsevalla on kaksi vaihtoehtoa tulojensa käyttämiseen. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että hän jakaa tulonsa sadalle ympärillään olevalle köyhemmälle. Varmaan he ilahtuvat tästä ja hetkellisesti heidän asemansa paranee. Toinen vaihtoehto on se, että suurituloinen sijoittaa rahansa uuteen yritykseen ja palkkaa siihen sata työntekijää. Nämä saavat pysyvän, säännöllisen tulolähteen työstään. Jos yritys menestyy, se voi palkata kohta sata uutta työntekijää, jotka hekin pääsevät näin nauttimaan säännöllisestä palkkatulosta. Tietysti muitakin vaihtoehtoja on, mutta pelkistetään tämä tässä nyt kahteen vaihtoehtoon.
Kumpi näistä vaihtoehdoista on parempi?
Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain riittävän suurilla verotuloilla. Verotulojen ehdoton edellytys taas on menestyvä yritystoiminta. Markkinataloudessa yritystoiminnasta vastaavat pääasiallisesti yksityiset yritykset, joiden käyttövoimana on riittävä tulonmuodostus. Yksityisten yritysten perustajia kannustaa eteenpäin mahdollisuus saada riittävä tuotto työlleen ja sijoituksilleen. Yhteiskunnan tehtävä on säätää ne rajat, joiden sisällä on toimittava. Valitettavasti tässä ei ole onnistuttu. Sen osoittavat toistuvat, ahneuden aiheuttamat rahoituskriisit.
Edellä kirjoittamasi on pätevää asiaa, Tapani.
En itsekään usko isotuloisimpien, en muidenkaan, kohdalla kuin sellaiseen muutokseen, minkä he tekevät omavireisesti – omasta halustaan ja tahdostaan.
Kohtuuden ja kohtuuttomuuden raja on vain niin häilyvä itse kullakin…!
Luen juuri Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen, jossa hän kylmänviileästi kannustaa ja kehottaa myöntämään ja tiedostamaan itsekkyytemme. Se on teemaa mukaellen sokea pisteemme.
Joitakin poikkeuksia tästä pääsäännöstä hän nimeää. Buddha oli yksi sellainen.
Havahtuminen (voi) alkaa siitä, kun näkee ennen kaikkea itsessään itsekkyyden ja oman edun tavoittelun. Kirjan alussa de Mello kylläkin toteaa painokkaasti, että me emme lähtökohtaisesti edes halua herätä.
Miksi? Siksi, että se tietäisi tai voisi tietää poistumista mukavuusalueeltamme, johon olemme elämämme varrella tottuneet. Me haluamme pitää lelumme.
Yksityisen yrityksen päämotiivi ei ole hyväntekeväisyys. Pörssiyhtiöiden päämotiivi on voiton maksimointi, tuskin muidenkaan kaupallisten yritysten motiivit tästä poikkeavat. Maksimituotolla ymmärrän sijoitetulle pääomalle saatua maksimaalista voittoa. Julkinen puoli määrittelee vuosittain, paljonko tästä maksimaalisesta voitosta tulee antaa yhteiskunnan hyväksi. Loppu jää omistajille.
Tapanin toisessa esimerkissä suurituloinen perustaa yrityksen, johon hän palkkaa sata työntekijää. Yritys menestyy ja palkkaa sata työntekijää lisää. Lähtöolettamanahan on, että yritys myy tuotetta, josta kuluttaja on valmis maksamaan yrityksen asettaman hinnan (myyntihinta-kulut=voitto). Tapanin sanoin, ”yksityisen yrityksen perustajia kannustaa eteenpäin mahdollisuus saada riittävä tuotto työlleen ja sijoituksilleen”. Yksityinen yritys siis tavoittelee ihmisiä palkatessaan parasta tuottoa työlleen ja sijoitukselleen. Ennen kuin kommunistinen kirves heilahtaa, niin haluan sanoa, että totta kai sijoituksille tavoitellaan voittoa, muutenhan kyseessä olisi aito hyväntekeväisyys, eikä yritystoiminta.
Palkkaako yritys sitten sata työntekijää, jos vaihtoehtona on 50 työntekijää ja kone (joka tekee 50 työn). Seuraa kustannuslaskentaa ja päätös, että 50 työntekijää ja kone tuottaa paremman voiton. Edelleen yrittäjä voidaan nähdä ”hyväntekijänä”, sillä palkkaahan hän edelleen 50 työntekijää ja maksaa voitostaan osan yhteiskunnalle. Yrittäjä saa kuulla, että Intiassa työntekijöitä saa samaan työhön paljon halvemmalla, joten 40 työpaikkaa siirretään sinne. Yrittäjä voidaan edelleen nähdä ”hyväntekijänä”, sillä työllistäähän hän Suomessa 10 ja Intiassa 40 työntekijää, ja vielä maksaa voitostaan osan kotimaahansa. Yrittäjälle kerrotaan, että on olemassa ns. veroparatiisivaltioita, joissa verot ovat paljon pienempiä kuin Suomessa; seuraa pääkonttorinsiirto sinne. Edelleen työllistyy Suomessa 10 työntekijää. Tehtyjä ratkaisuja perustellaan yleensä kilpailutilanteella, sillä väitetään, että näin oli pakko tehdä, jotta yritys yleensä säilyisi hengissä. Usein puhutaan asiaa, mutta monesti kyseessä on pelkkä lisävoiton, eli voiton maksimoinnin tavoittelu, sillä yritystoiminnan lähtökohtanahan oli voiton maksimointi.
Nykyään on vallalla halu yksityistää kaikki ”liiketoiminta” terveyspalveluista maanpuolustukseen. Aina kun yksityistetään, niin annetaan ainakin mahdollisuus voiton maksimointiin. Onko osa toiminnoista jätettävä yhteiskunnan hoitoon. Mielestäni on hyvin perusteltua toimia näin. Otetaan esimerkiksi Imatran Voiman yksityistäminen Fortumiksi. Sähkön voisi tuottaa valtion yhtiö päämääränään mahdollisimman edullinen sähkö yrityksille ja yksityisille. Halvan sähkön ansiosta yritysten olisi helpompi pitää työpaikat Suomessa. Työntekijät eivät tarvitsisi niin paljon palkkaa sähkönmaksuun, joten alemmat palkkakustannukset edesauttaisivat työpaikkojen säilymistä Suomessa. Yksinkertaistettuna, Suomi olisi maailman kilpailussa yrityksille kannattavampi investointipaikkakunta.
Miten yksityinen ihminen sitten harrastaa voiton maksimointia elämässään (henkilökohtaisessa ”liiketoiminnassaan”)? Käteen jäävä raha, eli nettopalkka, on paljon hyödyllisempi käyttää esim. ostamalla pimeää työtä. Ei makseta mitä yhteiskunta vaatii, vaan säästetään omaan pussiin, eli maksimoidaan hyöty. Toisaalta työtähän voi tehdä myös ilman verokirjaa, joten taas saadaan (ehkä) maksimaalinen hyöty.
Tapania lainatakseni, niin ”hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain riittävän suurilla verotuloilla”. Mikäli se olisi yksittäisestä ihmisestä kiinni, niin lähes kaikki ihmiset haluavat kyllä hyvinvointiyhteiskunnan, kunhan hänen itsensä ei tarvitse osallistua sen rahoittamiseen. Ihminen on AHNE OMAA ETUA TAVOITTELEVA OLIO, olipa sitten kyseessä yrittäjä tai työntekijä.
Meni vähän politikoinnin puolelle, mutta eiköhän ainakin keskustelua synny. Itse olen ollut suurimman osan työelämästäni yrittäjä, joten olen ollut sekä ”riistäjä”, että ”riistetty”; mikäli asia halutaan noin ilmaista. Ahne olen siis aivan varmasti, kuten myös sinäkin, arvon lukija!
”Ahne olen siis aivan varmasti, kuten myös sinäkin, arvon lukija!”
Otan tästä kopin. Parempi vain myöntää, tiedostaa ja nähdä, että ahneus ei ole vain tuolla jossain ulkona vaan senkin asian todellinen käsittely alkaa sinä hetkenä, kun sen myöntää, tiedostaa ja näkee ihan itsessään.
Muutenkin erittäin osuva kuvaus nyky-Suomesta (pätee eittämättä moneen muuhunkin läntiseen teollisuusmaahan, josta tuotanto valuu itään), Jari!
Muutama vuosi sitten kuulin luottamuksellisesti erään täkäläisen firman edustajalta, kun siirsivät tuotantoa täältä itään, että yhden suomalaisen liukuhihnatyöntekijän palkalla pestaa parikymmentä sikäläistä, jotka tekevät duunia 24h-asenteella per työpäivä…
Ahneus on mielenkiintoinen aihe. Mistä ahneus oikeastaan alkaa? Menen kännykkäkauppaan. Tarjolla on Applen ja Nokian valmistamat toiminnoiltaan samanlaiset kännykät. Applen valmistama on sata euroa halvempi, joten valitsen sen. Voidaanko minua pitää ahneena? Tuskin, pikemminkin säästäväisenä.
Kun riittävän moni Suomessa ja muualla maailmassa tekee samanlaisen ratkaisun, Nokian on tehtävä jotakin. Sen on pudotettava tuotantokustannuksiaan ja siksi se siirtää tehtaansa Kiinaan, Applen tehtaan viereen. Siellä yhden suomalaisen työntekijän palkalla voi pestata samaan työhön kaksikymmentä kiinalaista. ”Taas nähdään pörssiyhtiön pohjaton ahneus!” paasataan tuhansista suista.
Aivan varmasti yhtiöt ovat ahneita ja häikäilemättömiä, mutta silti voisi pohtia, missä vaiheessa sellainen hyve kuin säästäväisyys muuttuu sellaiseksi paheeksi kuin ahneus.
Minusta on järkevää ostaa kahdesta samanlaisesta tuotteesta halvempi. Ostopäätökseen voi toisaalta vaikuttaa myös esim. tuotteen kotimaisuus jne. Yritysten kohdalla voisin ajatella säästäväisyyttä niin, että silloin pyritään saamaan tuotantokulut mahdollisimman pieniksi. Mitä pienemmät kulut, niin sitä parempi kilpailuasema markkinoilla. Mikäli kilpailua on vähän ja tuotteella on kysyntää, niin sitä katteellisemmin tuotteen voi myydä. Voiton voi siis maksimoida. Kilpailu kiristyy ja samanlaisten tuotteiden myyjiä ilmestyy lisää markkinoille, josta seuraa hintojen lasku. Hintojen laskun myötä voitto pienenee, joten jotain on tehtävä, mikäli halutaan parempi kate. Etsitään mahdollisuuksia laskea tuotteen tuotantokustannuksia tai kehitetään uusi parempi/kysytympi tuote. Molemmilla vaihtoehdoilla tavoitellaan edelleen voiton maksimointia. Samanlaista tuotetta myyvillä yrityksillä tulee väistämättä joskus eteen tilanne, että säästöjä ei ole enää järkevästi saatavissa, eikä merkilllä tai markkinoinnillakaan saada ratkaisevaa etua kilpailijaan. Viimeistään tässä hintavaiheessa luulisi ostajan ajattelevan tuotteen kotimaisuutta ja siitä tulevia etuja yhteiskunnalle. Aikaisemmin väitin kaikkien haluavan hyvinvointiyhteiskuntaa, kunhan minun ei tarvitse osallistua sen rahoittamiseen. Tässä ostotilanteessa on kyse samasta asiasta, sillä mahdollinen muutaman euron säästö itselle on tärkeämpi, kuin mahdollinen hyöty yhteiskunnalle. Toisaalta yrityksen työpaikkojen siirto vaikkapa Kiinaan, ei varmastikkaan lisää esim. Nokian mielikuvaa kotimaisena tuotteena.
Mikäli yhtiöllä ei ole ”todellista” tarvetta siirtää työpaikkoja vaikkapa Vietnamiin, niin näen mahdollisen siirron ahneutena. Mikäli sitten ”todellinen” tarve on, niin edelleen kyse on voiton maksimoinnista. Ahneudessa on kyse oman edun tavoittelusta keinoista välittämättä. Ahneus ei anna tilaa empatialle. Säästämiselläkin on siis seurauksensa.
ps. Voidaanko Kiinasta puhua hyvinvointiyhteiskuntana? Onko palkanmuodostuksessa otettu huomioon hyvinvointiyhteiskunnan tarpeet? Miksi siellä on pienemmät palkat?
Kuinka moni meistä toden teolla pysähtyy vaikkapa ruokakaupassa pohtimaan, mikä on tuotteen alkuperä, hiilijalanjälki, miten sen työntekijöitä on kohdeltu jne. Miksi kaikki kauppa ei ole reilua sellaista? Onko sittenkin eettisempi, tietoisempi ja oikeampi valinta se tuplasti kalliimpi tuote?
Itselläni on joka tapauksessa paljon parantamisen varaa tullakseni nykyistä tietoisemmaksi kuluttajaksi.
Tämä keskustelu toivon mukaan toimii jonkinlaisena herättäjänä!
Kari on aivan oikeassa pohtiessaan omia valintoja, mutta onko meillä riittävästi oikeaa tietoa tehdä haluamamme ratkaisu? Mitä me haluamme? Vastaan itse, mahdollisimman paljon hyvää itsellemme. Yllä omassa esimerkissäni puhun työpaikkojen siirrosta Vietnamiin, ja sen huonoista vaikutuksista. Miksen voi myös ajatella, että menköön nyt nuo työpaikat sinne, koska kyllä siellä olevat ihmiset tarvitsevat enemmän työn tuomaa hyvinvointia, kuin me täällä Suomessa. Voisinko siis luopua jostain, enkä olisikaan niin ahne? Vastaa sinä! Elämä ei ole helppoa, varsinkaan eläminen.
Kysyt, oletko ahne ostaessasi halvemman?
Vastaan, että olet. Haluat rahoillesi maksimaalisen tuoton ja siten hyödyn. Se on kaiketi eräänlaista ahneutta.
Mielestäni meillä jokaisela on eräs suuri sokea piste. Se olemme me itse:
Silmä ei voi havaita itseään. Siksi tarvitsemme peiliä.
Eikä tuli polta itseään, mutta kaiken ympärillään olevan.
Pitäisikö ihmisten olla tietoisempia kulutuspäätöksiä tehdessään? Tulisiko esimerkiksi valmistusmaa ottaa huomioon entistä tarkemmin?
Itsekin kyllä olen kuluttajana, varsinkin kalliimmissa hankinnoissa, tuontapainen ostoksien tekijä kuin Tapani mainitsi.
Sen verran edellisiin kommentteihin liittyen kai voinee todeta, että voitto tai joka tapauksessa voiton maksimointi on yksi aikamme sokeista pisteistä. Tähän johtopäätökseen oletan Jarin tähdänneen.
Jarin tekstistä voi kyllä tehdä sellaisenkin päätelmän, että automaatio ja suhtautumisemme työhön ovat sokeita pisteitä. Emme ehkä juuri nyt näe, ainakaan selkeästi, mitä ihmistyövoiman korvaaminen koneilla kiihtyvässä tahdissa tarkoittaa.
Filosofi Maija-Riitta Ollila on mielestäni hienosti tyhjentänyt kapitalismin keskeisen käsitteen, sen pääperustelun, näkymättömän käden voimasta, joka koituu lopulta meidän kaikkien eduksi.
”Missä se näkymätön käsi on?”
Niin. Koettakaapa etsiä…!
Voisiko näkymättömän käden sijaan kapitalismi saada ihmiskasvoisen määritelmän ja ihmiskasvoisuuden pääpyrkimyksekseen?
Luonnossa ei ole inhimillisyyttä. Kaikki eläimet ja kasvit käyvät säälimätöntä olemassaolon taistelua ja pyrkivät vain turvaamaan omansa ja joissakin tapauksissa jälkeläistensä turvallisuuden ja elinmahdollisuuden. Urosleijona tappaa oman lajinsa nuoria yksilöitä vain päästäkseen jatkamaan sukua tapettujen pentujen emon kanssa. Inhimillinen ihminen haluaisi joskus puuttua luonnon julmuuksiin. Ilmeisesti luonto kuitenkin miljoonien vuosien aikana on etsinyt ja löytänyt omat toimintatapansa, joita perustellusti voi pitää parhaina mahdollisina. Ohjaako jokin näkymätön käsi luontoa toimimaan aina itsensä kannalta parhaalla mahdollisella tavalla?
Ihminen on lähtöisin luonnosta ja hänenkin tärkein viettinsä on pysyä hengissä ja hengissä pysyessään jatkaa sukua. Jossakin kehityksen vaiheessa ihmisen ominaisuuksiin on tullut mukaan inhimillisyys, jota missään muualla luonnossa ei ole. Tähän ominaisuuteen kuuluu toisista välittäminen, tasapuolisuus (kulttuuriympäristöstä riippuen) ja muidenkin asioiden, kuin vain elossapysymisen, arvostaminen.
Edelleen oman edun puolustaminen on kuitenkin inhimillistyneenkin ihmisen vahva ominaisuus. Joskus tuntuu siltä, että tämä ominaisuus vain odottaa mahdollisuutta päästä esiin. Rajoittamaton kapitalismi tarjoaa yhden sellaisen mahdollisuuden. Tämä näkyy esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä, joiden asukkaiden olisi pitänyt vuosikymmenten kommunistihallinnon aikana jalostua aivan uudeksi veljeyden ihmisroduksi. Vaan eivätpä jalostuneet.
Rajoittamattomassa kapitalismissa toimii sama mekanismi kuin luonnossa. Kun luonnossa jokin eläinlaji lisääntyy liian nopeasti, asia hoituu kuntoon sillä, että jokin tauti tai nälkä tappaa suurimman osan ylisuuresta populaatiosta. Joskus aikojen kuluessa, kun raadot ovat mädäntyneet ja korppikotkat pitäneet juhliaan, tilanne palautuu taas ennalleen. Näinhän käy kapitalismissakin. Kun jollakin tuotteella on suuri kysyntä, sen valmistus lisääntyy niin kauan, kunnes markkinoiden kysyntä on ylitetty. Valmistajat kilpailevat toisiaan hengiltä ja vain vahvimmat jäävät eloon.
Luonnossa tämä mekanismi toimii, koska siellä ei kukaan itke menetysten perään. Kyllähän tämä varmaan toimisi ihmiskunnassakin, mutta ihmisen inhimillistymisen myötä mekanismiin on puututtu. Kapitalismi kyllä korjaa jälkensä ja etsii luonnon näkymättömän käden tavoin oikean reitin eteenpäin. Hinnan vain on katsottu muodostuvan liian isoksi, siksi kapitalismia on ruvettu hillitsemään. Ihminen toimii tässä inhimillisyytensä nimissä omaa perusluontoaan vastaan.
Olemme edelleen osa luontoa, mutta myös muista eläimistä poiketen osa kulttuuria ja sivistystä, jonka yksi tunnusmerkki on mainitsemasi inhimillisyys.
Viimeaikaiset tieteelliset tutkimustulokset viittaavat siihen, että ihmisen yksi menestyksen salaisuuksista on yhteistyö. Varmaan siihen on liittynyt metsästäjä-keräilijijä-aikoina kilpailu eri heimojen ym. ryhmittymien kanssa. Ihminenhän ei yksin, tuskin ryhmässäkään, pelkin paljain käsin voi monellekaan petoeläimelle yhtikäs mitään, mutta kun opittiin tekemään työkaluja ym. ja metsästämään yhdessä, myös jakamaan saaliita yhdessä, ymmärrykseni mukaan luotiin pohja kulttuurillemme, menestystarinallemme.
Toki olemme olleet luonnon valtiaita sangen lyhyen aikaa esimerkiksi dinosauruksiin verrattuna, mutta nyt tilanne on tämä.
Evoluutioteorian ytimessä on kiistämättä mainitsemasi kaksikko: hengissä pysyminen (ruoka) ja lisääntyminen (seksi). Vallankin voi kolmantena tässä yhteydessä mainita.
Luonto toimii pitkälti hormonien varassa. ”Keho” kertoo miten milloinkin on toimittava. Toimitaanko sitten luonnossa aina järkevästi? Katsoin erään luontofilmin, jossa iso uros käärme tappoi vähän pienemmän tiineen samanlajin naaras käärmeen tunnin taistelun jälkeen. Uros yritti niellä tappamansa naaraan, mutta luovutti pian, sillä se ei pystyn nielemään liian suurta ”suupalaa”. Järkevää toimintaa ihmisen näkökulmasta? Järkevää toimintaa luonnon näkökulmasta? Ihmisen järjettömiä toimia selitetään usein ihmisen ”luonnonmukaisuudella”. Itse en tätä hyväksy. Koska ihmiselle on kehittyneet aivot, niin ymmärrän, että niitä on myös käytettävä. Ihminen ei saa toimia pelkkien ”hormoonipurkausten” varassa. Ihmisen on ajateltava mitä tekee ja mitkä on tekojen seuraukset. Näkisin, että koska ihminen on laskeutunut puusta vasta hiljattain, niin liian usein käyttäydytään kuin elukka eikä kuten sivistynyt ihminen. Ihminen on oppinut paljon, mutta paljon on myös vielä oppimatta. Odotan, että joskus järki vielä voittaa primitiivisyyden.
Ihminen on pitkän evoluutionsa aikana saanut (luultavasti) muihin lajeihin nähden aika ylivertaiset aivot, joiden avulla olemme kehittäneet mm nykyisen teknosfäärimme, samalla kun olemme pystyneet siirtämään tietomme ja taitomme aina tulevalle sukupolvelle – matemaattisesti ilmaisten – potenssin mittakaavassa. Tästä on seurannut räjähtävästi kiihtyvä teknologis-taloudellinen kehitys, joka on ollut nopeinta ns kehittyneissä maissa.
Joku mainitsi aikaisemmissa kommenteissa valtioiden rajat sokeina pisteinämme. Voisiko sokea pisteemme olla myös eräänlainen rajattomuus kehitysoptimismissamme: taloutemme voi loputtomasti kasvaa uusien ja uusien tieteellis-teknisten inventioiden siivittämänä samalla kun globaalisti liberaalit markkinat (= ylikansalliset yhtiöt ja sijoittajat) ”näkymättömällä kädellään” ohjaavat ihmiskuntaa – ainakin sen vauraampaa puolta, johon siis mekin kuulumme – kohden loputonta tarpeiden tyydytystä.
Lapsemme tai lapsenlapsemme jo saattavat tietää, oliko tämä sokea pisteemme. Olisiko meidän sittenkin pitänyt käyttää aivojamme muunkinlaisten, vaihtoehtoisten kehitysmallien luomiseen ja sijoittaa ( kuin omana luonnonvoimanaan pidetty) talous ja kasvu planeetan ekologisiin ja sosiaalisesti oikeudenmukaisiin kehyksiin? Olisimmeko voineet satsata myös globaaliin henkiseen kasvuun ottamalla eettisen tarkastelun teknisten ja taloudellisten päätöstemme lähtökohdaksi voiton ja tehokkuuden maksimoinnin sijasta?