Pelko
32. Sokrates-kahvilan aiheena oli pelko. Tilaisuuden alkajaisiksi käytiin esimerkinomaisesti läpi, mitä pelkoja ihmisillä on: vakavan turman, sairastumisen, kuoleman, elämisen, käärmeiden, hämähäkkien, tuntemattoman, pimeän, menettämisen, epäonnen sekä ahtaan, aukean ja korkean paikan pelko.
Vaikka lista oli pitkä, se raapaisi vasta pintaa.Yksi mieleenpainuva luonnehdinta tässä yhteydessä kuului seuraavasti: “Vain pelon tunnetta pitää pelätä.”
Pelko jaettiin karkeasti kahtia: fyysiseen ja primitiiviseen (jokin tai joku uhkaa, valmistaudut kohtaamaan vaaran tai pakenemaan) sekä henkiseen. “Pelot ovat nykyihmisillä abstrakteja, suhteettomia”, kiteytti yksi keskustelijoista.
Eräs osallistuja jakoi omassa elämässään kokemansa pelot isoihin ja pieniin. “Kun on ollut tekemisissä isojen kanssa, pienempien kanssa kyllä pärjäilee.”
Pelon juuret ovat syvällä meissä. Pelot ovat paitsi synnynnäisiä ja vaistomaisia myös opittuja.
Pelossa nähtiin hyviäkin puolia. “Pelko on henkinen kipu. Se suojelee”, sanoi eräs. “Ne, jotka eivät tunne pelkoa, eivät ole enää täällä.”
Kasvojen menettämisen pelko on niin ikään yleinen. Mikä nostattaa ramppikuumeen? “Ihminen on yksi vaarallisimmista eläimistä, siksi on syytäkin pelätä esiintymistä”, vastasi muuan osallistuja tähän kysymykseen.
Esitettiin, että “kukaan ei pääse irti peloistaan”. Mutta ainakin osan niistä voi todistetusti voittaa. Millä keinoilla? Muun muassa siedätyshoidolla, rakkaudella ja itsetuntemuksella. Traumaterapiallakin.
Pelko tuotiin konkreettisesti myös paikan päälle: “Pelkään, että suututan täällä jonkun. Pelkään, että puhun ristiin.”
Keskustelun ruorissa oli Vesa Teppo. Kurssissa pysyttiin ja tahtia koko ajan parannettiin loppua kohti. Hän toi myös esille onnistuneesti illan teemaan liittyviä omakohtaisia kokemuksiaan sekä juuri oikeaan aikaan ja paikkaan osuneita sitaatteja.
10 kommenttia »
Vastaa
-
Viimeisimmät
-
Linkit
-
Arkistot
- helmikuu 2012 (2)
- tammikuu 2012 (2)
- joulukuu 2011 (1)
- marraskuu 2011 (3)
- lokakuu 2011 (1)
- syyskuu 2011 (3)
- toukokuu 2011 (2)
- huhtikuu 2011 (2)
- maaliskuu 2011 (1)
- helmikuu 2011 (2)
- tammikuu 2011 (2)
- joulukuu 2010 (1)
-
Kategoriat
- Aiheeton
- Aine ja henki
- Arjen etiikkaa
- Demokratia
- Elämä
- Elämän tarkoitus
- Huumori
- Hyvyys
- Ihminen
- Itsekkyys
- Johtajuus
- Jumala
- Kauneus
- Köyhyys
- Kilpailu
- Koti
- Maahanmuutto
- Minuus
- Mitä on hyvä keskustelu?
- Mitä tarkoittaa: hanki oma elämä?
- Moraali
- Myötätunto
- Oleminen
- Onnellisuus
- Pahuus
- Pelko
- Populismi
- Raha
- Rakkaus
- Rentoutuminen
- Reviirit
- Ryhmäpaine
- Sokeat pisteet
- Suvaitsevaisuus
- Taide
- Tietoisuus
- Totuus
- Valta
- Vapaa tahto
- Ystävyys
-
RSS
Artikkelien RSS-syöte
Kommenttien RSS-syöte
Pelko on yksi perustunteistamme, liki samanlainen ympäri maailman ja eläimetkin tuntevat sitä. Filosofointi tunteesta ei ollut helppoa. Mutta ajatuksen liikettä syntyi.
Alustaja kertoi aiheen olevan niin laajan, että hän esittää vain pohdittavaksi kysymyksen: Mitä pelko on? Kuultuaan pohdintojamme hän kertoi, että toisessa yhteydessä oli päädytty siihen että pahin pelko on hylätyksi tulemisen pelko ja se kuvataan voimakkaimmin ristillä sanotussa lauseessa: Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Omasta pelostaan hän kertoi päässeensä esittämällä itselleen aina uudestaan ketjuissa kysymyksen: entä sitten, entä sitten…?
Samaan viittasi myös ajatus, että pelon pelko (tai etukäteispelko) on usein pahempi kuin pelko itse.
Keskustelussa loppunousu oli huikea: jo aikaisemmin oli monessa yhteydessä ajateltu että rakkauden vastakohta on pelko. Niinpä nyt kääntyi, mutta vasta uuden pohdinnan jälkeen: ensin on tärkeää tuntea itsensä, jo Sokrateenkin tunnuslause oli: “Tunne itsesi! “, ja kuinka se auttaa osaltaan pääsemaan pelosta ja toisaalta kuinka rakkaus voi voittaa pelon.
Anne: “Filosofointi tunteesta ei ollut helppoa. Mutta ajatuksen liikettä syntyi.”
Yksi lempiajattelijoistani ja -kirjailijoistani on Richard Carlson. Hän on kirjoittanut osuvasti, että tunteet seuraavat koko ajan ajatuksiamme. Jos ajattelet vihaisia ajatuksia, olet vihainen. Jos ajattelet harmistuneita ajatuksia, olet harmistunut. Jne.
Olemme siis paitsi ajattelevia myös tuntevia olentoja.
Toteat Anne myös eläinten tuntevan pelkoa. Mietin nyt sitä, onko eläimilläkin vastaava kytkös ajattelun ja tunteiden välillä? Niillä ei ole vain kielellistä eli abstraktia keinoa ilmaista ajatuksiaan?
Nämä ajatukseni ja kommenttini eivät suoranaisesti liity pelon teemaan, mutta tulivat sivujuonteina mieleeni Annen ensimmäisestä kommentista tässä ketjussa.
Itseäni jäi askarruttamaan lause “pelkään, että puhun ristiin”. Minusta tuo sanonta viittaa siihen, että tavoitellaan totuutta filosofoimalla, mutta huomataan, että omat perustelut kumoavat oman (vanhan) totuuden. Tarvitseeko sitten tuota ristiin puhumista pelätä? Mielestäni ei. Mehän muodostamme omat totuutemme vallitsevien faktojen perusteella, siis itse hyväksymiemme faktojen perusteella. Ristiin puhumisessahan on vain kyse siitä, että ei ole aikaisemmin huomannut jonkun faktan merkitystä, vaikka sillä on ollut tärkeä merkitys “totuuden” tunnistamisessa. Tietoa keräämällähän me yritämme perustella “totuuksia”, se, että tuleeko fakta omasta vai toisen suusta ei mielestäni ratkaise. Paljon ongelmallisempaa mielestäni on, kun esimerkiksi poliitikot yrittävät puhua vanhan uskomuksensa puolesta, vaikka selvästi ovat huomanneet, etteivät itsekkään usko “totuuteensa”. Mielipiteiden vaihtamista ei kannata pelätä, sehän vain osoittaa, että keskustelija on aidosti kiinnostunut totuudesta (siitä totuudesta, jonka sen hetkiset faktat mahdollistavat). Itse nostan hattua korkealle TÄLLAISILLE HENKILÖILLE. Uskon, että on tilanteita, jolloin joutuu useinkin muuttamaan vallitsevia käsityksiään; ja hyvä niin.
Annemaaritin (monen muunkin) sanontaan “rakkauden vastakohta on pelko”, haluan myös ottaa kantaa. Mitä rakkaus on? Kun toista rakastaa suunnattomasti, niin on valmis tekemään kaikkensa tuon rakastetun puolesta. Tuo rakastettu on niin täydellinen, että “mitä en tekisi hänen vuokseen”. Olen onnellinen, kun voin rakastaa kyseistä henkilöä. ???? Miksi sitten rakastan niin suunnattomasti? Voinko rakastaa toista, vaikka itse kärsisinkin tilanteesta. Varmaankin näin voi joskus ajatella, mutta eiköhän kyseessä taas ole se itsekkyys (vrt. evoluutio), rakastamalla tuota toista saan niin paljon, tulen onnelliseksi. Rakkaudessa on siis kyse itserakkaudesta. Eiköhän rakkaus karise, kunhan alkaa tulla nyrkistä ja saa muuten huonoa kohtelua?
Jos väittämäni pitää paikkansa, niin mielestäni pelko ei voi olla rakkauden vastakohta. Itserakkaudesta ei kyllä pelollakaan pääse eroon. Kokouksessamme mietin, että mikä olisi pelon vastakohta, enkä millään löytänyt sopivaa sanaa, mutta onneksi Markku toi esille sanan turvallisuus. Mielestäni turvallisuus on pelon vastakohta.
Nyt lähden laittamaan kypärän päähän ja alasuojat paikoilleen, sillä kohta uskoisin tulevan kovia lyöntejä vaarallisille alueille.
Kiitos hyvistä ja tarkkanäköisistä kommenteista. Toivottavasti peli meni hyvin ilman suurempia osumia!
Rakkaus-keskustelussa pidin välinpitämättömyyttä rakkauden vastakohtana, mutta olen hivuttautunut muita kuuntelemalla pikkuhiljaa myös kannalle, että pelkokin voi olla lisäksi ( en tiedä, olisiko pelko se joka onkin välinpitämättömyyden takana??).
Ja olen samaa mieltä teidän kanssanne siitä, että turvallisuus on vastavoimana pelolle. Nämä ovat niin isoja asioita, että vastapainona voi olla useampikin käsite…
Mutta tuosta muusta ,”itserakkaudesta”, olen eri mieltä. Romanttisesta rakkaudesta en tiedä, onko se muuta kuin biologiaa ja evoluutiota??( nuorena uskoin toisin). Mutta laajemmin käsitettynä rakkaus ei mielestäni odota itseään palkittavan omalla ilolla ja onnella, toki monesti ne tulevat lahjoina mukaan. Buddhalaisessa psykologiassa on käsitteet karuna = myötätunto (sinä olet minä) ja mudita = ilo toisen ilosta (sympathetic joy) ja minusta nämä jotenkin selventävät ja kuuluvat myös rakkauteen.
Suojat laitoin päälle, koska ajattelin saavani kovaa käsittelyä kommenttieni johdosta. Sinä ainakin käsittelit minua silkkihansikkain.
Jään pohtimaan, että onko toisten “myötäeläminen” sama asia kuin rakkaus tai rakastaminen. Myötätunto ja ilo toisen ilosta ovat kuitenkin asioita, jota jokaisen olisi syytä opetella tuntemaan. Kysyn kuitenkin näin lopuksi, että onko myötätunto ilman varsinaisia tekoja todellista myötätuntoa?
Mietin myötätuntoa ja myötäelämistä. Myötätuntoon liitän ennenkaikkea sen, että ilmaisee toiselle, usein sanattomastikin, että näkee/ymmärtää toisen kärsimyksen. Siitä -tunto. Ja teko. Ja ajattelen, että ehkäpä rakkaus ja myötätunto ovat kuin kaksi sisäkkäistä palloa: paljon yhteistä mutta omat erityisalueet myös. Myötätunto ainakin vähentää pelkoon liittyvää kärsimystä, jos ei poista itse pelkoa. Ja molempiin, rakkaus ja myötätunto, sopii minusta Kantin ajatus:
“Sinä voit, siispä sinun pitää.”
( Tiedän Kantin ajattelun pääpiirteitä, en tunne kunnolla sitä, mutta syksyllä nähdyn unen jälkeen lähes jokainen kohtaamani ajatus puree…)
Anne
Jarille & Annelle Tiede-lehden uutinen (Myötäelävän ihmisen tunnistaa 20 sekunnissa):
http://www.tiede.fi/uutiset/4497/myotaelavan_ihmisen_tunnistaa_20_sekunnissa
“Tutkija muistuttaa, että AA- tai AG-genotyyppi ei sinänsä tee ihmisestä epäsympaattista. Kiltteytemme ja sosiaalisuutemme on seurausta monista geneettisistä ja ei-geneettisistä tekijöistä.”
Kuten edelläkin käy ilmi, pelko on hyvin laaja ja moniulotteinen käsite ja tunne.
Voimme pelätä esimerkiksi tuntematonta mutta myös tunnetun menettämistä. Itse uskon, että tämä jälkimmäinen on sittenkin dominoivampi.
Netin Vapaakulkija on pohtinut myös ansiokkaasti pelkoa.
Hän on kyennyt jumppaamaan tämän asian kanssa niin, että viime aikoina pelot ovat vähentyneet. Miten?
“Elämällä elämäänsä tietoisesti ja lisäämällä läsnäoloa nykyhetkessä. Keskittymällä siihen, mitä nyt tapahtuu ja mitä nyt on.”
Vapautuminen on Vapaakulkijan mukaan pelottomuutta. “En tiedä, voiko kukaan olla täysin peloton? Ehkä sellainen olento ei ole enää ihminen.”
http://www.vapaaelama.edicypages.com/blogi/blogi/pelko
Heipä hei rakkaat kanssa tarkastelijat ja suuret ajattelijat.
Ihmettelen hieman näkemystä, jonka mukaan ihminen, joka on peloton, ei ole enää tällä planeetalla? Uteliaana tiedustelen, mikä johtaa tuollaiseen näkökulmaan?
Kysyn lisää:
Onko taktinen peräytyminen pelkoa? Tarkoitan esimerkiksi sitä, että jos turha “taistelu”, konflikti voidaan välttää peräytymällä tilanteesta, onko se pelkoa, vai rakkautta toista kohtaan, sillä tuossa nähdäkseni tapahtuu niin, ettei halua satuttaa toista.
Toki on ollut tilanteita, joissa olen maininnut rakkaalle lähimmäiselleni joutuvani hieman satuttamaan häntä. Joskus se, mikä on minulla hieman, on toiselle selvästi enemmän. Mutta huomatkaa se, että hän valitsi, ja minä annoin sen hänelle. Toki sain siinä myös itsekin hyvää opinpaikkaa.
Entä onko se pelkoa, jos nostaa omaa vireystasoaan, siis valppauttaan kyseisessä kontekstissa, siis tilanteessa? Esimerkiksi tarkkailemalla aktiivisemmin ja laajemmin ympäristöä? On siis läsnä tässä hetkessä…
Sitten. Minulla on useita rakkaita ihmisiä. Olen aiemmin pelännyt menettäväni heidät fyysisesti, mutta tämä koskee vain tätä fyysistä olomuotoa. En pelkää sitä enää. On lukuisia energiatasoja, jossa voimme tapailla edelleen. Joten, miksi pelätä toisen menettämistä? Vain meidän egomme kuolee fyysisen kuoleman yhteydessä.
Kuulen usein “tunne itsesi”. Se kuulostaa fiksulta. Kuinka moni oikeasti haluaa tuntea itsensä? Tarkoitan tällä mm. omien pelkojen käsittelyä. Käsittääkseni Sokrates ei ollut ensimmäinen, joka näin lausahti. Tämä itsetuntemus on fyysisien rajojen ja rajoittuneisuuden lisäksi usein myös henkistä laatua. Se, että henkisyys ja niiden kautta itsensä tuntemisessa, tutustumisessa itseen käytetyt menetelmät ovat olleet esoteerista tietoa, on tehhnyt siitä pienien yhteisöjen hauskanpitoa. Mielestäni tämä illan alustajan väri “sininen” kuvasi tätä hyvin. Nykyään on toisin, esoteerinen tulee eksoteeriseksi, eli julkiseksi.
Emme me kuole siten, kuin siitä usein puhutaan, mutta sen sijaan jätämme fyysisen kehomme tänne maan piiriin, koska se kuuluu tänne. Olen tapaillut ns. kuolleita persoonia milloin minkäkin syyn takia. Minulle ne ovat olleet harvinaisen elävän tuntoisia. Tarkoitan tunteella sekä kosketusta, että sisäistä tunnetilaa. Joskus ilmaisen tämän sanalla aistia. Käytän yleensä erilaisista muodoista esitystapaa energiaolomuoto. Fyysinen ihminen on eräs energiaolomuoto. Niin myös Alien (eli humanoidi), jotka molemmat ovat mielestäni aika tökeröitä sanoja kuvaamaan kyseisiä energiaolomuotoja. Edelleen olen vain tutustunut itseeni…
Samoin astraalitasolla, eli muissa energiamaailmoissa tapaamani persoonallisuudet ovat energiaolomuotoja, mutta on huomioitava se, että näillä energian tasoilla, siis värähtelytiloissa on myös muoto sellaisilla energioilla, jotka eivät ole koskaan olleet ihmisinä, vaikka ovatkin mahdollisesti kyseisessä muodossa. Olette varmaan kuulleet tai lukeneet Akaasisista aikakirjoista? Meistä jokainen kykenee käyttämään tätä maailmankaikkeudellista energiaa omassa luomistyössään.
Seuravassa hieman repäsen:-)
Jari kulta. On ihanaa, miten uskallat avoimesti kertoa pelostasi käyttämällä tuota suojausesimerkkiä. Toki yritän omasta puolestani kohdella sinua silkkihansikkain, mutta sinä lopulta oman maailmankatsomuksesti turvin päätät täysin suvereenisti siitä, onnistuinko tässä. Tarkoitan vain sitä, että minun hyvä ei ole aina sinun hyvä. Näin se on meillä jokaisella.
Mielestäni me ihmisinä pyrimme aina hyvään. Mutta on kyse enemmänkin siitä, millaisia keinoja tiedämme ja näemme mahdollisuuksina.
Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että on kyse itsensä rakastamisesta. Tästä samasta vihjasin keskustellessamme kauneudesta, sillä loppukommentilla: “se täydellinen kauneus löytyy katsomalla peiliin”. Kun kykenee rakastamaan itseään, itsessä olevia kaikkia ominaisuuksia ja asioita, silloin kykenee myös rakastamaan lähimmäistään samalla tavalla. Rakkaus on siten myös kauneuden näkemistä.
Kyllä minä voin myöntää sen, että minulla on ollut pelkoja. Vaan en löydä niitä enää itsestäni. Enkä myöskään voi sanoa teille: terveisiä Marssista, tai Siriukselta.
Sen sijaan voin sanoa: Minulla on hyvä aavistus siitä, miten tämä maailmankaikkeus toimii ja mitä minä olen suhteessa tähän. Olen yhtä tämän kanssa. Kun haluan itselleni hyvää, tiedän aina saavani sitä. Siten valtava rakkaus itseäni kohtaan luo minulle sisäisen varmuuden tunteen ja sitä kautta “turvallisuuden” tunteen. Kas kun rakkaus antaa kaiken sen, mitä siltä pyydämme. Toisin sanoen, mitä pyydän, haluan antaa itselleni. On vain kyse siitä, miten määrittelen itseni ja mitä valitsen.
Silti haluan kokea mitä erilaisempia tunteita täällä ollessani, siis ihmisenä. Näin on myös meidän jokaisen kohdalla.
Pääsen takaisin tuohon valintaan, taktiseen peräytymiseen,valppaustilan nostamiseen. Mielestäni ei ole pelkoa väistää jotakin, siten olla valitsematta sitä kohdalleen. Tästä pääsisin hyvin helposti maailmankaikkeuden energioiden synkronismiin, jota me myös toteutamme yskilötasolla, mutta se lienee eri kerran tarinoita.
Mielestäni kaikki aine ja tämän aineen lukuisat olomudot ovat universaalin energian tiivistymiä, niin kuin paikoitellen sumu tiivistyy vesipisaroiksi. Me ihmisinä olemme näitä sadepisaroita, siinä missä muutkin elämänmuodot. Tämän universaalin energian taajuus, jaksoluku on vain niin korkea, ettemme voi havaita sitä. Tätä on se “pimeä aine”. Tämä tiivistyminen tarkoitta jaksoluvun laskemista, ja on siten tietoista toimintaa.
Sitten kysymys. Miten tämä aine voi olla “pimeää”, jos sen voi nähdä, aistia, havaita? Kyse lienee siitä, miten ja millä katsoo. Itse näen tämän universaalin energian valona. Siten, meistä jokainen on valo, eli pohjimmiltaan hyvä.
Mitä sinä haluat antaa itsellesi? Jos pelkäät, pyydät pelkoa. Ja kuten universaalin rakkauden perimmäiseen olemukseen kuuluu, saat sitä, mitä pyydät. Me, tämän rakkauden eräänä olomuotona toteutamme näitä lähimmäisen pyyntöjämme.
Mielestäni ei riitä se, että tietää jonkun asian, tai asioita, vaan ne tulee ymmärtää. Sitten vasta, kun ne ymmärtää, kykenee näkemään ne itsessään. Siten tieto lisää tuskaa, ja ymmärrys poistaa sitä. Usein on niin, että kokemuksen kautta ymmärrämme asiat selvästi paremmin. Oivallamme ne.
On hengen kirjallisuutta, jossa kerrotaan kaiken tämän tarkoitusksen olevan itsemme muistaminen. Itse kyllä laajentaisin hieman tätä näkökulmaa…
Tehkäämme hyvin, sillä se on ainoa, jonka osaamme. Kukin omista lähtökohdistaan =)
-A
Niin. Vähän vielä tuosta menettämisen pelosta. Pidän itselläni ohjenuoraa, jonka mukaan sitten yritän täällä tallustaa. Pyrin joka päivä, niille lähimmäisille, joita kohtaan, olipa tuo kohtaamisen keino mikä hyvänsä, antaa sitä itseni näköistä rakkautta sopivaksi katsomassani muodossa, silti yrittäen ymmärtää sen, että voin tehdä yhtenä päivänä vain tietyn määrän asioita.
Illalla, kun menen nukkumaan, käyn lyhyesti päivän asioita läpi, jos on tarvetta. Loppuun kiitän maailmankaikkeutta kaikesta siitä, mitä olen saanut juuri tänään. Totean tehneeni kaiken sen, mihin olen tässä tilanteessa kyennyt ja parhaalla mahdollisella tavalla. Kun katson taakseni, huomaan tehneeni kaiken oikein. Silti, voin kehittää itseäni, jos katson sen aiheelliseksi. Siksi olen täydellinen juuri tässä hetkessä.
Jos pidän jostakusta henkilöstä, kerron sen hänelle. Jos taas en, valitsen sopivan keinon tämän ilmaisemiseksi, jos katson sen aiheelliseksi. En jätä mitään sellaista huomiseen, jonka voin tehdä jo tänään. Siksi en koe syyllisyyttä. Syyllisyys ei kasvata tai jalosta.
Tiedän myös sen, että kaikki se, mitä tarvitsen tällä matkallani, tulen saamaan, esimerkiksi erilaisten asioiden kanssa puuhastelu ja kohtaamani ihmiset. Minun ei tarvitse juosta tai kiirehtiä. Joskus tosin aiheutan itse itselleni kiireen.
Olen joskus käyttänyt sanontaa:
Katso sitä kuuta, jota osoitan sormellani. Älä sitä sormea, joka osoittaa kuuta. Voin tarkoittaa tuolla esimerkiksi sitä, että näe minussa se, joka puhuu, älä sitä, jonka kautta puhun (tämä fyysinen kehoni).
Nykyään sanoisin. Älä katso kuuta, vaan katso aurinkoa, jota osoitan sormellani, sillä kuun valo on epäsuoraa valoa auringosta. Osoitanko sormalleni itseäni? En, vaan sinua, hyvä ystäväni.